Mieheni on narkomaani, narkkari, nisti, joka on tällä hetkellä vankilassa, linnassa, posessa…
Pieni pala historiaa:
Siitä on nyt viisi vuotta kun tavattiin ensimmäisiä kertoja. Olin itse silloin ikävästä ja väkivaltaisesta erosta toipuva,
korkealta kovaa tippunut tyttö vain. Mieheni oli tuolloin vielä naimisissa, lapsensa äidin kanssa.
Oltiin kumpikin vain humalassa, tai niin luulin. Naiivisti juuri “pillerinpyörittäjän” kanssa eronneena, en muka tajunnut hänenkin
olevan ihan sekaisin. Ilta baarissa vaihtui yhteisen kaverimme luona istuskeluun. Ilmeisesti hänellä alkoi pää selventyä, ja kuvaan
astui oxyt… Juu tiedetään, mutta silloin en tiennyt. Otin vastaan sen aivan käsittämättömän hyvän olon tunteen hykerrellen.
Harrastimme seksiä aamuyön pikkutunneille. Kun aamu valkeni, kumpikin meistä lähti eri teitä koteihimme, vaikkakaan kumpikaan meistä ei saanut toista mielestään…
Pari vuotta myöhemmin tapasimme taas sattumalta, ja kipinät löi heti vasten kasvoja. Joku suurempi juttu siinä vaan oli välillämme.
Itsekkään siis en aivan täysin kiltti tyttönen ole ollut, ja tuo aika tuolloin oli melko sekavaa käyttöä. Hän tosin oli tosissaan yrittänyt kunnostautua viimeaikoina. Oli pysynyt suurinpiirtein selvinpäin, eli mikä minulle taas oli sekavaa… Hän oli eronnut, muuttanut yksin ja lastaanki näki säännöllisen epäsäännöllisesti.
No sitä tuli siinä yhdessä ja erikseen sekoiltua aineiden kanssa, jotka itse laskin viihdekäyttöön.
Kaikkien rakkaustarinoiden alkujuuret oikein, voi joku ajatella.
Se kesä meni vauhdilla, eikä suurempia muistoja siitä jäänyt.
Loppukesästä päädyttiin taas keskustelemaan jo tutuksi käyneestä aiheesta;
mitä jos meistä tulisikin jotain, kun oltaisi selvinpäin, molemmat. Päätimme yrittää.
Hetken aikaa menikin hyvin, tunsin itseni onnelliseksi. Kunnes kuvaan astui lukuisia vastaamattomia puheluita,
parin päivän hukassa olemisia, “yhdellä kaverilla” kyläilyitä ymymym. Kaikki varmaan jo arvaa kuvion.
Itse itseltäni sokeasti sen tuolloin onnistuin valehtelemaan. En halunnut pudota sen pehmoisen onnellisuuden läpi,
naama edellä kovaan asfalttiin. En vaan halunnut myöntää sitä, että olin jäänyt kakkoseksi jollekkin helvetin aineelle,
vaikka sainkin suut ja silmät täyteen anteeksipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia, ei. En halunnut tunnustaa sitä itselleni.
En nähnyt enää ystäviäni, vastannut puhelimeen enää vanhemmilleni, käynyt enää oikeastaan missään.
Olin koko aikaisessa puolpaniikissa, rintaa puristi, keuhkot oli lytyssä, hiuksia lähti niin, että luulin kaljuuntuvani…
Kunnes olin niellyt tarpeeksi valheita, ja pinnani vain katkesi. Koko maailmani oli vain mustaa ja harmaata.
Vihelsin pelin poikki. Hän keräsi tavaransa ja lähti. Jätti jälkeensä kasan sirpaleita ja murusia, jotka koostuivat minusta.
En kyennyt hengittämään, saatika hymyilemään hetkeen.
Hiljalleen kokosin itseäni kokoon, näin taas kavereitani, nielin pahan olon ja kissanpaskan makua päivästä toiseen.
Kaikkihan sen tiesi kuinka paskana olin, ja näki kuinka hyvin viina maistui, kun selvinpäin olo ihmisten seassa ahdisti.
Mukaan astui taas ns “viihdekäyttö” ( joka terminä on aivan perseestä) eikä kaverinikaan paljoa vastaan pistellyt, jos joskus
mukanani toin vähän vauhtia iltaan tai pikkasen jotain tajuntaa laajentavaa…
Sain myös kuulla jatkuvasti mitä Hän touhusi ja missä… Ja kenen kanssa. Olisin pärjännyt ehkä paremmin ilman sitä tietoa,
mutta minkäs teet, kun ilmeisesti kaikki kuvitteli minun janoavan sitä tietoa.
Taas yksi kesä, josta jäi käteen liuta sekavia valokuvia parhaiden ystävieni kanssa. Enpä ilman niitä, siitä kesästä juurikaan muistaisi. Vaikkakaan en vaihtaisi tuosta maanisen hyvästä olosta päivääkään pois.
Kesä vaihtui syksyksi, ja näin häntä “salaa” ystäviltäni aina silloin tällöin. Yhtenä syksyisenä iltana hän sitten oli oveni takana kimpsuineen ja kampsuineen, otti kädestä kii, katsoi niillä saakelin silmillään taas sieluuni ja ah, niin sitä oltiin taas siinä.
Samassa suunnitelmassa hänen kanssaan lähteä pois. Aloittaa alusta. Yritettäis oikeesti. Täs on vaan sitä jotain. Jooko rakas…
Lähdettiin siis pois. Nyt uudella paikkakunnalla, molemmat aloitimme koulut tahoillamme, ja luvattiin toisillemme olla arvoisiamme.
Tuli tammikuu, ja tieto hänen vankeusrangaistuksestaan. 1,5 vuotta. 1 v ja 6 kk. Yksin vuosi ja kuusi kuukautta.
Nykyhetkeen:
Tässä sitä nyt ollaan.
Jotkut vois ajatella, että oon hullu. Ajattelenhan itsekkin itsestäni niin.
Oon saanut hiljalleen taisteltua itselleni päänsisäisen rauhan. Seison melko tukevasti pystyssä.
Hän on siis tarkalleen ottaen avovankilassa, joten olemme puhelinyhteydessä monta kertaa päivässä.
Jonkinlaisia tuloksia hänenkin päässään on alkanut tapahtua.
Mutta se mitä subu tekee ihmisen tunteiden käsittely taidoille, on järkyttävää.
Vaikeista aiheista puhuminen tuottaa edelleen luurin lyöntejä korvaani.
Pian alkaisi koevapaus. Kummallakin meistä on pelko siitä, että onko hän valmis siihen.
Vaikkakaan en omaa pelkoani ole täysin totuudenmukaisesti hänelle ääneen sanonutkaan.
Yritänhän olla hänen tukenaan, ja epävarmuuden näyttäminen ei suuremmin tue horjuvaa vartta.
Puheemme ja lupauksemme toisillemme tulevaisuudesta auttaa minua jaksamaan ja pysymään positiivisena.
Olen itse pysynyt kuivilla, ja tunne on mitä mahtavin.
Ajatuksia on, ja tulee kai aina olemaan silti kaksi päällekkäin. Se toiveikas, ja se hieman pelokas.
Olenhan ottanut melkoisen riskin tässä sen suhteen, että todennäköisesti tulee vielä sattumaan joskus.
Olen tehnyt hänelle myös selväksi sen, että totuudessa on pysyttävä. En vaan yksinkertaisesti pysty enää suodattamaan valheita häneltä.
Jos käy vahinko, sen ääneen sanominen sattuu, mutta vähemmän, kun jos sen vahingon joutuu itse silmästä silmään toteamaan, sitä ääneen kuulematta. Hän taas pelkää sitä, että jätän hänet taas. Mutta jos hän ei valehtele, en jätä häntä. Yksinkertaista, eikö?
Ei totuudessa pysyminen voi olla niin vaikeaa, jos ihan oikeasti haluaa sitä,että me olemme me.
Vaikkakin tiedän että valehtelu on yksi suurempia osia sairaudessa nimeltä narkomania.
Toiveekkana silti haluan uskoa, että merkitsisin sen verran enemmän kuin yksikään pruutattu pilleri, jauhe tai tahna.
Tällä kertaa…
Vaikken millään muotoa ole uskonnollinen, siltikin tulee hoettua että usko, toivo ja rakkaus kantaa.
Hups on kuitenkin parempi kuin mitä jos
Jos menee vituiksi, niin sitten menee, mutta annetaan huomisen näyttää se.
Oon opetellut päästämään irti pelosta, ja elämään hetkessä kiinni taas.
Totta kai se pelko mylvii sisimmässäni kai aina, en nyt sentään niin zen ole, mutta ainakin halua yrittää löytyy.
Kiitos, että sain jakaa tämän.
Enkä kaipaa vastauksia siihen tyyliin, että “Lähde nyt heti pois suhteesta joka syö sisältä, senkin hullu!”
Sen sijaan kohtalotovereilta kaipaisin ajatuksia, jos voisimme olla toisillemme näin anonyymisti edes tukena. <3