Tuli tässä mieleen että onko tässä mun elämässä mitään järkeä. Odotan vaan joka aamu korvaushoitolääkettä ja että jostain saan taas säädettyä kamaa. Sitten kun olen päivän ryynit, pulverit tai nesteet saanut, aloitan vetämisen jonkun kaverin luona. Ja seuraavana aamuna sama kuvio. Tässä on siis elämäni sisältö. Aika ankeaa. Sitten silloin tällöin joudun vankilaan, tuomiot eivät yleensä puolta vuotta pidempiä ole. Eikä mua noi vankilareissutkaan häiritse, saanhan mä sielläkin metkut ja ihan hyvät ruoatkin ainakin Saramäessä.
Mutta mulla ei ole mitään päämäärää. Ei mitään mitä tavoitella, vaikka työtä tai suhdetta yms. Nytkin odotan vankilareissua, siinä on turha mitään suhdetta solmia kun voi hetkenä minä hyvänsä olla lähtö linnaan.
Pointti tässä on se että päihteet ovat tehneet elämästäni tällaisen. Onhan siinä omat valintani jotka ovat vieneet minut tähän suuntaan, mutta kyllä mulla on sellainen viha-rakkaussuhde päihteisiin. Ja sitten se mun tapani käyttää päihteitä. Mulla kesti purkillinen (100kpl) 2mg Rivatrileja kaksi päivää, enkä niistä montaa jakanut pois. Samoin purkillinen (100kpl) 20mg Tenoxeja kesti kaksi päivää. Sitten mulla meni päivässä 2kpl 8mg Subutexeja. Jne. jne. jne.
En enää edes itse jaksa uskoa että pystyisin tämän lopettamaan. Kunhan nyt edes pysyisin hengissä vielä vähän aikaa.
Tota… mitä elämän pitäisi olla? Mä olen käyttäny bentsoja yli puolet elämääni, välil kuvitellut lopettavani, nyt taas en. Päihde-/ylikäyttöä se taasen on (laskin, että eilen meni kolmisenkymmentä), mut mitä mä siitä, nyt on taas näin. Muut huumeet mul ei sovi, ny sain bentsoja taas, enkä haltsaa tietenkään, vaik muutakin pystyn välil tekeen. Ei ole vankilareissuja, tosin kamu kirjotti “sieltä jostakin”, että “säkin voisit viihtyä”, ja mä ymmärän, mitä hän meinas. Elämä on selkeämpää, kun joku muu pistää rajat, jollei itte pysty. Mä ajattelen, että liekö tuo “normielämä” niin ruhtinaallista sekään? Saapahan sieltä jostain korkeuksistaan sitten normi-ihminen paheksua meitä “päihdeihmisiä”, kun itse maksaa omalla palkallaan vaikka tupakkansa, joka jonain päivänä kenties aiheuttaa keuhkoahtauman tai -syövän, tai ylensyömisensä tai viikonloppukaljansa… Äh, emmä tiedä, mikä tän kirjotuksen pointti ny on. En tarkota vähätellä kenenkään onnettomia oloja, mutta jotenkin nämät kategoriat tuntuu kurjilta. Ei se taida elämä kellään olla jatkuvaa onnea… Tyytyväisempi tietty voi olla… Ja tuntuis se paremmalta, kun pystyis hallitsemaan omia asioitaan, eikä olisi täysin riippuvuuksiensa armoilla. Ja totta kai päihteidenkäytös on vaaransa… Mut itsesyytökset on kyl karseita, neurooseja noil bentsoil on alunperin mul hoidettu, joten syyllisyys on kyl ollu elinikänen “kaveri”. Emmä tiä. Mikä edellisen kirjottajan tai muitten mielestä mahtais ollla se hyvä elämä… Oishan se kiva toteuttaa mahdollisuuksiaan, kykyjään, kenties? Löytää se, mihin musta on… Mulki on ikää jo lähempänä 50 ku 40, ja onhan nuita ajatuksia, että muutunko koskaan… Välil teen työtä, mut emmä sitä sais, jollei ois tuttua, joka niitä töitä mul antais. Koetan harrastaakin… Mun elämä on tätä, ei se arvottomampi ole kuin jonkun toisen. Näin mä uskon. Mut jos ite on toivoton elämästään, voiko sitä muuttaa? Onko halua? Uskoa? Sekava kirjotus, jos täs jotain järkeä on, toivon, että joku onnistuu löytään sen, heh ja höh…
Pölösellä oli hyvä pointti siitä, et mitä kukin pitää hyvänä elämänä! Kun sen kunnolla itselleen määrittelee, voi sit olla helpompi alkaa kelata, miten pala palalta vois oman elämänsä muuttua sellaiseksi kuin toivoo. Mä uskon vahvasti siihen, et aina on mahdollisuus muuttaa omaa tilannettaan parempaan suuntaan, vaikkei ihmeisiin pystyisikään. Yhtenä muutettavana asiana pidän päihteiden käyttöä. Ei päihdeiden käytön lopettaminen tod oo helppoa, mut on se mahdollista. Se vaan vaatii esim. sen, et motivaatio pysyy pitkään vahvana, kun alkuhan on aina vaikein. Varmasti sit, kun on päässyt kuiville ja ollutkin kuivilla jonkin aikaa, ihminen tottuu päihteettömään elämään. Ja jos tuntuu ylivoimaiselta ajatus täydestä päihteettömyydestä, on varmasti itsensä kannalta parempi, jos pystyy edes jonkun päihteen lopettamaan. Ei mitään tapahdu yhdessä yössä, mut varmasti sullakin kylmiö on mahdollisuudet hyvään elämään, mitä se sit sun kohdalla tarkoittaakaan!!
Kyllä se on jokin geeni mikä imee toiset juomaan tai käyttämään huumeita. Itse olin kovaa vauhtia tulossa sekakäyttäjäksi mutta kun kivut vähe niin kaljat jäi mutta tänään ja eilen en ottanut kuin pienen teemun ja päiväinen pami jäi ottamatta, vielä ei uskalla lääkärille sanoa jos kivut tulee takaisin mutta yli puolella vähentäny ihan omasta tahdosta kun en oido siittä olosta. Opamoxeja on purkkikaupalla enkä enään ottanut niitä vaikka lääkekatto oli täynnä. Tämä on mun onni enkä moiti muita.
Itse päihderiippuvaisena tiedän varsin hyvin aloittajan tyhjyyden tunteen - sen, miten huumeet kaappaavat ihmisen itselleen omaan maailmaansa. Biologisesti ajatellen huumeet ovat osa luontoa, eikä niitä pidä missään nimessä demonisoida, mutta ihmismielen ne sekoittavat varsinkin pitkään käytettynä. Koukku on valtava, ja siitä irti taisteleminen vaatii erittäin isoa asenne- ja ajattelutavan muutosta, jos siitä ylipäänsä haluaa irti. Toisilta kirjoittajilta hyvää pohdintaa siitä, mitä elämältä pitäisi haluta ja mitä sen pitäisi olla. Kukaan ei voi suoraan sanoa, mitä on hyvä elämä, jokainen loppujen lopuksi määrittää arvonsa itse. Ehkä omasta mielestäni hyvään elämään voi sanoa kuuluvan, että pystyisi kunnioittamaan itseään ja muita ihmisiä samanveroisina olentoina, voisi rakastaa, ja tuntea kuuluvansa johonkin. Periaatteessa - mitä muutakaan tarvitsee; yhteenkuuluvuutta, välittämistä, rakkautta, aitoja kokemuksia? Me ihmiset olemme toistemme pelastus. Muuta pelastusta meillä ei ole. Meillä on taivas täällä, toistemme hymyissä ja katseissa.
En sano, että aloittaja eläisi huonoa elämää, tai että päihteidenkäyttäjä eläisi huonoa elämää. Hän elää vain itselleen tuhoisaa elämää, ja siinä sivussa aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä lähimmäisilleen. Oma mielipiteeni on, että elämää ei pidä arvottaa minkään valmiin pohjalta, varsinkaan uskontojen, mieltymysten tai ideologioiden - elämä on jokaisen itsen omaisuus, ja se tulee kokea haluamallaan tavalla. Silti olisi tärkeää kyetä ajattelemaan kokonaisuutta: sitä, että olemme täällä toisiamme varten. No, selviytyminen luonnossa kyllä perustuu itsekkyydelle, mutta ihmisinä olemme luoneet huikean verkoston, jossa jokaisella on jokin merkitys. Humaanius on aikamme tärkeimpiä käsitteitä, kun sen oikein oivaltaa. Yksinäisinä maailmassa - siinä painajainen, jota ei halua kokea.
Tässä erittäin hyvä ja tarpeellinen pointti. Ihmisessä on todella geenejä, jotka altistavat päihteidenkäytölle, tutkittu juttu. Suomalaisissa näyttäisi jopa vaikuttavan jonkinlainen rähinäviinageeni, jota ei ole havaittu muualla maailmassa (tutkimuksesta kannattaa vaikka etsiä tietoa Googlella). On todisteita, että ihminen on käyttänyt huumeita niin kauan kuin laji on ylipäänsä ollut olemassa, mutta vasta nykyaikana on alettu saada selville niiden todelliset haitat. Tiede paljastaa kliinisellä tarkkuudella, millaisia tuhoja erilaiset päihdeaineet tekevät elimistössä, ja vain lehtiä lukemalla voimme todeta niiden vakavat yhteiskunnalliset vaikutukset. Huumeita ei pidä vähätellä, mutta myöskään - korostan - niitä ei pidä demonisoida. Huumeetonta yhteiskuntaa on mahdotonta luoda. Jollain tavalla ne kuuluvat elämäämme kuten happi, jota hengitämme. Vaikka nykyisellään yhteiskunnasta löytyy apua niille, joille päihteidenkäyttö on ongelma, silti edelleen kaksinaismoraalisuutta esiintyy liikaa ihan päättäjien tasolla asti. Ylistetään suvaitsevaisuutta ja humaaniutta, mutta silti toinen käsi hamuaa nappia, jolla voisi räjäyttää pohjasakan taivaan tuuliin.
Normaali ihminen tai eliitti ei tule koskaan ymmärtämään päihderiippuvaisen helvettiä niin kauan kuin ei ole itse sitä kokenut. Siksi monet auttamistyötä tekevät ovat entisiä tämän helvetin kokeneita. Uskonnot voisivat lopettaa jauhamisen jostain kuoleman jälkeisestä kadotuksesta - päihderiippuvainen elää jo tässä elämässä vähintään niin hirvittävässä kiirastulessa, että mitään pahempaa ei voi enää aineetonkaan sielu kokea. Ja kuitenkin, taivaan ja helvetin raja on loppujen lopuksi hyvin pieni. Usein se kulkee kahden ihmisen välillä, tai useiden, tai yhden ihmisen ja maailman välillä. Helvetistä pääsee pois yksinkertaisella tavalla: tarttumalla käteen. Riippuvuudesta eroon taisteleminen ei ole taistelua pahuutta vastaan, se on taistelua sitä vastaan, että pääsisi elämään aidosti onnellista elämää. Sitä useimmat meistä pohjimmiltaan kaipaavat.
Kuka käännyttäisi enkelin oveltaan, työntäisi pois poveltaan? Sori, tuli vähän pitkä viesti, toivottavasti edes joku jaksaa lukea. Ja muistakaa: niin kauan kuin itse kussakin henki pihisee, on mahdollista tehdä muutos, mahdollista elää. Elää!
Temgesic ja vaihdoin 0.4mg 0.2milligrammasiin, toki niitä tuplasti enemmän. En mäkään tiennyt varttivuosi sitten mikä on teemu mutta täältä sain käsitteen ja joku sanoi ettei enään liota ja pistä vaan panee kielenalle sulamaan. Kerran murskasin kun olin hhajoamassa kipuun kaksi ja vedin kuulakärkikynällä pölyt keuhkoon mutta ei mitää kuin hieman kivut laski enemmän. Pitkä käyttö tehnyt immuuniksi tai se ei vaan pure muhun mut silloin olisin vaihtanut kivut vaikka puolen tunnin euforiaan, join pullon kossua ja sammuin muuten olisin mennyt metsään ja ampunu itteni.
Mullekin tuttava ehdotti tuota, mutta unohti,että mun lääkkeitten (monta pitkäaikaissairautta päällekkäin) kanssa ei viina sovi, ja etenkin, että hihittelen auvoisasti jo siideripullon jälkeen ja alan puhua todella levottomia
Tuossa joku mainitsi nuo geeniasiat. Itse olen joskus miettinyt että olenko saanut huonoimmat mahdolliset geenit, koska äitini on mielenterveyspotilas jolla on lääkkeiden väärinkäyttöä (mutta ei alkoa lainkaan, luojan kiitos) ja isäni on perinteinen suomalainen alkoholisti joka on ollut joskus ihan ojanpohjakunnossa.
Olen siis leikkinyt ajatuksella että jos tuosta yhdistelmästä laitetaan huonoimmat geenit yhteen, niin minähän siinä olisin lopputuloksena. Minulla on kaksi siskopuolta. Toinen on äidin puolelta. Hän elää taviselämää, on R-kioskin kassana ja kasvattaa miehensä kanssa kahta lasta. Ja toinen siskopuoli on isäni puolelta, hänellä on päihdeongelmä, on ollut linnassakin kaman myynnistä. Nyt hän on tosin ollut jo pari vuotta ilman laittomia huumeita. Silloin tällöin käsittääkseni vetää kännit.
Tämänkin esimerkin perusteella voisi ajatella, että geenit tosiaan vaikuttavat. En sitten tiedä paljonko se on vaikuttanut että olen katsellut isäni ryyppäämistä 0-7 vuotiaana. Toisaalta, isäni on todella väkivaltainen ja minä taas olen ehdottomasti väkivaltaa vastaan joten väkivaltaisuutta en ole häneltä perinyt, luojan kiitos.
En sitten tiedä mikä on todellinen asioiden tila, mutta kyllä minä uskon, että geeneillä on jotakin vaikutusta.
Enpä usko että kovinkaan monen elämässä on sen enempää järkeä kuin topikin aloittajalla. Sinänsä ajatelma on tuttu. Missä mielekkyys? Ah se vaan on itse keksittävä. Mielettömyyden tunteen sietokeinoja on monia. Voi vaikka siirrellä papereita ja unohtaa kaiken turhuuden. Nimimerkki Sisyfoksen kirjoitus oli kyllä kaunis.
Siis meinaatko, ettei kenenkään ihmisen elämäs ole järkeä… Hmm. Uskon toisin. Omakin elämäni on aiemmin, noh, kauan siitä on, sisältynyt paljonkin (järkeä) tai mielekkyyttä… Oli tavoitteita - eivätkä ne ole täysin poistuneet - ja niiden saavuttaminen on tuottanut paljon tyydytystä, vaikkapa vain hetkeksi. Tosin myös erään alan opiskelu kyl vei pohjaa pois turvalta, joka perustui varman tiedon illuusiooni. Mut ehkä tosiaan on niin, että se, mikä on elämän “järki” tai mielekkyys, on ihmisen itse löydettävä. Mutta eikö se voisi olla vapautta? Niin, ettei joku toinen ihminen tai yhteiskunta sitä määrittele, mikä toisen elämän mielekkyys on, tai sitä mitä itse kunkin on omassa elämässään tehtävä? En pidä kaikkea turhuutena. Oikeuksien toteutuminen esimerkiksi on hyvin tärkeää. Tai, että sitä mahdollisuutta ei ihmiseltä evätä. Enkä rasita, ainakaan hirviästi , täl kertaa ketään, joka sattuu lukemaan, omil teorioillani Sivullisesta, mutta siitä kirjasta olen löytänyt tai tulkinnut varmaan eksistentialismin vastaisiakin ajatuksia … Esim. sellaisen, että elämän päättyminen ei tee elämää mielettömäksi… Ikuinen elämä ei kiehdo minua kyl yhtään ja monien uskonlahkojen “lupaus” siitä, että jumala on luvannut ikuisen elämän oikeinuskovil, lähinnä kauhistuttaa . Miksi ei voisi olla aivan päinvastoin? Monet asiat, joista ihmiset kärsivät, mikä meitä harmittaa, närkästytää, vihastuttaa, kaunat, katkeruudet, meidän ihmisten väliset hierarkiamme, nokkimiset, kilpailut…jos vastapainoksi asettaa ajatuksen omasta kuolemastaan, ovatko ne merkityksellisiä… . Kuoleman ajatus on joskus myös lohdullinen, minulle. Mikään kärsimys ei ole ikuista, uskon minä. Ja näen elämässsä paljon hyvää, vaikka ne olisivat hetkellisiä tunnetiloja, ne helpottavat. Kukaan ei ole luvannut tauotonta onnea ja auvoa, mutta hyvääkin on. Juu, taidanpa olla melkoinen idealisti, edes hetkittäin, mutta en pidä sitä huonona asiana!
Otsikosta itselle tulee mieleen vuosien päihteiden “jatkuva” käyttö , siihen sitten kun alkaa pää selvitä ym niin kyllä miettii tosiaan tekosiaan, Ja monesti on tullu pulloon/pilleriin imppaukseen ym tartuttua kun on tullu tunne ettei tästä perkele tule mitään…
Joo, todellakin kaikki arkirutiinit vuodesta toiseen, tai ei ne niinkään söisi miestä, mutta kun ne rutiinit pyörii päihteiden ympärillä n. 99%. Mitään en tunnu saavan koskaan aikaan, tunnen olevani täysi paska, no mut sitä sitä onkin. Perkele! Kolmikymppinen ukonrähjä, vuokrakämppä, pennnitön jatkuvasti, masennus päällä jatkuvasti, ei akkaa, ei koiraa (ois iso apu, mutten voi hoitaa), ei kaaraa, korttia eikä itsekunniotustakaan.
Vittu, kyllä mä ainakin kärsin täällä muiden vuoksi. Niin, perhe on, broidi ja vanhukset. Toki ystävät /frendit myös. Noi mut täällä pitelee. No, tarkotus mennä laitokseen aloittaa se korvaushoito ja kun se pyörähtää kunnol käyntiin, niin duuniin ja harrastamaan. Eli on unelmia, suunnitelmia jne. Ainoa vaan, että jos toi korvaus kusee, niin kusee duuniin edes yrittäminen hakee.
Tai ylipäätään jos joku isä-ukko/pikkubroidi potkasee tyhjää niin se on taas pohjat pois, vaik duunis oisinki. Tarviin vuoden pari tasasta timmaa, niin kestän sit noit vastoinkäymisii. Päihteet vie mua 100-0, mut bupreissa en muuta tarvi, ei kiinnosta ryypätä, piritellä tai sekoilla. Auta armias kun pari bupretonta päivää sattuu, ni damagee tuloo, menee tolkuttomat määrät humehia ja viunaa.
Mut joo, toivoton on olo aamuisin ja itsarit pyörii päässä päivittäin.
Elämän tarkoitus??
Miellyttää muita
Miellyttää itseään, viihtyä, nauttia…
Jatkaa sukua (mihinkähän tämäkin johtaa? Ihmiskunta kuolee aikanaan kyllä)
Selviytyä tiettyyn ikään ja kokea mahd. paljon (mikäli kiinnostaa)
Ole varovainen sen itsarin kanssa kun se ei koske vaan sua, harkitsin tässä keväämmällä vakavasti samaa ja suunnitelmakin oli selvä että teen tuossa lähimetsässä mut niin ettei kukaan lapsi löydä mua ekana. Keinoja oli monta eli lääkkeita ja alkoa joista tulee hengityslama, ryiskullinen insuliiniä ja ennen tajun lähtöä kuula kalloon eli epäonnistumisen vaaraa ei olisi, kävin onneksi ammattiauttajalla ja hups sain sen avun mitä tarvin (kovan kipulääkityksen) ja pääsin siittä yli. Kyllä apua saa mutta lääkäreitä pitää vaihtaa, kokeile ny vielä hetki.
Mikäli mulle skriivailit, niin joo tiedän, ettei mun kärsimysten loputtua asiat muuta kuin pahenee perheen sisässä. Kyl mä kärsin vaikka prkl 5 vuotta lisää pvästä toiseen, jos niikseen. Kuitenkin perhe + ystävät oikeestaan pakottaa jaksamaan. Emmä haluu, et porukat kantaa mut hautaan kuitenkaan, se on varmaan perkeleen kova paikka. Ilman ed. mainittuja tuskin tässä istuisin.
Ja muistakaa: niin kauan kuin itse kussakin henki pihisee, on mahdollista tehdä muutos, mahdollista elää. 
Mikä on teemu? Ei mitenkään että tyhmä oisin, mutta ihan pihalla vaan 
ja alan puhua todella levottomia 
, täl kertaa ketään, joka sattuu lukemaan, omil teorioillani Sivullisesta, mutta siitä kirjasta olen löytänyt tai tulkinnut varmaan eksistentialismin vastaisiakin ajatuksia 
… Esim. sellaisen, että elämän päättyminen 
. Miksi ei voisi olla aivan päinvastoin? Monet asiat, joista ihmiset kärsivät, mikä meitä harmittaa, närkästytää, vihastuttaa, kaunat, katkeruudet, meidän ihmisten väliset hierarkiamme, nokkimiset, kilpailut…jos vastapainoksi asettaa ajatuksen omasta kuolemastaan, ovatko ne merkityksellisiä…