En oikein tiedä onko tämä oikea paikka kirjoittaa, tai onko tässä ylipäätänsä edes mitään järkeä. Tuli vain tunne, että täytyy saada nämä asiat jollain tavalla ulos. Jonka takia tästä saattaa tulla aivan ylipitkä ja sekava teksti 
Aina olen ollut huono kertomaan kenellekkään mitään omaan elämääni liittyvää ja nämä asiat taas ovat sellaisia, mistä harva läheinen tietää muuta kuin viimeisimmät tapahtumat…
Jos lähetään vaikka siitä, että joku olisi 10 vuotta sitten sanonut, että olisin tänä päivänä tälläisessa tilanteessa en uskoisi. Oon “hyvästä” perheestä, ehkä vähän pumpulissakin kasvanut jolle päihdeongelma on ollu vain ja ainoastaan sana ilman sen suurempaa merkitystä.
Me tavattiin mieheni kanssa n. 5vuotta sitten ja hän vei multa jalat alta samantien. Joku siinä silloin loksahti ja ihan helvetin kovaa. Kaikki eteni meidän välillä vähän turhankin nopeasti. Sain hyvin äkkiä tietää hänen päihdetaustasta sekä vanhoista vankilatuomioista, mutta en antanut sen häiritä enkä häntä sen takia tuominnut. Siinä vaiheessa kun me tutustuimme hän ei ollut käyttänyt ns. kovia huumeita vuosiin ja pääasiassa silloin joi vain kaljaa ja välillä poltteli pilveä, enkä nähnyt siinä suurta ongelmaa silloin.
Muutimme yhteen hyvin pian seurustelun alettua ja silloin samoihin aikoihin miehen työsopimus loppui ja yhtäkkiä huomasin miten se kalja maistuu herralle vähän liiankin hyvin. Aamusta iltaan ja lähes jokapäivä. Siinä vaiheessa join tosin itsekkin useasti, mutta työni rajoittivat aika paljon.
Eräänä iltana meille tuli sitten jotain kismaa ja omat muistikuvat ovat erittäin hatarat, koska alkoholia oli tullut nautittua ihan kiitettävästi. Muistan vain, että nyrkit heiluivat ja poliisit tulivat. Seuraavana päivänä sitten pyydeltiin anteeksi ja seliteltiin. Minä uskoin ja annoin anteeksi. Tämä kuitenkin toistui kerran jos toisenkin. Aina minä annoin anteeksi.
Erään humalaisen illan aikana löysin hänen taskuistaan rauhoittavia, tai enhän minä silloin tiennyt mitä ne on ja uskoin hänen selityksensä siitä että hän tarvitsee niitä ahdistukseensa ja unettomuuteensa. No eihän se totuus sitä ollut. Siinä vaiheessa kun aloin kyseenalaistamaan tätä selitystä otin netistä selvää mitä nämä lääkkeet olivat. Kerroin tästä asiasta hänelle ja hän sanoi, ettei oikeasti niitä tarvitse mutta hän myy niitä koska saa kuulemma hyvät rahat. No uskoin taas…
Eipä mennyt kauhean pitkään kun selvisi ettei se asia niin ole, ja siitä sitten alkoi useamman kuukauden taistelu. Ukko veti kaljaa ja pillereitä ja minä itkin ja rukoilin häntä lopettamaan. En osannut enkä uskaltanut lähteä pois. Olin sillä joskus uhkaillut, mutta hän uhkasi tappaa itsensä ja muistan miten katsoin parkkipaikalta kun hän yritti hirttäytyä ikkunanedessä .
Jossain vaiheessa useiden keskustelujen ja pakkokeinojen jälkeen lääkkeiden käyttö loppui sekä alkoholin käyttö väheni huomattavasti. Pilven polton hän oli jo aikaisemmin lopettanut. Meni pitkän aikaa hyvin, mutta ne kerrat kun hän otti nii hän myös otti kunnolla ja yleensä aivan yhtäkkiä mitään sanomatta vain katosi. Puheluihin ei vastattu eikä viesteihin.
Sitten sain tietää olevani raskaana ja totaalinen muutos iski. Juominen loppui lähes täysin ja jos otti niin kysyi luvan saako lähteä iltaa viettämään. Kaikki oli hyvin.
Seuraavana talvena lapsemme syntyi. Siitä varmaan sit alamäki lähti. Itse olin sairaalassa, kun mies ryyppäsi ja kävi uusimassa lääkereseptinsä (tästä sain tietää vasti melkein vuosi jälkeenpäin). Kotiuduttuamme hän oli kuitenkin aivan ihana. Auttoi ja hoiti meitä kumpaakin. Tyttö oli kuukauden ikiäinen kun hän sai töitä, teki 12h päivää ja jaksoi kuitenkin kotonakin hoitaa lasta. Lapsemme on ollut äärettömän helppo aina. Luulin että kaikki on hyvin ja haaveilin jo häistä.
Sitten eräänä päivänä jotain tapahtui. Mies sai kamalan raivokohtauksen ja lähti ovet paukkuen. Minä arvasin että nyt lähti juomaan, minä olin hysteerinen ja peloissani ja pakkasin minun ja tytön vaatteet ja lähdin anoppilaan joka asui 100km päässä yöksi. Olimme siellä viikon ja palasimme kotiin, mies pyysi anteeks ja minä taas annoin. Sitten meni taas 3kk hyvin, mut sitten olimmekin taas anoppilassa ja tällä kertaa kuukauden. Tätä kaavaa jatkui pitkän aikaa. Välillä olimme lyhyempiä aikoja.
Selvinpäin mies oli siis mitä maailman ihanin. Edelleenkin olen sitä mieltä, että ainut ihminen kenen kanssa jutut loksahtaa täysin kohilleen ja kenen kandsa pystyy olemaan täysin oma itsensä. Hän on ollut hyvä isä ollessaan tytön kanssa. Hän jaksaa leikkiä ja touhuta tämän kanssa enemmäin kuin minä. Tehdä ruokaa ja lukea kirjoja yms.
Tämä kaikki tiivistyy nyt sitten tähän kevääseen kun olin juuri itse palannut takaisin töihin, tyttö aloittanut päivähoidon ja mies oli koulussa. Sain mieheltä puhelun ettei hae tyttöä koska aikoo vetää pään täyteen ja vetää piriä. Minä lähdin siltä istumalta hakrmaan tytön, meille vaatteet ja ajoin anoppilaan ja päätin etten enää mene takaisin. Ja en mennyt. Tämä kun selvisi miehelle hän yritti tappaa itsensä.
Hänen sukulaisensa sai puhuttua hänelle sen verran järkeä, että haki apua. Hän oli kuukauden katkolla ja sieltä meni kuntoutukseen. Olin muuttanut samalle paikkakunnalle hänen suvun kanssa, koska apu oli lähellä. Sitä ei hänelle kerrottu. Kuntoutuksessa hän kuitenkin itse päätti muuttaa tälle paikkakunnalle joten minunkin oli hänelle kerrottava nykyinen osoitteemme. Hän lupasi ja vannoi että nyt riittää kaikki päihteet, no arvata saattaa ettei siinä niin käynyt.
Tällä hetkellä hän on vankilassa. Vapautuu vuodenvaihteen jälkeen. Fiilikset on sekavat. Kun hänet pidätettiin, emme jutelleet 3kk. Olin niin täynmä vihaa ja raivoa ja pettymystä. Kuukausi sitten aloimme puhumaan ja ekaa kertaa ikinä olemme kunnolla käyneet asioita läpi ja puhuneet hänen päihdeongelmastaan. Minun tunteista, pelosta ja ahdistuksesta mitkä liittyivät hänen päihteiden käyttöön. Hän on kertonut omia tunteitaan, toiveitaan ja uskoo kykenevänsä päihteettömään elämään. Hänen sanojensa mukaan, on nyt ensimmäistä kertaa kunnolla ymmärtänyt miten paha hänen ongelma on ja että vaikka miten toivoisi, että pystyisi kohtuukäyttöön niin se ei onnistu.
Minullahan ei ole juuri minkään näköistä luottamusta häntä kohtaan. Vaikka kovasti haluaisin luottaa. Edelleenkin rakastan häntä erittäin paljon ja tuntuu, että se tunne vaan syvenee mitä enemmän puhumme. En ole mennyttä unohtanut, miten voisinkaan ja olen epäileväinen tulevaisuuden suhteen. MUTTA mikä siinä on kun ei ole toista hänenlaistaan (selvinpäin ollessaan) ja tästä ihmisestä pidän kaksin käsin kiinni. Sen humalaisen ja sekaisinolevan ihmisen taas en halua ikinä palaavan meidän elämäämme…
En tosiaan tiedä oliko tässä selostuksessa mitään järkeä, ehkä vain halusin jakaa osan omasta tarinasti. Jos joku jaksoi lukea tänne asti niin pisteet siitä.