Tätä on jatkunut jo vuosia, yli 10 vuotta. Muistan sen päivän, kun sulkeuduin ja aloin ihmettelemään vahvuuttani, kun mikään ei yhtäkkiä tuntunut miltään. Minusta tuli vahva, kun veljeni huumeiden käyttö alkoi kunnolla valjeta perheellemme. Otin kantaakseni veljeni asiat ja vanhempani. Kaikki oli kaaottista ja kauheaa. Läheiset reagoivat voimakkaasti, mutta minä en uskaltanut. Yritin vain olla näkymätön, että en aiheuttaisi kenellekään ylimääräistä murhetta omalla elämälläni.
Nämä vuodet olen yrittänyt tukea veljeäni, välittää,kuunnella, ymmärtää, kannustaa, rohkaista, pysäyttää. Olen yrittänyt olla näkymätön, eikä veljeni kyllä minua näkisikään oman elämänsä keskellä. Joskus olen sanonut veljelleni “suorat sanat” eli ilmaissut suoraan, että en luota häneen pätkääkään. Silloin on tietysti tullut täyslaidallinen huutoa ja haukkumista siitä, että en tiedä hänen elämäntavastaan ja päihteidenkäytöstään yhtään mitään. En uskalla pitää puoliani mihinkään suuntaan, vaan yritän sopeutua, että muilla olisi hyvä olla.
Veljeni on alusta alkaen manipuloinut vanhempamme palvelemaan hänen päihde-elämäänsä. Vanhemmat ovat aina rahoittaneet ja muutenkin hoitaneet hänen kuvioitaan. Olin itse nuori tyttönen, kun huomasin, että olen täysin ulkona tästä systeemistä. Yritin puhua vanhemmilleni järkeä, mutta eiväthän he minua kuunnelleet, vaan veljeni “tarpeita” (hän osaa todella manipuloida ihmisiä, vedota tunteisiin).Tästä seurasi ihmeellistä salailua ja “pyörimistä” perheessämme. Veljeni huumeongelmasta ei voi eikä saa puhua lapsuudenperheessäni.
Miehenikin näki heti tämän oudon kuvion, miten vanhempiani viedään mennen tullen. Koin, että minä olin se paha “syntipukki”, kun yritin puuttua tosiasioihin ja tämä “rooli” on jäänyt mulle päälle. Minulla ei ole juuri minkäänlaisia välejä vanhempiini, en voi luottaa enkä turvata heihin millään tasolla. Toki olen jo aikuinen ja perheellinen, mutta nuoruudessani olisin kaivannut ja tarvinnut vanhemmuutta. Vanhempani eivät kyenneet muistamaan enää minun olemassaoloani veljeni huume-elämän rinnalla. Ja kuten kaikki arvaatte, ongelmat ovat vain pahentuneet vuosi vuodelta.
Näihin vuosiin mahtuu joitakin suht raittiita aikoja, mutta enemmän niitä päihteisiä vuosia. Olen täysin lopussa kaikin puolin. En uskalla luottaa keneenkään, en lähestyä ihmisiä. Olen pelokas ja jännittynyt. En pysty puhumaan avoimesti mistään, sillä luurankoja on liikaa kaapissa. Pelkään veljeni viestejä ja puheluita, kaikki on yhtä härdelliä. Tilanteet muuttuvat useita kertoja päivässä. Asumme kaukana toisistamme, mutta silti tuntuu kuin asiat ja tilanteet tapahtuisivat ihan lähellä. En uskalla ottaa yhteyttä veljeeni, kun ikinä ei voi tietää, missä kunnossa luurin toisessa päässä ollaan. En ole näiden vuosien aikana tottunut sekavaan ääneen ja puheeseen, vaan aina se tuntuu yhtä pahalta.
Veljelläni on tapana vakuutella, kuinka hyvin menee ja visioida tulevaisuutta suurieleisesti. Silloin pakotan itseni kuulostamaan aidosti innostuneelta ja iloiselta, vaikka yleensä olen jo valmiiksi turhautunut ja masentunut. Olen ihan turta ja poikki, jatkuvasti varuillaan. On todella vaikeaa nähdä mitään hyvää missään. Sisälläni on suuri ja painava möykky, joka estää minua elämästä ja iloitsemasta omista lapsistani ym. Tätä kaikkea on ihan liian raskas kantaa.
