Olen yli kolmekymppinen vaimo, jonka mies tällä hetkellä katkaisun jälkeen ollut selvänä n vuoden verran. Yhteiselämää takana kymmenen vuotta, josta suurin osa mennyt pitkiä ryyppyputkia katsellessa tai että hän on ollut toisella paikkakunnalla työssä(eli saanut juoda ilman nalkutusta).
Meillä asiat lopulta menivät siihen että kun juomavelkojat ja avioliiton useat ulkopuoliset suhteet tulivat päivänvaloon, minä tein ensimmäisen kerran elämässäni päätöksen että tätä en enää halua!
Avioero paperit ensimmäistä kertaa perille asti ja mies ulos talosta. Tosin olin jo vuosien saatossa silloin tällöin saanut mieheni kiinni mitä ihmeellisimmistä valheista ja sutturoista jotka kyllä jaksoivat kesällä varsinkin majoittaa ja kustantaa mieheni juomiset. Eli viimeiseen pisaraan (muka)meni useampi vuosi.
No erohakemuksen harkinta aika kun alkoi,mieheni pääsi katkaisuun, sai asunnon, terapeutin ja aloitti elämänsä etsimisen valheiden, häpeän ja itsetunnon etsimisen. Minä jäin ilman apua hoitamaan työni ja lapseni ja arjen. Olin katkera, ja väsynyt.
Kun puoli vuotta asumuserosta oli kulunut alkoi liittomme tilanteen selvittely…vihaa, vihaa, katkeruutta, kostamista.
Ja nyt tilanteessa jossa mies juomatta, mutta repsahduksen pelko kai molemmilla mielen syvyyksissä.
Siispä rakkaat kanssa ihmiset, miten tuette läheistänne ettei hän repsahda, entä kun/jos repsahdus sattuu`Ei taida olla ymmärtävä syli silloin se oikea keino?
Todella kaipaan vertaisapua tässä tilanteessa, koskaa ei kai näin veitsen terällä voi loppu elämäänsä elää, vai onko ainoa vaihtoehto lähteä erisuuntiin nyt kun tilanne jotenkin hallinnassa? Luovuttaa nyt raitis ihana isä ja mies jollekin toiselle kun luottamus meillä mennyt?
Kertokaa kaikenlaiset niin surulliset kuin onnelisemmat tarinanne.Nyt kaipaan sitä.
Hei,
ja tervetuloa! Hienoa että kirjoitit.
Alkoholismi on sairaus, jossa yksi haisee viinalle mutta kaikilla on paha olla. Tämä ei ole oma lauseeni vaan lause, joka jäi osuvasti mieleeni kun olimme Mieheni läheisviikonlopussa Minnesotahoidossa Lapualla. Toinen asia mitä siellä teroitettiin on se, ettemme me läheiset ole enää Minnesota-hoidon jälkeen Mieheni tukihenkilöitä, vaan hän on meidän! Hoidon käyneenä hän tietää millaista tautia sairastaa, hän tietää mitä siitä seuraa hänelle itselleen ja hänen lähipiirilleen. Hän tietää, että yksikin huikka voi viedä hänet vaikka hautaan saakka. Jos hän kaikesta huolimatta päättää vielä “kokeilla”, se on hänen oma valintansa, emmekä me muut voi asialle kerrassaan mitään. On siis turhaa huolehtia.
Hoidon jälkeen Miehessäni tapahtui täydellinen muutos. Tänä päivänä hän pystyy suoraselkäisesti ja ylpeästi kertomaan olevansa (raitistunut) alkoholisti. Hän pystyy keskustelmaan asiasta, ja menneisyydestä. Hän ei häpeä sitä, eikä pyydä anteeksi. Hän on käyttäytynyt juuri niin kuin alkoholismia sairastava, juova alkoholisti käyttäytyy. Nämä asiat on hoidon aikana keskusteltu ja käyty läpi, sillä toisin kuin monissa muissa hoidoissa, Minnessä ymmärretään läheisten tuska, kärsimys ja se, että myös läheiset ovat sairastuneet ja tarvisevat apua.
Retkahtamisen pelossa on vaikea elää, oikeastaan elämästä ei silloin saa iloa irti. Ehkä tärkeintä on keskittyä itseensä ja omaan hyvinvointiin nyt, kun voimia ehkä on enemmän kuin juovana aikana. Al-anon voi auttaa, samoin Al-anon kirjallisuus jota voi tilata netistä. Kirjoja voi olla myös kirjastossa. Hyvä alkoholismista kertova kirja on esimerkiksi Lars Söderlingin alkoholismin aakkoset. Minä olen saanut paljon apua siitä, että olen perehtynyt alkoholismiin sairautena. Olen myös lukenut tuota mainitsemaani kirjallisuutta. Sieltä löytyy myös tyyneysrukous, joka kuuluu kutakuinkin näin:
Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa ne asiat jotka voin,
ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että jos mieheni nyt retkahtaisi, en todellakaan näin etukäteen osaa sanoa, miten toimisin. Mutta minusta se ei ole olennaista, vaan se, että pystyn elämään ilman pelkoa retkahtamisesta.
Miehesi on käynyt katkaisun. Se ei vielä riitä, jos hän juomattakin käyttäytyy ja ajattelee kuin juova alkoholisti, eli on ns. kuivahumalassa, eli kahden ryypyn välissä. Silloin hän ei löydä iloa elämäänsä, eikä osaa olla kiitollinen eikä arvostaa omaa raittiuttaan. Alkoholismi on monisyinen sairaus. Myös henkinen puoli pitää saada hoidettua, niin häneltä kuin sinultakin. Monet ovat löytäneet avun AA:sta tai Al-Anonista. Minä suosittelen täydestä sydämestäni Minnesotahoitoa.
Tämä oli mielestäni hyvä ja tärkeä avaus, ja toivon että muutkin kertovat selviytymistarinoitaan tältä saralta.
<kiitos ellis.
Toivo lisääntyy itselläkin kun huomaa että jotkut oikeasti voivat korjata haavojaan pintaa syvemmältä.
Mielelläni minäkin olisin mieheni kanssa minnesota hoitoa halunnut, mutta täällä oulunseudulla sosiaalitoimi ei auta maksusitoumuksessa ja duunareita kun ollaan ei hoidon kustannuksiin yksinkertaisesti ollut varaa. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin ja välillä lopullinen ero mielessä päivittäin joskus taas positiivinen katsaus tulevaisuuteen. Ja todellakin, muutkin kirjoittakaa elämästänne ns raittiin alkoholistin puolisona, nyt ja tässä.
Moi,
Lainaan nyt tässä itseäni, kun tuossa omaan ktjuun kirjoittaessa tulin tehneeksi yhden toipumiseen vaikuttavan havainnon:
Tuosta maksuasiasta. Minulla on sama kokemus, kunta ei alunperin antanut hoitoon rahaa, vaan olisi ohjannut Mieheni Kokkolan Ventuskartanoon. Keskustelin asiasta sosiaalitoimen ihmisen kanssa, ja lopulta hän, ihana ihminen, järjesti asiat poikkeuksellisesti niin, että Mieheni sai samansuuruisen maksusitoumuksen Minneen kuin olisi saanut Kokkolaan. Meillä kävi hyvä tuuri myös siinä, että kun Mieheni hakeutui hoitoon ja siinä vaiheessa asia paljastui työpaikallakin, työnantajan päihdeohjelman mukaisesti työpaikka maksoi 80% niistä hoidon kustannuksista jotka jäivät meille maksettavaksi.
Useilla työpaikoilla on päihdeohjelma. Työnantaja voi ohjata työntekijän hoitoon, ja maksaa hoidon joko osittain tai kokonaan. Omassa lähipiirissäni on myös tapaus, jossa suku ja ystävät huolehtivat siitä, että rahat saatiin kasaan ja henkilö Minneen hoitoon.
Mahdollisuuksia siis on! Minä näen hoidon ehdottomasti sijoituksena, joka kannattaa.
Muoks. Haluan vielä sanoa, että ihmiset voivat raitistua monella tavalla. Kaikkien ei varmasti tarvitse käydä Minneä raitistuakseen, mutta tunne-elämän puoli pitäisi sitten osata hoitaa jollain muulla tavalla.
Ellis:
yritänpä jaksaa ottaa selvää ko.asiasta.Kiitos siis sinulle taas.
Ja nuo tunnepuolen asiat , ne kai ne vaikeimpia ovat kun pitäisi hoitaa koko perheen päät kuntoon, eikä vain a-holistin.
Itse menen eteenpäin ajatuksella TÄMÄ ON MINUN ELÄMÄNI varsinkin häpeän, huonommuuden, epäonnistumisen tilanteissa!
harmillista on meidän sosiaalisessa verkostossa(ystävät)miehen puolella vain naureskellaan että kauankohan se Urho jaksaa olla selvinpäin ennenkuin taas sekoilee…mutta muiden ajatuksillehan ei mitään voi. Ja sitä tunteiden vuoristorataa, ja pettymyksiä ei ne kaverit tiedä kun hauskahan se Urho vaan heidän mielestään humalassa on, varsin mukava heppu.
Hei vaan ja tervetuloa minunkin puolestani! 
Juomisen aikana sitä helposti luulee, että kaikki olisi välittömästi paremmin, kun juominen vain loppuisi. Mutta eihän se tietenkään niin mene. Siitähän vasta kaikki asioiden selvittely alkaa, kun toinen(kin?) osapuoli on siihen kykenevä.
Mun mieheni on ollut reilun vuoden raittiina. Siitä viimeiset n. puolisen vuotta ollaan asuttu taas yhdessä. Sitä edeltävät asiat on jo kerrottu laajemmin mun ketjussa, joka on tuolla jossain, joten en jaksa niitä tässä toistaa. Mies siis muutti pois kotoa ja lopetti juomisen. Alkuun se oli juomattomuudesta huolimatta ihan samanlainen kpää kuin juodessaankin, joten me ei tavattu ollenkaan ehkä pariin kuukauteen, puhuttiin puhelimessakin aika minimaalisesti (ei siitä mitään tullut, molemmat syyttelivät toisiaan) ja mä pistin eropaperit vetämään. Vähitellen ruvettiin “tapailemaan” silloin tällöin. Mies asui monen sadan kilometrin päässä, joten käytännössä se tuli mun luo esim. viikonlopuksi. Se oli tosi rankkaa. Olisi ollut mukavampaa mennä vaikka elokuviin ja sen jälkeen molemmat tahoilleen, mutta välinmatkan takia se ei ollut mahdollista. Tapaamiset olivat alkuun aika kamalia, lähinnä huutoa, itkua ja mökötystä. Alkuun pelkkä miehen läsnäolo mun asunnossa tuotti suorastaan fyysistä pahoinvointia.
Pikkuhiljaa tapaamiset kuitenkin muuttuivat mukavammiksi, vaikka sitä oli alussa vaikea uskoa. En mä oikein tiedä, mikä meidät sai yrittämään, vaikka se näytti alkuun katastrofaaliselta. Kai tieto siitä, että kokeilematta ei voi tietää. Kyllä mä arvasinkin, että yhdessä oleminen ei alkuun mitään herkkua ole, mutta se oli pahempaa kuin luulin. Keväällä mies muutti takaisin ja siitä asti ollaan opeteltu olemaan uudestaan pariskunta, mikä ei ole ollut helppoa. Kun oli tottunut siihen, että toiselle ei kannata kertoa mitään, koska se ei kuuntele eikä välitä, tai että toisen sanaan ei voi luottaa, oli vaikea oppia uudestaan uudenlaisia tapoja. Siihen piti oikeasti konkreettisesti opetella. Kun tulin kotiin ja mies kysyi, miten päivä meni, kerroin väkisinkin jonkun päivän aikana sattuneen jutun, vaikkei olisi yhtään huvittanut kertoa.
En osaa sanoa, missä vaiheessa rupesin luottamaan miehen raittiuteen, mutta jossain välissä se kuitenkin tapahtui. Huomasin sen taas viime viikolla, kun mies meni kaverin tupareille ja sieltä baariin. Mua jännitti kovasti, mutta ei se, että juoko mies, vaan se, että toivottavasti sen kaverit eivät kovasti tuputa. (Eivät tuputtaneet.) Just tuo Ellisin mainitsema muutos on ratkaiseva juttu. Mun miehellä se ei tapahtunut mitenkään yhtäkkiä, vaan vähitellen, mutta nyt se on tosiaan aivan eri mies. Tai oikeastaan sama, se sama, joka se oli joskus aikaisemmin. Koko asenne ja elämään suhtautuminen on muuttunut. Nykyään se ryhtyy sellaisiin asioihin, joihin se ei ennen olisi ryhtynyt. Aiemmin kaikelle löytyi aina kymmenen syytä, miksei sitä kannata tehdä.
Kun mies asui muualla, en mä ajatellut juurikaan, juoko se vai ei. Eihän se mun elämään vaikuttanut. Sen muutettua takaisin ajattelin juomista huomattavasti enemmän. Jos mua epäilytti joku miehen tekeminen, kysyin suoraan. En tainnut kysyä kertaakaan “oletko juonut”, mutta saatoin kysyä esim. että “mitä sä siellä eteisessä kolistelet?” Mies kertoi, mitä oli tekemässä ja tiesi kyllä, miksi kysyin, eikä suuttunut uteluista. Mä puolestani uskoin, mitä se sanoi. Yleensä yritin olla kysymättä mitään, mutta joskus oli pakko. Kysyminen ja kysymykselle järkevän vastauksen saaminen rauhoitti niin paljon mieltä.
Mäkään en osaa sanoa, mitä tekisin, jos mies repsahtaisi. Totta kai mä tiedän sen olevan mahdollista, mutta en mä sitä mieti. Ei se miettimällä miksikään muutu. Jos pelkään repsahtamista etukäteen, elämäni menee joka tapauksessa hukkaan sitä murehtiessa.
Näin just. Me käytiin molemmat tahoillamme yksilöterapiassa ja yhdessä pariterapiassa, plus mies AA:ssa ja minä Anonissa. Nykyään käymme edelleen pariterapiassa, ja mies käy 1-3 kertaa viikossa AA:ssa. Mäkin käyn edelleen Anonissa, joskin aika harvakseltaan. Asioiden käsittely jonkun ulkopuolisen kanssa tuo niihin ihan uusia näkökulmia. Lisäksi tuntuu hyvältä kuulla jonkun sanovan, että “on normaalia tuntea noin” tai “tuo on ihan ymmärrettävää”.
Tsemppiä kovasti!
Hei vixen, kiitos kannanotostasi.
Kirjoitin tuonne jonnekin ketjuun, että nyt se sitten repsahti ja muutaman kerran peräkkäin lyhyellä aikavälillä. Oma olo on sama kuin silloin kun korkki meni viimeksi kiinni, eli samaan kaivoon tipahdin. Sama viha, vitutus ja raivo tulivat, vaikka tiesin kyllä mitä odottaa.
En tiedä olisiko tuo erillään olo parempaa, vai vaan tekohengitystä jo liikaa kärsineeseen suhteeseen. On vaan niin sydänveressä se että kun kerran naimisiin menee, yrittää sitten kaikkensa, valitettavasti se ei taida meillä alkoholistin puolisoilla mitään auttaa:)
Päivä kerrallaan joukluun päin, ja itselle paljon tekemistä.
Yritin saada miestä kavereille, mutta ei halua jättää minua lasten kanssa yksin? Hmm niin en tiedä, olen siitä vuosia tosin raivonnut …
Hei kaikille,
Itseäkin kiinnostaa tämä aihe.
Suhteemme miesystäväni kanssa on tuore. Olemme tutustuneet ja rakastuneet aikana jolloin hän on ollut raittiina. Jo ensi hetkestä tuntui kuin olisimme tunteneet aina ja koemme löytäneemme jotain mitä olemme aina etsineet.
Mutta se toinen puoli…
Mies on kertonut minulle heti rehellisesti taustastaan ihan kaiken. Hän on hankkinut alkoholismiinsa apua jo ennen kuin me tutustuimme, käy viikoittain A-klinikalla terapiassa, käyttää tiukan paikan tullen antabusta, mutta itsensä tutkiskelu, omien rajojen etsiminen ja mielenhallinta on selkeästi vielä pahassa vaiheessa…koska tulevaisuuden miettiminen ja suunnittelu, asioista haaveileminen ym kävivät lopulta niin stressaamaan että ratkeaminen oli LIIAN lähellä ja lähempänä kuin vielä kertaakaan.
Pelästyimme molemmat.
Minä lamaannuin täysin. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin, olen itkenyt miehen vuoksi ja monta päivää aamusta iltaan, olen luullut jo kokeneeni tähän ikään mennessä niin paljon että koen olevani vahva mutta nyt olenkin täysin avuton, lohduton, yhtä suurta kysymysmerkkiä ja itkua. Miten meidän käy? Miten miehen käy? Retkahtaako se? Miten tästä eteenpäin?
Mies halusi siis jäähdytellä suhteemme toistaiseksi ja hän keskittyy pääsääntöisesti nyt oman raittiudensa työstämiseen. Se tuntuu tietty aivan hirveältä itestä mutta eihän tässä nyt muukaan auta. Olemme sopineet, että päivä kerrallaan tunnustellaan. Tulevaisuutta ei nyt toistaiseksi siis mietitä eikä parisuhteita ja sitoutumisia. Tärkeintä on saada mies pysymään raittiina. Se on kuolemanvakava asia ja aivan liikaa menetettävää, kun hän viimein saanut muut asiansa raiteille ja luottamuksen palautettua muihin läheisiinsä, mm.lapsiinsa. Tavoitteita siis on ja haaveita.
Asumme eri paikkakunnalla joten välimatka on tällä hetkellä vain hyvä asia.
Molemminpuoliset tunteet kuitenkin ovat olemassa, kaipuu ja päivittäin soittelemme ja olemme yhteydessä useita kertoja. Hoitakoon nyt päätään kuntoon ja raottakoon sitten taas sydäntään minulle kun sen aika on, jos näin on tarkoitettu, mutta olen tehnyt selväksi että sillä välin vain hän on minun sydämessäni, ja aion mietteistäni ja tuntemuksistani jatkossakin hänelle kertoa kuin ennenkin.
Mutta miten oikein tuen ja kannustan parhaiten? En aio häntä hylätä enkä päästää elämästäni vaan katsoa minne meidän siivet kantavat. Jos meidät on toisillemme tarkoitettu…
Ja kyllä, tiedän ettei rakastamalla kukaan parane. Mutta tuesta ei ole kenellekään haittaa. Ja tiedän että hän sitä myös arvostaa.
Tänä iltana, minun piti mennä al-anonin ryhmään koska en voi tästä puhua kenenkään kanssa. En pystynyt.
Hei Tuore nainen,
Toivottavasti saat ensiviikolla rohkeutta mennä Al-Anoniin. Siellä voit kertoa luottamuksellisesti sydämelläsi olevista asioista. Siellä myös ymmärretään, mistä puhut.
Hei, jos ryhmään tuntuu vaikealta lähteä, voit myös soittaa AA:n/Al-Anonin auttavaan puhelimeen ja pyytää että joku lähtee kaveriksi mukaan.
Hei, lyhyesti vastaan koska olen niin poikki, etten paljon jaksa kirjoitella. Mutta siis on kokemusta selvinpäin olevasta alkoholistista. Asuttin yhdessä vajaa vuosi. Yhdessä oltiin yli kolme vuotta.
Yhdessä asumisen aikana tilanne oli “hallinnassa”, silloin tällöin sosiaalisissa tilaisuuksissa otti. Sitten alkoi pelleily, että iltaisin yksi-kaksi pientä paukkua. No, sehän on menoa sitten. Lopulta joi muutama viikko sitten minun poissa ollessani kotona niin valtavan humalatilan, että meni väkivaltaiseksi ja kaikin tavoin rumaksi.
Mutta siis, nyt vasta olen tajunnut, että se jännittyneisyys mikä oli koko ajan, ei johtunutkaan minusta, työstresseistä, väsymyksestä tai mistään muustakaan selityksestä, vaan siitä, että mies oli ilman viinaa väkisin, vailla omaa aitoa halua ja sillä teki oikeesti niin tiukkaa ja hermo oli vaan kireella. Tajusin tän asian kyllä jossain sisälläni, mutta en edes ajatuksen tasolle sitä päästänyt. Eli ei meillä ollut koskaan mitään mahdollisuuttakaan ja tämä oli edessä jossain vaiheessa joka tapauksessa. Ja siis aiemmin oli juonut alkoholistisesti, kotona yksin päivä- ja joskus viikkotolkulla. Tämä selvisi minulle ehkä 1,5 vuoden tienoilla.
En tiedä auttoiko, mutta siis ainakin vähän samantapaista. Ja eihän se siitä muutu, ennen kuin on sen oman pohjansa käynyt ja sieltä itse halunnut nousta. Minä vaan en ole se, joka siitä eteenpäin hänen rinnallaan jatkaa.
Ja vielä, että rakastan kyllä tätä miestä, mutta on liian iso riski jatkaa, enkä sitä voisi enää tämän jälkeen itselleni perustella tai tehdä hyväksyttäväksi, vaikka sattuukin niin helvetisti luopua ihmisestä jota rakastaa, luulin että kuolen eroon. Ollaan erottu useita kertoja ja aina olen ottanut muutaman kuukauden jälkeen takaisin, kun on puhunut niin järkevästi ja muka sisäistänyt asioita ja ymmärtänyt onglmansa. Siitä kun aika kuluu, niin ei taas mitään oikeata onglemaa olekaan… no tuttua juttua varmaan lähes kaikille.
Voimia, en osaa muuta sanoa.
^Ai että mun ottaa koville lukea näitä.
Toivon eksälle sen itsensä takia että se raitistuisi, mutta pelkään tietenkin niin, ettei se koskaan tule sille aitoa olemaan. Niin tosi surullista. Kun jollain tasolla (erosta nyt pari kk) oon aina toivonut, että sen kanssa vielä vois onnistua, mutta kun ton aidon raitistumishalun löytyminen… huoh. En vaan usko siihen. Niin surkeeta.