Olen alkoholisti. Ollut jo pitkän aikaa. 9.2. edeltävänä viikonloppuna homma petti ja meni överiksi. Olin katkolla 14.2. asti, mikä tuntui mahtavalta. Siis katko oli yhtä helvettiä, mutta tuli sellainen fiilis, että kyllä tästä selvitään, ajatus viinasta oksetti, noin kuvainnollisesti. Kului kuusi viikkoa, hyviä tunteita, pahoja tunteita, yhtä kaikki ilman viinaa, tai edes mielihaluja. kunnes väsymys tiputti. Siitä meni yksi lauantai piloille, eli umpijurrissa, viisi päivää vähemmän ottaneena, yksi alkoton perjantai ja viime lauantai-tiistai-keskiviikko tärinäkrapuloissa. Ystävä soitti 112 ja tiistaina oli poliisit vastassa > lanssilla psykkan polille. Liikaa promilleja > kotiin. Keskiviikkona päivystykseen > psykkan polille > liikaa promilleja > katkoarvioon > katkolle diapamkyllästyksen “uhriksi”. Katkolta päästyä yritin nukkua, ja nyt vain seilaan lähijuna-asemien välillä sekunteja laskien. Kai tämä tästä, toivottavasti ei, mutta ei oikein kiinnosta mikään muu, kuin ns. ikuinen uni.
Tervetuloa. Jo se, että jaoit tarinaasi tänne on todella iso askel, ja olen iloinen puolestasi. Kuulostaa siltä, että sulla on ollut ihan todella rankkaa varsinkin viime aikoina. Olen pahoillani, en oikein tiedä mitä muuta sanoa. Huomenna on onneksi maanantai, eli mahdollisuus on hakeutua paikallisen terveydenhuollon piiriin, jos koet sen auttavaksi tekijäksi
Valtavasti tsemppiä ja voimia
Kuulostaapa hankalalta… Naapurilla vähän samantyyppinen tilanne. Oli käynyt lanssilla päivystyksessä, mutta on senverran järjissään, että oli sanonut, ettei aio tappaa itseään, joten lähetettiin kotiin.
Itsellä on tilanne niin, että olen ollut nyt reilu 2kk selvinpäin. Mulla on ollut alkoholiriippuvuus yli 20 vuotta. En todellakaan ole kunnossa, vaikken käytä nyt. Silloin kun join tuurijuoppomallilla, niin join noin 2 viikkoa, sitten olin useamman päivän huonossa kunnossa, kesto riippui vähän siitä, minkäverran tukea ja lääkitystä oli tarjolla. Krapulasta selvittyäni olin aina onneni kukkuloilla, kun en kuollutkaan. Parissa päivässä aloin liikkua, touhuta, siivosin, laitoin ruokaa, söin hyvin ja olin onnellinen. Sitten ahdistus alkoi kasvaa ja noin viikon päästä olin juomassa taas ja taas sama alusta kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Nyt kun oon vähän pitemmästi selvinpäin niin mua vaan väsyttää ja kyllästyttää, mikään ei kiinnosta. Selaan vaan koneella kaikkea turhaa. Syön karkkia, juon limsaa, liikaa kahvia. Eli riippuvuuskäyttäytyminen jatkuu, vaikka kohteet vaihtuu. Aiemmin ruoanlaitto oli mun harrastus. Nyt ei kiinnosta, ei jaksa, syön vaan jotain minkä voi lämmittää tai syödä kylmänä. Syön ahdistukseen. Oon lihonu… Niinku joku mielenterveyspotilas. En halua juoda, mutta en halua tällaistakaan elämään pidemmällä tähtäimellä.
Hakemus päihdehoitoon on jätetty. Ei oo vielä kuulunut mitään. Kun olin ollut n. 1 kk selvinpäi sain kuulla, että minua vainoava eksä, jolle olin hakemassa lähestymiskieltoa onkin kuollut ja se varmaan helpotti, että jaksoi jatkaa selvinpäin oloa, kun ei tarvinnutkaan hakea sitä lähestymiskieltoa eikä enää pelätä ammutuksi tulemista. Sain välillä yöunet takaisin ja ai että nautin siitä kun vuosien jälkeen sai nukkua! Nyt sitten pidempään sairastaneen läheisen tilanne romahti yllättäen ja hän on nyt saattohoidossa. Syy, miksi hänen tilanne romahti on sellainen, että menetin taas yöunet.
Kunpa tekisivät sen päätöksen mun hoidosta pian, vaikka se olisi sitten kielteinen. Voisin sitten edes valittaa siitä päätöksestä…
Kiitos tsempeistä. Tuossa kuuden viikon raittiin jakson aikana kävin työterveydessä itsetuhoisten ajatusten takia, samoin nyt viimeksi psyk.polilla. Mutta ei niihin mitään apua ole tarjolla, ellei ole psykoottisuutta, toisin sanoen harhoja. Katkolla jopa oli eräs toinen, jolla niitä harhoja oli, lievempiä tosin, mutta harhoja yhtä kaikki.
Tuo sekuntien lasku eilen tarkoitti siis sitä, että laskin, kauan kauempana tuleva juna saapuu minun kohdalleni. Puistolan asemalla Tikkurilasta etelään kulkeva R-juna, tai mikä tahansa, joka ei siinä pysähdy, kestää kehä iii:lta asemalle 4-5 sekuntia riippuen siitä, missä itse sattuu olemaan.
Oon vähän ihmetellytkin tuota itselle vaarallisuutta tahdosta riippumattoman hoidon perusteluna. Kuitenkin samaan aikaan elämänhaluisia ihmisiä laitetaan tuuppaushoitoon ja kidutetaan hitaasti kuoliaaksi. Vähän netin keskustelupalstoja selaamalla selvisi, ettei läheiseni tapaus ole erikoinen, eikä ilmiö ole edes uusi vaan näin on tehty ties kuinka kauan. Sattuu rintaan, henkeä ahdistaa, näen painajaisia. En oikein voi puhua tästä kenellekään. Minä näin lähimpää ja selvimmin, mitä siinä tuuppauksessa tapahtui. Muut läheiset ovat vanhoja tai kaukana. Ei viitsisi saattaa heitä samaan ahdistukseen, jos kerran pystyvät sulkemaan silmänsä.
Mitäpä sieltä psyk.polilta voisi olla se apu? Ja eikö muka lääkkeitä saa? Yleensähän niitä saa vaikka siihen, että varvasta kutittaa häiritsevällä tavalla. Minäkin harkitsin eilen illalla, pitäisikö mennä mielenterveystoimistoon, mutta tähän mennessä olen ajatellut, että ei; sieltä voitaisiin määrätä lääkkeitä tavalliseen suruun ja hätään. Kuulostaa irvokkaalta kuorrutukselta tilanteeseen.
Voisin ehkä puhua siellä asioista joista en halua puhua muille läheisille (puhuin silloin kun tuuppaaminen alkoi). Nyt ei taida olla mitään tehtävissä. Minun olisi pitänyt silloin ilmoittaa tiukasti, että läheiseni lähtee kotiin minun luokseni. Mitä sitten, että täällä ei ole hissiä? Ei häntä viety ulos siellä laitoksessakaan, eikä kotona alsuessakaan enää loppuaikoina halunnut joka kerta ulos jos sitä ehdotin.
Olen nähnyt sairautta ja kuolemaa ennenkin ja pystyn ne hyväksymään, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun näen läheltä miten viattomalle, kiltille ja rehelliselle ihmiselle aiheutetaan sairautta ja hidasta ja kivuliasta kuolemaa hoidon nojalla. Siksi se tuntuu vaikealta. En edes yleensä itke hautajaisissa. Ei kuolemassa ole mitään pahaa. Tappamisessa on ja varsinkin kiduttamalla tappamisessa.
Mitä jos menisin sinne mielenterveystoimistoon puhumaan, että voisin puhua vieraan ihmisen kanssa, jolle näiden asioiden kuuleminen ei olisi niin raskasta? Voisi käydä niin, hänkin olisi näitä lappusilmiä ja ei uskoisi kertomaani. Kuiluni muihin arkeaan eläviin ihmisiin vain kasvaisi, yksinäisyys syvenisi. Pahimmassa taopauksessa hoitaja tulkitsisi puheeni harhoiksi.
Minulle muuten viimeksi katkolla ollessani merkittiin, että olisi ollut harhoja ja itsetuhoisuutta. Siihen viikkoon se silti jäi, ei jatkolähetettä mihinkään, pelkkä suositus sinne päihdehoitoon. Ja halaus lähtiissä! Ne hoiti mua kyllä tavallisella vuodeosastolla niin hyvin. Ehkä se kokemus elokuulta kantaa minua nytkin, vaikka välissä kävin ryyppäämässä. Oli aikaa keskusteluihin, vaikka olisi luullut, että on kiire hoitamaan heikkokuntoisempia toisella tavalla sairaita ihmisiä. Minä olin kumminkin liikuntakykyinen. Asiana oli vaan saada alkoputki katki ja helpottaa ensimmäiset päivät vieroitusoireita. Se on asianmukaista, koska muussa tapauksessa ei olisi ollut muuta keinoa kuin ottaa lisää alkoholia lievitykseen ja sitä olin jo kokeillut viikkotolkulla.
Harhaisuus ja itsetuhoisuus nyt on vähän kyseenalaista, oliko vai ei. Päivystyksen lääkäri erikseen kyseli, onko itsetuhoisia ajatuksia, johon vastasin, että vähän pakko olla, koska elämäni on muodostunut niin hankalaksi, että jos se menee vielä vaikeammaksi on hyvä olla poistumistie valmiiksi mietittynä. Varsinkin kun on turvallisuushakuinen luonne, kuten minä eikä sillätavalla taipuvainen itsemurhayrityksiin, vaikka epävakaa persoonallisuus onkin.
Harha oli se, kun kuulin seinästä sellaisen siihen ruuveilla kiinnitetyn ison laatan takaa koputusta, mistä huolestuin ja kerroin hoitajille. Sitäpä ei tiedä oliko se harha, koska olin yksin huoneessa, kun koputus kuului, joten ei ollut ketään todistamassa, ettei koputusta kuulu…
Vai junan sekunteja lasket… Luulin ihan tavallista krapulaa. Minulla ainakin se aika kuluu silloin niin saatanan hitaasti. Tuntuu, että saa tosiaan jokaisen sekunnin erikseen odottaa menevän ohi.
Mitäs jos juttelisit puliukoille siitä itsetuhoisuudesta, jos kerran asemilla hengaat? Veikkaan, että olisi aiheeseen enemmän ymmärrystä ja näkökulmaa, kuin psykpolilla.
Minä olin tuossa tilanteessa, hyppäsin raiteille, mutta juna jäikin tulematta, Jumala esti sen tulemisen ja nyt olen tänäpäivänä pelastettu ja elän elämääni siitä nauttien vailla minkäänlaista syyllisyyttä ja se syyllisyys on nimenomaan se, joka ajaa juomaan ja laskemaan niitä sekunteja.
Matteuksen 11
28. Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.
29. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.
30. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä."
Sinulla on vuotava haava, eikä se hyödytä käydä terveydenhuollossa vaihtamassa uutta sidettä siihen joka toinen päivä vaan se haava pitää saada parannettua ja Herramme Jeesus on ainoa, joka sen voi tehdä.
Herra siunatkoon sinua ja Herra varjelkoon sinua, Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen, Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen.