Miten ihminen jaksaa elää, kun elämässä ei ole enää muuta odotettavissa kuin ainoan lapsen kuoleminen alkoholiin? Kun on taistellut vuosikymmeniä turhaan, ja nähnyt miten tilanne vain luisuu tuhoa kohti, ilman toivoakaan rauhallisista eläkevuosista ja normaalista perhe-elämästä.
Kun ikätoverit puhuvat iloiten lapsenlapsistaan, jotka ovat heille elämän tarkoitus, minä liukenen muualle. Minulla on vain tämä keski-ikäinen, mielenterveysongelmiaan juomalla hoitava mies, jolle olen pelkkä kirosana.
Onko joku selvinnyt hengissä ja täysijärkisenä tällaisesta? Itse en ole enää varma, onko jaksamisessa edes järkeä.
Tekee jo mieli luovuttaa. Onko ketään, joka on kokenut saman, ja joutuu kantamaan taakan yksin?
Hyvä Lemminkäisen äiti,
olen pahoillani puolestasi. Kun on saanut lapsen, hoivannut ja rakastanut, on raskas nähdä hänen katoavan näin.
Exäni äiti on lähellä 90 vuotta ja hän todennäköisesti joutuu kohtaamaan saman poikansa kohdalla. Lahjakkaan, auttavan ja iloisen pojan, joka nyt viidessäkympissä on jo tuhonnut elämänsä.
Muista kuitenkin, että me läheiset emme saa ketään lopettamaan. Jokin katkos on ihmisen päässä tapahtunut, ja emme sitä ehjäksi saa. Tämän hyväksyminen on raskas taakkamme. Itseni oli vaikea ymmärtää, että minun oli annettava exäni kadota siihen outoon maahan, tai hän olisi vetänyt minut mukanaan lopulliseen tuhoon.
Ajattelen usein, että sodan aikana niin moni äiti menetti n. 20-vuotiaan poikansa. Poikia mennyt myös onnwttomuuksissa. Tämä taistelu on vastaava, läheisemme vie jokin outo voima, jolle emme voi mitään. Nyt menee myös tyttäriä päihteille. Ainoa lohtu on, että nuorten juominen on vähentynyt.
Läheisten tuska on hirvittävä. Jos alkoholistimme eivät olisi niin sairaita, he ottaisivat läheisten tuskan huomioon ja hoitaisivat itsensä kuntoon. Kukaan ei tietoisesti haluaisi läheisilleen niin suurta tuskaa. Se kertoo sairauden määrän. He ovat jo niin kaukana, että menevät virran mukana.
Kuitenkin aina joku pelastuu. Suuri ilo läheisille, toki. Me, joiden läheinen ei selviä, me selviämme, kun hyväksymme, että olemme tehneet parhaimpamme. Jokaisella on kuitenkin vastuu omasta elämästään. Se on elämän suoma lahja.
Voimia sinulle tässä rankassa tilanteessa.
Sympatiahalaus!
Hei Lemminkäisen äiti
Luin tuota edellistä ketjuasi “Loppuun kulunut äiti”(?), mitä olit kirjoitellut ja minälaisia vastauksia olit saanut. Kuulostaa kyllä tosi lohduttomalta ja surulliselta tilanteesi ja poikasi elämä. En oikeen osaa neuvoa, mutta mieleeni tuli, että onhan tämäkin vertaistukea, mitä lääkärisikin oli suositellut. Itselläni tämä toimii, kun vaan saan kirjoitettua. Välillä tuntuu, että haluanko märehtiä ja piehtaroida murheissani, kun ikäänkuin vastustelen kirjoittelua, vaikka helpotus olooni tulee heti, kun saan kirjoitettua. Äidilläni oli aikanaan ihmeellisen kieroutunut suhde elämänongelmiinsa (niitä oli ja paljon!), mutta mitkään asiat tai avun hakeminen ei käynyt hänelle, oli loppuun asti tosi marttyyri! Itse haluaisin muutakin.
Toiset kirjoittaa täällä kuin päiväkirjaa, mikä on varmaankin tosi terapeuttista, tai kuten Rinalda tuossa edellä kertoo dokumentoivansa elämäänsä!
Tietämäni mukaan ja omasta kokemuksestakin voin kertoa, että päihdeongelmaisen raitistuttua, silloin se kriisi vasta iskeekin, hänelle itselleen ja läheisille. On tosi pitkä ja työläs toipumisentie edessä. Meillä vanhin poikamme on raitistunut AA:n tuella, Luojan kiitos, mutta hän on edelleen erittäin itsekäs, ilkeä ja herkkä loukkaantumaan ja kaiken täytyisi sujua prikulleen hänen tahtonsa mukaan. Toivottavasti jaksaa selvitellä ongelmiaan. Toki olemme kaikki, hänen perheensä ja me muut läheiset, todella tyytyväisiä, että viina ei ole tänä päivänä kuvioissa mukana.
Paljon voimia ja jaksamista sinulle ja kirjoittele ihmeessä mietteitäsi ja kuulumisiasi
toivoo Särkynytsydän
Kiitos, ystävät. Saan kai sanoa niin?
Taas on viikko mennyt, ja jokaisena aamuna ensimmäinen ajatus on: tänäänkö se tapahtuu? Huomaan omien voimieni hiipumisen; päivä päivältä raajani liikkuvat hitaammin ja kömpelömmin, aamu aamulta peilistä katsovat kasvot ovat vanhemmat ja vieraammat. Jokainen puhelinsoitto hätkähdyttää.
Nyt kun miniäni on muuttanut pois, (vihdoinkin) minun ei tarvitse pelätä että hänelle käy huonosti. Pojan tilannetta se ei tietenkään ole muuttanut mihinkään. Pystyn vielä esittämään ns. normaalia kodin ulkopuolella, vaikka vaikeaa se on. Olen järjestellyt asioita sen varalta, että itselleni tapahtuu jotain. Kaikenlainen toiminta auttaa, kunhan vain jaksaa tarttua toimeen.
On kulunut melko täsmälleen 45 vuotta siitä, kun kirkkaana ja kylmänä talvipäivänä näin poikani ensimmäisen kerran Naistenklinikalla. Muistan hyvin sen tunteiden kirjon. Kaiken yli hyökyvää rakkautta, täysin toisenlaista mitä koskaan olin kokenut. Mutta myös epävarmuutta, pelkoakin. Riittämättömyyden tunnetta myös. Silloinko kaikki jo alkoi? Olen monesti ajatellut, että imeytin lapseen omat epävarmuuteni, ja sitä taakkaa me molemmat nyt kannamme.
Ymmärrän, ettei kukaan tiedä varmasti, miksi jostakin tulee alkoholisti ja toisesta ei. Silti uskon, että lapsuuden kokemuksilla on merkitystä, ja siitä syyllistän itseäni. Olisin voinut tehdä monta asiaa toisin, ja nyt tekisin. Elämää vain ei voi kelata taakse päin. Olen joskus käynyt pojan isän haudalla purkamassa pahaa oloani, vaikka naurettavaahan se on. Hän oli huono isä, mutta en kai minä ole sen parempi, kun en aikoinani lähtenyt. Typeryyksissäni kuvittelin ehjän perheen olevan huononakin parempi kuin eroperhe. Johtui tietysti omasta äidittömästä lapsuuden perheestäni.
Huomaan iloitsevani jokaisesta raitistuneesta. Kummallista, etten tunne yhtään kateutta niitä vanhempia ja perheitä kohtaan, jotka siihen pääsevät. Ja kyllä, tiedän ettei sen jälkeenkään aina ole helppoa. Silti se on saavutus, josta kannattaa iloita. Olen monta kertaa kuvitellut mielessäni millaista elämä olisi, jos pojalle kävisi niin. Lottovoitto olisi sen rinnalla yhdentekevä. Mutta yhtä epätodennäköistä on pojan raitistuminen ja paraneminenkin. Masennus ja persoonallisuushäiriö juomisen kera on yhdistelmä, josta paranemista voisi oikeasti kutsua ihmeeksi.
Jos elämälläni vielä on jokin tarkoitus, se olisi hyvä tietää. Nyt en jaksa siihen uskoa. Ajattelen lämmöllä kaikkia teitä, jotka olette kokeneet saman.
Hei Lemminkäisen äiti
Tietysti olet virtuaaliystäväni ja olemme kohtalotovereita! Viestisi herätti paljon ajatuksia ja pohdintoja. Hirveä alakulo on minullakin ainainen seuralainen. Jotenkin kelaan kokoajan näitä murheitani, en vaan pysty luovuttamaan, eikä nämä asiat ehkä olekaan järjellä ymmärrettävissä. Luulempa, että kauhea pettymys elämään ja lapsiini on tässä taustalla. Tiedänhän sen, että vilpittömästi olen parhaani yrittänyt, mutta elämästäni on vain puuttunut tasapainoisten ja kypsästi tyytyväisten vanhempien malli.
Olin viikonlopun vietossa näitten ryhmieni merkeissä ja teemana oli “Sisäinen ääneni”. Se ääneni on ollut vuosikymmeniä äitini mitätöivä ja sättivä ääni, mitään en ole hänen mielestään osannut tai laiskuuttani tai pahuuttani tehnyt hyvin. Nykyvuosina ääni on aikalailla vaiennutkin, mutta en ole vielä pystynyt vaihtamaan sitä lempeäksi ja kannustavaksi äänekseni. On mahdollista asenteen muutoksella ja itseäni tsemppaamalla vaihtaa sisäinen ääneni lempeäksi ja kannustavaksi. Kyllähän minä tiedän, että ne pahat arvostelut ja sättimiset eivät ole totta, mutta niinpä vain ne olen itseeni imenyt.
Kuvittelen, että minulla olisi lempeä ja kannustava sisäinen ääni, joka lohduttaa, kun olen pahalla mielellä. Se vakuuttaa minulle, että olen riittävän hyvä tällaisena kuin olen. Se on ystävällinen, kannustava ja kova kiittämään siitä mitä teen. Ja epäonnistumisistani ääni lohduttaa ja vakuuttaa, että vielä onnistuisin ja oppisin. Ja että epäonnistumisetkaan eivät ole maailmanloppu. Ja yritän luopua epäluuloistani, että kaikki positiivinen palaute toisilta olisi vain kieroilevaa mielistelyä.
Yritän oppia olemaan tyytyväinen, jopa onnellinen siitä, että sisälläni on lempeä kannustava ääneni!
Harmi, nyt on niskat niin jumissa, etten pysty enempää kirjoittamaan. Odotan nyt, että ääneni komentaisi minua tarttumaan puhelimeen ja tilaamaan hierojanajan, olenhan sen arvoinen!
Paljon voimia ja jaksamista sinulle! Kirjoittele toki mietteitäsi ja kuulumisiasi! Toivoo: Särkynytsydän
Hyvä Lemminkäisen äiti, vaikka tilanteenne vaikuttaa kovin epätoivoiselta, olisiko mitään pienen pientäkään positiivista asiaa, johon voisit tarttua suhteessa lapseesi tai lapsesi elämässä? Ja josta voisit jutella hänen kanssaan ja nostaa esiin. En tarkoita, että pitäisi tarttua niin kuin hukkuva oljenkorteen, mutta olisiko mitään pikkiriikkistäkään tarttumapintaa tai saumaa, jolla saisit myönteistä/positiivista tunnelmaa ja/tai virettä? Ja ihan omassa elämässäsikin.
Voimia sinulle, Lemminkäisen äiti!
Kun luin, Lemminkäisen äiti, tuota toista viestiketjuasi, tuli ajatus, että ehkä asumme samalla paikkakunnalla… niin tutunoloisia ovat kokemuksesi avun saamisesta.
Ehkä samanlaisessa asetelmassa eläneenä voisin jotain sanoa. Se, että lapsi kiroaa ja sanoo vihaavansa äitiään, on enemmänkin sen hirveän häpeän peittämistä, mitä ihminen kokee, kun näkee miten läheisin ihminen kärsii siitä, miten paljon murhetta on hänelle aiheuttanut, ei sitä, että poikasi sinua oikeasti vihaisi. Jos pääset katsomaan sen vihan läpi, voit ehkä saada toisenlaisen yhteyden poikaasi. Vaikeaahan se tietenkin on, jos tulee vastaan kaikki mahdolliset kirosanat, tiedän kokemuksesta. Mutta se, että ihminen aina tuntee olevansa pelkkää “pahuutta”, kuten päihdeongelmainen kokee olevansa, maailmalla saamansa kohtelun takia joka paikassa, se on niin ahdistavaa hänelle, ettei hän voi uskoa kenekään oikeasti välittävän. Jos siihen pääsisi vaikuttamaan jollain lailla, vaikka tuon nimimerkki -muuan- ehdotuksilla, niin siitä voisi olla apua. Itse kun on aina kuin viulunkieli pelosta, ei saa onnettomalle perilliselleen välitettyä sitä rakkautta, kun mielessä koko ajan sykkii pelko tulevasta. Muistan kuinka aloin katsella ( mielestäni typeriä ) leffoja poikani kanssa, ja jonkinlaisen yhteyden saimme siinä tv.tä toljottaessamme. Välissä saattoi jopa jostain puhuakin.
Voimia sinulle!