Olen nyt täällä pyörinyt aktiivisesti kuukauden päivät ja ajattelin laittaa oman ketjun pystyyn. Minun on aivan pakko päästä kertomaan teille vertaiset, millaista sähläysten saagaa tämä elämäni on. Toivottavasti voin esimerkeilläni luoda toivoa ja iloa, uskoa siihen, että parempaa on luvassa.
Millainen olen? Olen hyvin tavallinen nuori nainen, minua ei ulkoisesti erota eikä tunnista päihteiden käyttäjäksi, vielä. Olen saattanut istua lähikauppasi kassalla tai myydä sinulle suklaaleivoksen. Minulla on aina korvakorut ja tennarit ja rakastan erityisesti vanhoja nahkalaukkuja. Olen siis kuin kuka tahansa, hymyilevä nuori nainen, jonka kohtaat ruuhkabussissa. Siksi olenkin malliesimerkki siitä, että kuka tahansa saattaa paeta elämäänsä päihteisiin. Minulle ei todellakaan pitänyt käydä näin. Katselin säälien yläasteella aineisiin langenneita koulukavereita ja mietin, miksi joku haaskaa elämänsä. Vaan täytinpä 18 ja tutustuin itsekin juhlimisen. Alkoholi ei ollut ongelma, päinvastoin, upposi oikeinkin tehokkaasti. Ei minulla sinänsä jäänyt putki päälle, muuta määrät olivat aika huimia. En kuitenkaan ajatellut, että joisin paljoa, kunnes pari kertaa sammahdin vanhempieni eteiseen, oksensin taksiin ja löysin itseni paikallisen tikkaremmin bileistä sunnuntaiaamuna yhdeltätoista. Hauskoja sattumuksia? No ei aivan. Helvetillistä morkkista, liikakiloja ja hukattuja alkuviikkoja.
Elämäni mullistui sairauden myötä ja jouduin koville särkylääkekuureille. Nehän olivatkin hassu juttu. Iltaisin tekemättömät hommat unohtuivat, kun nappasi pillerin. Ei tarvinnut kieriskellä aamuyöstä, kun saattoi herättyään nukuttaa uudelleen lääkkeellä.
Mutta kas vain, sanoi kasvain, kun huomasin iltapäiväahdistukset, jotka kevyesti sanottuna meinaavat viedä hengen. Muutenkin meni vuosia, ennen kuin ymmärsin, mikä on rebound tai paradoksaalinen ilmiö. En ollut kuuna päivänä voinut kuvitella, miltä vierottautuminen lääkkeistä tuntuu. Sydän hakkaa kahta sataa, pelottaa, ahdistaa, pelottaa, pelottaa vähän lisää. Olen niin vihainen itselleni 
Olen saanut reseptitkin uusittua aina ilman ongelmia, yksikään minua hoitanut taho ei ole milloinkaan kysynyt, onko lääkkeiden käyttö hallussa. Olen hävennyt heikkouttani niin paljon, että olen pyytänyt vain pienen määrän lääkettä ja kärvistellyt, ajatellut että jopas olen kummallinen, kun on tällaisia tuntemuksia. Kymmenessä vuodessa olen unohtanut, miltä tuntuu oikeasti olla todella surullinen tai iloinen, tunteeni ovat aina vähän puuduksissa. Minulle on tarkemmin ajateltuna kirjoitettu lääkkeitä kuin työhevoselle, ei ihme, että on tavallinen uni vähän kateissa. Nyt vasta ymmärrän, että olen kehittänyt nämä “sairauteni” ja uniongelmani, jotta voisin oikeuttaa lääkkeiden käytön jollain, myös alkoholilla olen pyrkinyt vain olemaan jotain muuta, kuin olen. Tie on pitkä ja kivinen, mutta en kyllä aio elää näin loppuelämääni. Huippuhetkiä tähän sähläykseen mahtuu kyllä niin paljon, että… Lähdin tuossa jokin aika sitten vähän ulos dallaamaan, kun ei oikein väsy tullut. Pikkuisen kun oli lääkettä pohjilla, unohdin tietysti avaimet kotiin, olin varmaan aivan zombi. Noh, värjöttelin tuolla vesisateessa, kunnes postinjakaja tuli. Pyysin tältä pokkana aamun lehden (jota meille ei tule) ja leikin lukevani sitä, kunnes postipoika katosi ja hakkasin ovikelloa, että sain miehen ja varmaan koko taloyhtiön hereille. Jumalauta, että hävetti selitellä, missä olen haahuillut aamuyöstä, onneksi en päässyt pidemmälle.
Tuetaan täällä toisiamme, itse pidän nyt korkin kiinni ja apteekit pannassa, mutta tiedän tarvitsevani siihen teidän tukeanne. En halua hukata elämästäni enää päivääkään tällaiseen turhuuteen.
Heippan,
Hyvä kun laitoit oman ketjun. Pariin otteeseen kun olen raitistunut, olen tehnyt karmean havainnon. Mulla tulee iltapäivä masennus aina siinä viiden kieppeillä ja sitä kestää seitsemään saakka. Ennen kun kävi töissä ajattelin, että sitä on tavallaan väsynyt työpäivän jälkeen. Eikä mitä sama jatkuu eläkkeelläkin. Sellaisia hetkiä on varottava visusti.
Viime raittiudella jouduin syömään vahvoja särkylääkkeitä yhden vamman takia melkein vuoden. Vähän mä silloin pelkäsin, että mitenkähän mahtaa lopettamisen kanssa, sen verran pöllyssä olin sinä aikana. Kumma kyllä leikkauksen jälkeen vamma parani, söin vielä muutamat viikot naksuja ja lopetin. Ihme ei ollut mitään tarvetta sen jälkeen naksuihin.
Se on se viinapiru, joka panee koukkuuntumaan lääkkeisiin. Mulla oli tää iltaoluet ja nukkumaan mennessä nukahtamispillerit. Kyllähän oli mulla kamalia vieroituskokeiluita aikanaan. Luovutin vieroitukset ja jatkoin entiseen malliin ja sairastuin lopulta. Sithän oltiin sairaalassa, siellä kyllä vieroittui.
Varmaan tulee kaikenlaisia omasta mielestä pöljiä juttuja tehtyä kuten tää sun yöhipsiminen. Musta se ei ollut ollenkaan hullumpi homma. Mulla on joskus käynyt sillälailla, että olen saanut kauhean raivohikarin ja ajatellut, että nyt sitten joisin kaksin käsin kaljaa, että niin potuttaa. Olen sitten ajatellut, että lähden vähän terapia-ajelemaan. Peruuttanut suutuspäissäni tallista niin, että tallin nosto-oven sivurauta on tarttunut puskuriin, autosta lähtenyt koko etuosasto ja sivurauta ovesta lähtenyt irti ja rikkonut sen oven. Selittele nyt sitten siinä tekemisiäs naapureille kun peruutat autoa suoraan ulos tallista ja näin käy. Varmaan ne ajatteli, että onkohan toi selvin päin.
Toivon mielenrauhaa ja tyyneyttä.
Moikka Aamuaurora!
Kertoile vaan omista ongelmista mitä kykenet. Mulla on vaikea kommentoida, mutta mitä enemmä jakselet kirjoitella niin helpommin on tarttua johonkin juttuihin. Mulla on jonkinlainen koukku näihin ahdistusta ja pelkoja vähentäviin lääkkeisiin. Moni sosiaalinen tilanne aiheuttaa pelkoja. Ja ja nuo bentzot nostaa noita toleja säännöllisessä käytössä. Ja tosiaan mullakin respalla ovat, niin tarkkana pitää kokoajan olla, että ei lopu kesken. Nolo juttu, mutta mitäpä tälle mahtaa. Pitää vaan vähentää normaaleihin toleihin mutta ei näytä kovin helppoa olevan. Nyt kuitenkin vuoden juomatta mutta sitten nämä. Pitäisi altistaa itseäni.
Mutta alkoholiongelmaan varmaan saat apua kun kirjoittelet tuntemuksia tänne… Ainakin itse saanut siitä apua kun jaksellut kirjoitella tuntemuksia, niin ihmiset sitten kommentoi. Kirjoittaminen kanssa peilaa omia ongelmia myös, että sekin itsessään auttaa. Ainut avun minkä voin antaa, että kirjoittele tänne. 
Huh, mitä aikoja elän. Ahdistus ja morkkis ei ole koskaan ollut näin kova. Minulla on nyt sellainen tunne, että tästä ei nousta. Että kaikki on niin sotkussa ja älytöntä, että millään ei ole mitään väliä. Tuntuu, kuin olisin tehnyt kaikki maailman pahat teot, enkä ansaitsisi elää. Tiedän järjellä ajatellen, että niin ei tietenkään ole, mutta tunteeni ovat aikamoisia. Tiedän kyllä, että jokaisen elo pyörii oman navan ympärillä, eikä muita kiinnosta niin kovasti repostella minun elämääni. Kai tämäkin on jokin vaihe, joka on käytävä läpi. Olen tällä hetkellä kyllä aika puhki, pahinta on, että minulla ei ole ketään vertaista. Minulla on niin järjettömät kulissit, että pelkään korttitalon romahtavan hetkellä millä hyvänsä. Empatiani muita kohtaan on suunnatonta, mutta itseäni on vaikea hyväksyä. Olen saanut ympärilleni rakastavat ihmiset, mutta koen, että ole pettänyt heidät kaikki. Olen tehnyt kaikkea hölmöä, mutten mitään järjettömän pahaa. Silti uskomaton häpeä ja itse inho ovat hyökänneet kimppuuni. HUH. Minulla on tunne, että yrittäessäni miettiä, miksi olen tässä tilanteessa etsin vain tekosyitä, enkä rehellisesti tunnusta omia vikojani, vaikka tiedän, että olen aivan itse kaikkeen tähän syyllinen.
Te viisaammat, kuinka käsittelette menneisyytenne haamuja, hölmöilyjä ja syyllisyyttä?
hei. älä heitä toivo pois. aina on olemassa toivoa. elämä voittaa!
minä ainakin mietiskelen ja pohsin asioita. vaikka asiat olisi huonoja ja pelottavia, surkeita ja kipeitä, niin pohdin niitä ja käyn ne läpitte. jos koen, että olen tehnyt väärin jotain ihmistä kohtaan, taikka että on tarve kertoa jollekkin jotain, niin minä kerron ja pyydän anteeksi, vaikka se olisi kuinka vaikeeta ja kipeetä. tiedän, että lopulta se helpottaa omaa tuskaani.
en ole koskaan ollut esim. oikeasti masentunut, niin en voi tietää täysin kuinka hankalaa asioiden käsittely voi siinä tilanteessa olla. tietenkin joskus masentaa, niinkun varmaan kaikkia, mutta se on niin eri asia. täysin paskalla fiiliksellä ja masentuneena ollessani kuitenkin pohtiessani asioita ja tekemällä sen, mitä täytää olen huomannut, että se on lopulta kuitenkin kannattavaa. paljon kannattavampaa, kun se, ettei tee sitä, mitä kokee, että tarvis tehdä. jos jättää asiat ns puolitiehen, niin ne jää vaan vaivaamaan ja kasaantuu. kun päästelee niitä pois, niin se helpottaa oloa.
suosittelen, että mietiskelet itseksesi asiat läpitte ja tarvittaessa puhut niistä asioista sellasille henkilöille, kenelle tunnet tarvetta niistä puhua. ei mulla oikein muuta neuvoa ole antaa. enkä ole varma toimiiko sama konsti edes muilla. mulla toimii.
Hyvää raitista huomenta sulle,
Taitaa nyt olla niin, että yksin kun näitä asioitansa myssyttelee, tuppaa ne saamaan älyttömät mittasuhteet.
Viisaudesta en tiedä mutta sanoisin, että on tullut tehtyä mitä on tullut. Ei auta kuin hyväksyä se tosiasia. Ennen kaikkea olet pettänyt itsesi ja siitä seuraa väistämättä se tosiasia, että koet pettäneesi rakastamasi ihmiset. Ensimmäinen asia on hoitaa itsensä kuntoon ja sitä kautta oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Kenestäkään ei vielä ole tullut täydellistä. Kun osaa itseään rakastaa oikealla tavalla itsekkäästi, on ihmisellä paljon enemmän, mitä jakaa muille.
Mikäli kokee, että on elämässä jotain, mitä tarvitsee muille ihmisille hyvittää, tulee sellaisen toiminnan aika sitten, kun on ensin vierottanut itsensä myrkyistä ja saanut jotain selkeyttä elämäänsä. Paras ja heti toteutettavissa oleva tapa on hankkiutua raittiiksi. Se on paras tapa hyvittää asioita rakastamilleen ihmisille! - Myöhemmin pään selkeydyttyä kannattaa vielä pohtia hyvitysasiaa tarkemmin, että kannattaako kaikkea kertoa ja pyydellä anteeksi, sillä joskus sillä voi saada aikaiseksi suurtakin tuhoa.
kyllä. helisee on oikeassa. kovissa mielenjumeissa ei ehkä kannata mennä suinpäin höpiseen. antaa tilanteen pikksen rauhottua ja mietiskelee itsekseen kuinka asiat on. sitten, kun ajatukset pikksen selkenee, niin voi ollakkin eri mielta samasta asiasta.
Kiitos toverit kannustuksesta, nuinhan se juuri on. Asiat saavat liian suuret mittasuhteet ja saattaa yrittää helpottaa oloaan sillä, että alkaa liian aikaisin “setviä” asioita. Meen tänään käymään ihan ammattilaisella, jolle yritän kerrankin rehellisesti saada kaiken ulos. Toivottavasti piristyn ja saan tännekin hieman järkevämpää tekstiä aikaiseksi. Kannustuksenne on äärimmäisen tärkeää, täällä saadut kauniit sanat kantavat vaikeina hetkinä, niistä kiitos.
hyvä hyvä!
ja mielestäni juurikin tuo rehellisyys on aika tärkeä pointti oman hyvinvoinnin kannalta, kun juttelet ammattilaisten kanssa. olen sanonut ennenkin ja sanon taaskin, ettei ole mitään järkeä mennä hakeen apua ongelmiinsa ja sitten, kun sitä apua tarjotaan, niin vähätellään, tai kierrellään ongelmaa. kannattaa sanoa vaan suoraan niin kuinka asiat ovat. kyllä ne ammattilaiset on kuulleet varmaan paljon hurjempiakin tarinoita. ei siitä kannata ottaa stressiä. avaa vaan salaisen arkkunsa ja sitä rataa. mitä enemmän ne tietää ja ymmärtää sua, niin sitä paremmin ne osaa antaa täsmällisempää apua. noin ainakin minä koen asiat.
Kirjoitit joskus tosi kannustavasti, jopa koskettavasti minulle. Haluaisin jotain sanoa. Ainakin toivoisin että kirjoittelisit tänne. Sinäkin olet arvokas. Jokainen on. Sanoit, että olen yhtä arvokas kuin mikä tahansa elollinen. Niin sinunkin tulisi itsestäsi ajatella. Yritä saada empatiasi virtaamaan itseesi. Näkemään itsesi pienenä tyttönä - minä tahansa. Olemaan sitä kohtaan myötätuntontoinen. Antaa sille rakkautta ja hoivaa mitä se tarvitsee. Tuli vaan mieleen, että jokaisessa meissä asuu se pieni lapsi. Sinussakin. Toivottavasti olet saanut ammattiapua mieltä askarruttaviin asioihisi? Älä sinäkään luovuta!