Tuli käytyä baarissa eilen ensimmäisen kerran raitistumisen jälkeen. Tähän mennessä olen koettanut välttää kys. paikkoja. Raittiutta nyt 8kk takana. Ja täytyy sanoa, että hauskaa oli ja ihan selvinpäin. Oli mielenkiintoista seurata muuta kansaa joka pikkuhiljaa humaltui humaltumistaan. Ei se kivalta näyttänyt näin "sivullisen"näkökulmasta. Oli kiva kuunnella bändejä kun näki ja kuuli selkeästi ja pystyi nauttimaan musiikista ihan toisella tapaa kun kauheessa kaasussa. Että tällanen kokemus. Taidampa ottaa uusiksi kohtapuolin. Ja kukaan ei kysellyt miksi en juo, tosin tuttu porukka suurelta osin on jo tottunut juomattomuuteeni. Ja kun juo isosta tuuopista vettä tms niin kukaan ei välttämättä tajua edes että siinä ei ole alkoholia. Oikeestaan se on juuri ärsyttävintä illanistujaisissa yms kun joutuu selittämään juomattomuuttaan. Jos joku kysyy niin sanon kyllä asian todellisen laidan, sen olen jo päättänyt, mutta onneksi kukaan ei silti eilen kysynyt…
Lopettamisen jälkeen kävin baarissa ensimmäisen kerran 2kk raittiuden kohdalla, kaverini mukana alkuillasta tietovisassa. Toinen kerta taisi osua noin 9kk raittiuden vaiheille, kun kävin arkipäivänä ohikulkumatkalla hörppäämässä kupin kahvia entisessä kantapaikassani. Muutaman kerran olen käynyt - samaten päiväsaikaan - pizzalla paikassa, jossa aiemmin myös join.
Tämän vuoden puolella ei ole tullut vielä kertaakaan asiaa paikkoihin, jotka on tehty alkoholin juomista varten. Siitä ympäristöstä ja ennen kaikkea niistä ihmisistä en saa enää selvänä irti mitään tavoittelemisen arvoista, ne aidot jutut löytyvät minulle muualta. Joku tuttavani saattaisi huolestuakin ja aivan aiheesta, jos meikäläinen alkaisikin taas hakeutua baareihin ja väittäisin vielä viihtyväni niissä…
–kh
Huh, meikä ei pystyis kyllä menemään tässä vaiheessa baariin sumpille. Onneksi olen toisaalta aina ollut vähän sellainen, että räkälöissä ravaaminen ei ole kiinnostanut edes tuubassa. Mieluummin olen tissutellut kotona - omassa tai muiden. Jos tässä koittaa ajatella näitä juttuja positiivisesti, voi tietenkin miettiä sitäkin, että enää ei tarvitse astua jalallaankaan yhteenkään sedulaan. Eikä maksella happamana niitä pakollisia narikoita jollekin nätisti sanottuna asennevikaiselle pokelle. Tai jonottaa aamuyön kiireisimpään aikaan tiskillä 10 minuuttia. Voi hitto, mitä enemmän tätä ajattlee, sitä oudommalta toi kaikki alkaa vaikuttaa. Mikä siinä oikein on, että tohon on vuosikausia uhrannut aikansa ja rahansa (onneksi ei vielä sentään terveyttään)? 
Viimeeksi kun minä kävin yökerhossa selevinpäin, niin joku nainen rupes mua kyttäämään kun isuskelin yksin pöydässä ja join kokista lasista. No, ei siinä mitään, sehän on ihan okei, mutta myöhemmin hän tuli siihen mun viereen istumaan ja rupes lähentelemään ja ehdottelemaan tuhmia. Ei siinäkään vielä mitään, mutta kun sanoin että olen naimisissa ja mulla on perhe joten ei kiitos, niin siihen hän, että mitä sinä sitten täällä teet 
. Ensin ajattelin, että vittuako se sille kuuluu mitä mä täällä teen, mutta vähän myöhemmin rupesin funtsimaan, että ehkä hänen ihmetyksessään oli jotain perääkin. Lähdinkin sitten pois jonkun ajan kuluttua 
.
Sen aikaa mitä siinä katselin sitä touhua, niin kyllä hirvitti ja nolotti monenkin puolesta, mutta eniten omasta puolestani, koska tajusin että kun itse olen vastaavissa paikoissa kännissä, niin olen pahimpien ääliöiden kerma. Käynti voi siis olla myös opettavainen.
Itse olin tuossa maaliskuussa baarissa selvinpäin, kirjoittelinkin reissusta silloin “omaan” ketjuuni.
Pöydässämme istui 60+ pariskunta, ja se naispuolinen(akka) tuntui olevan koko ajan huolissaan minun viihtyvyydestäni. Sössötti jatkuvasti “ota rennosti”,“ole iloinen” siinä kipatessaan tuoppia naamariinsa ja eläessään jotain mennyttä nuoruuttaan. Paikka oli tyypillinen 25+ ihmisille suunnattu, pienen tanssilattiansa ja korviahuumaavan (kumma että kännissä muinoin ei meluun niin kiinnittänyt huomiota, heh heh) musiikin kera, pubiosastoa unohtamatta.
Olin iloinen, hitto 
, ja hymyilinkin koko ajan ja juttelin kavereiden kanssa (mitä nyt siltä melulta pystyi).
Poistuin ennen puolta yötä, enkä sen jälkeen ole baareihin kaivannut.
Oli ihana tulla kotiin, selvinpäin, perheen luokse.
Eipä ollut silläkään paikalla enää mitään annettavaa enkä siellä nähnyt tai kokenut mitään mitä olisin kaivannut.
Eikä sekään paikka varmaan jäänyt meikäläistä kaipaamaan.
Kyllä juovien ja juomattomien maailmat ovat niin erilaisia, että ihmettelen jos selvällä päällä on vilpittömästi baareissa hauskaa, yöhön asti, joka viikonloppu.
Täytyy myöntää,että 2 viimesimpinä juomavuosina en käynyt baareissa juomassa kun juuri ehkä 1-2 kertaa vuodessa. Ensinnäkin en halunnut enää nolata itseäni yhtään enempää mitä olin jo siihen mennessä tehnyt. Sillä humalainen nainen on oikeesti aivan kamala näky, siis ihan hirveä! Eilen just ajattelin yhen kännikkään akan nähtyäni että hyi helvetti! Että jos tuolta olen itsekin näyttänyt kännissä niin ei helvetti sentään ja oksennus päälle! Että sinällään sinne ei ole ollut ikäväkään. Mutta nyt sain ihan uutta tatsia tuohon hommaan. Kuitenkin live musiikkia on kiva joskus käydä katsomassa, ainut vaan että tähän mennessä en ole paljon nähnyt ja kuullut kun olen ollut niin kännissä ja siinävaiheessa ei ole kiinnostanut mikään muu kuin ainoastaan saada pää täyteen. Oli bändi mikä vaan niin kaikki mielenkiinto kohdistui juomiseen. Ällöä ja kamalaa kun jälkeen päin ajattelee sitä touhua. Ihan hirveesti en edes pysty käsittelemään asioita, vaan silleen pienissä erissä varovasti käyn läpi juttuja, sillä muuten ei pää kestä…
Ja mitä hauskaa siinä voi olla, että juo vähät rahansa, sotkee asiansa ja psyykkeensä, jonottaa taksiin keskellä yötä, kuuntelee portsareitten ja tarjoilijoiden vittuilua ja aamulla kärsii kaameesta krapulasta miettii pelko perseessä mitähän on tullut taas hölmöiltyä ja kenet suututettua. Huh huh! Kiitollisuus nostaa taas päätään aika vahvasti!
Tavastialle pitäs mennä taas kahtena iltana peräkkäin: ens torstaina ja perjantaina! Ompahan tuo PMMP tullu tsekattua siellä selvinpäin ennenkin. [size=85](jos toki muutaman kerran humalassakin).[/size]
Aina ollu hieno meininki.
On muuten mutkikas toimitus kauheessa infernaalisessa melussa ja tungoksessa kiljua baarimikon korvaan:
- Cokis!
- Mitä?!
- COKIS!
- Pelkkä?!
- Pelkkä!!!
Vielä vaikeempaa on hälinässä saada ymmärretyksi “vissy”. Mutta ei se niin menoa haittaa.
Omat keikat sujuu yleensä vielä sujuvammin selvinpäin kapakassa, kunhan ei jätä itteleen liikaa luppoaikaa notkua paikalla pyörittelemässä peukaloita.
Sillon tosin voi olla onkelmana joskus esiintymisjännitys, jos usein tottunut ottamaan “rohkasuksi” stagelle sellasen n. promillen tai puolitoista. Mutta se on eri juttu.
Tavallisissa juottoloissa, seduloissa ja räkälöissä jossa ei oo mitään muuta ohjelmaa kuin juoda jotain ja hölistä jonkun kanssa ja enintään kuunnella jukeboksia, ei kyllä jaksa selvinpäin pitkään istua! Humalassahan aika hujahtaa, puhuttavaa tuntuu olevan enemmän kuin ehtii sanoja muotoilla ja tunti tuntuu viideltä minuutilta. Selvinpäin tunti tuntuu tunnilta. Aika nopeesti sillon keksii kymmenen mielenkiintosempaa paikkaa, missä olla selvinpäin.
Minäkään en edes harrasta tanssahtelua muuten kuin live-bändien tahdissa.
Ja olipa mahtavan hieno ilta! Kotiin klo 1 yöllä päässä humisten, mutta humina johtui pelkästä musiikin voimasta ja elämän voimasta. Oi kiitos raittiista illasta, kiitos mahtavasta keikasta rakkaillemme.
Kerkesi muutaman tunnin nukkua, katsella kauniita unia ja oman kullan kuvia. 
Nyt pirteenä (tai lähes pirtteenä) töihin.
Ei helvata, kun repesin… =)