Mieheni on alkoholisti, masennuslääkkeen käyttäjä. Hänen aikuinen, huumeongelmainen, poika kuoli (luultavasti) tapaturmaisesti hukkumalla pari vuotta sitten. Siitä alkoi mieheni alakulo ja toistuva retkahtaminen alkoholin kanssa. Apua ei saa mistään, kukaan ei tarjoa sitä, ei seurakunta, työterveys. Kuukauden raitis jakso on pisin aika kuoleman jälkeen. Tänään neljän rankan ryyppypäivän jälkeen vein mieheni hänen omasta halusta A-klinikalle, josta ohjattiin päihdeosastolle. Siinäpä jää sitten puoliso täysin yksin. Kysyin osaston oven avanneelta mieheltä, tulenko minä mukaan sisään kirjautumiseen ja kuulemaan mitä nyt tapahtuu. Vastaus oli tyly, ei sinua tänne tarvita, miehesi on nyt osastolla. Niin ovi vetäistiin kiinni. Tunsin kauhua ja pelkoa, itkun kanssa poistuin sieltä. Kukaan ei kertonut mitä tarkoittaa katkolla olo, kuinka kauan siellä ollaan, voiko tavata tai olla yhteydessä puolisoonsa. Mistä minä voisin hakea tukea. En todellakaan tiedä mitä päihdehoitajien mielessä liikkuu, mutta tuli tunne, että riippuvainen ihminen alempi arvoinen, itseaiheutetun ongelman kanssa. Kuinka yhteiskunta voi tukea ketään, jos hoitohenkilöstö ylenkatsoo avuntarvitsijoita ja heidän läheisiään.
Hei Motomimmi!
Olipa karsea suhtautuminen! Minäkään en tiedä miten katkolla toimitaan. Mieheni on alkoholisti, mutta hän ei ole alkoholiin liittyvissä hoidoissa ollut; sen välillisiä seurauksia on hoidettu diabetespuolella ja jaloille on tehty kirurgisia toimenpiteitä. Joka paikassa olen ollut mukana, eikä ole tullut tylytystä vastaan; olen kertonut mielipiteeni ja ollut myös sitä mieltä, että jos hänen vierellään kuljen, pitää minun myös tietää missä mennään.
Miten sitten katkaisussa ja muissa suoraan alkoholismiin pureutuvissa hoidoissa toimitaan, siitä ei ole kokemusta; jossakin ehkä hoidon luonteeseen kuuluu että alkoholisti joutuu ottamaan yksin ja omasta halustaan vastuun teoistaan… Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että myös läheisen pitää saada tietoa siitä, mitä tapahtuu. Läheistä pitää informoida ja läheisen kanssa pitää keskustella. Jos hoidon teho tms edellyttää että alkoholisti kohtaa ongelman yksin, pitää läheistä siitä huolimatta informoida omalla tahollaan, sitä mieltä minä olen. Ja ennen kaikkea, myös läheinen tarvitsee apua! Läheistä ei saa jättää yksin. Alkoholismi ei rajaudu yhteen perheenjäseneen, vaan on koko perheen ongelma.
Toivottavasti tänne vastaa joku sellainenkin, jolla on kokemusta katkaisusta, miten se käytännössä toimii.
Tulee mieleen myös sellainen, jos ongelma on alkanut/ pahentunut kertomasi onnettomuuden jälkeen, miehesi saattaisi tarvita myös jonkinlaista terapiaa tai edes keskustelua. Jos hän palaa katkon jälkeen raitistuneena takaisin, mutta vaikeat asiat ovat edelleen käsittelemättä, voi siinä olla vaaranpaikka. Jos hoidetaan vain seurausta eikä käsitellä syitä.
Sillä välin, yritä löytää apua myös itsellesi. Jos ei terveydenhuolto sitä tarjoa, yritä löytää positiivisia asioita ympäriltäsi, jotta saat voimaa tulevaan. Keskity itseesi! Minä kailotan aina luontoterapian puolesta - valokuvailen mökillä ja sahailen puita pokasahalla - mutta jokaisen pitää löytää se oma voimanlähteensä. Kunhan saa ajatukset hetkeksi pois ikävistä asioista, ja saa itselleen energiaa. Se voi olla keskusteluapua, liikuntaa jne. Minulle toimii myös tänne kirjoittaminen, ja silloin kun en kirjoita, muiden kokemusten lukeminen.
Tsemppiä!
toivottaa Rinalda
Hei!
Ex-mieheni kautta minulla on kokemusta katkoista pk-seudulla. Katkon tarkoitus on ainoastaan hallitusti katkaista juomisputki. Pitkän putken jälkeen lopettaminen voi olla hengenvaarallista ja siksi se tarvittaessa hoidetaan lääkkeillä “hallitusti”. Katkolla ei siis varsinaisesti hoideta riippuvuutta, vaan varmistetaan, että alkoholisti pysyy hengissä. Käytännössä lääkitys on tarpeen mukaan B-vitamiineja, diapamia ja muita kouristelunestolääkkeitä, lääkkeitä pahoinvointiin ja nesteytystä yms. Osastokatkolla ollaan tarvittava aika (yleensä 3-5vrk)
Pk-seudulla ainakin sosiaalihoitaja käy tapaamassa potilasta ja keskustelee mahdollisesta jatkoavuntarpeesta. Tässä vaiheessa on kuitenkin alkoholistista itsestään kiinni, kuinka rehellisesti hän ongelmistaan puhuu ja millaista apua on valmis ottamaan vastaan. Ex-mieheni sai sitä kautta lähetteitä A-klinikalle, jossa varsinaisen kuntoutuksen oli määrä tapahtua.
Itse ajattelin katkojen aikana, että mies on nyt ammattilaisten käsissä ja vastuulla ja minä voin ottaa lomaa huolehtimisesta. Rehellisesti sanoen en usko, että sinusta on varsinaisesti apua osastolla. Ainakaan minusta ei olisi ollut. Oma ex oli ainakin katkoilla tosi kipeä ja hoito keskittyi tosiaan fyysisien oireiden hoitamiseen. Osastolle pystyi soittamaan (miehellä oli oma kännykkä mukana), mutta itse en sitä tehnyt, koska halusin pitää etäisyyttä ja antaa miehellekin tilaa miettiä tilannettaan rauhassa.
Neuvoni sinulle on se, että kannattaa keskittyä nyt omaan itseen, kun saat kerrankin hengähdystauon. A-klinikalle voit mennä yksinkin ja Al-anonia suosittelen lämpimästi. Tämän sanominen kuulostaa tosi tylyltä, mutta et voi pelastaa miestäsi. Hänen on ihan itse tehtävä nyt työt raitistumisensa eteen. Parasta mitä voit tehdä, on nyt keskittyä itseesi. Katkolla työtä tekevät ovat ammattilaisia ja heillä on ammattitaito hoitaa homma.
Kiitos vastauksista.
Ymmärrän osastolle jäännin merkityksen, mutta luulin että, siellä olisi yhteinen palaveri tai että ainakin hoitohenkilökuntaan kuuluva selittäisi jotakin.
Omaa puhelinta ei saanut pitää eikä yhteyttä lainkaan kun selvittelin asiaa muuta kautta.
Nyt vaan odotan milloin saan rakkaani kotiin.
Mielestäni minun kuuluisi tietää mitä jatkotoimenpiteitä on tarjolla.
Tietysti mieheni tekee itse oman päätöksen raittiudesta ja uskon hänellä halua siihen olevan, mutta voimat vaan loppuvat välillä. Minnesota hoidosta hän on puhun, mutta pitää ensin sitoutua raittiuteen a-klinikka hoidossa.
Näin minä olen ymmärtänyt.
Aivan kuten toinen kirjoittaja totesi, pojan kuolema on käsittelemättä ja siihen pitäisi saada terapiaa.
Mutta siinä on ongelmana se, kun mieheni ylpeys on estänyt hakemasta ammattiauttajan apua.
Keski-ikäisen miehen on vaikea myöntää olevansa heikko ja tarvitsevan psykologin apua.
Silloin 2 vuotta sitten minä yritin saada seurakunnasta apua, mutten saanut ketään kiinni, soitin 3 papille.
Vasta päiviä myöhemmin tuli tekstiviestejä ja pahoitteluja ettei olleet huomanneet soittoa. Siinä kaikki.
Tuntuu todella kummallisesta, kun psyykkiset/riippuvuus ongelmat ja kuoleman sattumin, kadottavat kaikki ystävät, mutta myös ammattiauttajat. Olen pariin kertaa yrittänyt alkoholistin läheisille -linjalle soittaa, tuloksetta.
Kriisipuhelimessa sain huonosti suomea puhuvalta ryöpyn hänen omista ongelmista ja kehoituksen olla tyytyväinen kun mies ei ole väkivaltainen. Meni usko koko palvelun olemassa oloon.
Ymmärrän hyvin tuon mitä sanot, että ammattiauttajan luo menemiseen on korkea kynnys. Voi olla kyllä ihan mahdottomalta tuntuva ajatus varsinkin, jos on aina tottunut pärjäämään omillaan. (Ei onnistuisi minultakaan läheisenä, ja mieheni ei suostuisi missään tapauksessa…). Mutta löytyisikö mitään muuta terapeuttista toimintaa? Vertaistuki jossain muodossa, jossain ryhmässä tai jos tuttavapiirissä olisi joku toinen läheisensä menettänyt, jonka kanssa asiaa voisi käsitellä. Tai joku mielekkäältä tuntuva toiminta. Esim. jokin, jossa voi olla auttamassa muita nuoria vaikkapa jonkun terveen harrastuksen parissa. Kun on menettänyt mahdollisuuden auttaa omaa poikaansa, jos voisi jossain vaikkapa vaellusretken järjestelyssä tuottaa myönteisiä elämyksiä jollekin muulle. Mitä poika tykkäsi tehdä silloin kun ei vielä ollut huumeiden vietävänä? Voisiko jotain sellaista toimintaa jatkaa muiden nuorten kanssa. Niin että pääsisi jotenkin yli siitä mitä on tapahtunut ja voisi kääntää sen jollakin tavalla voimavaraksi. Löytäisi keinon säilyttää pojan muisto ja tehdä sen kautta jotain mielekästä. Voisitteko te yhdessä keksiä jotain sellaista tekemistä, joka vaalisi pojan muistoa myönteisessä mielessä. Koska sekään ei ole hyvä, että asian kieltää ja hautaa syvälle - sieltä se nousee vain takaisin vielä pahempana.
Tämä on hakuammuntaa, mutta itse kukin joudumme miettimään keinoja millä ahdistavistakin asioista päästään eteenpäin. Menin nyt tahallaan kokonaan pois siitä alkoholismista, se pitää tottakai hoitaa ja hänellä pitää olla siihen itsellään motivaatio. Mutta jotenkin jäi sellainen tunne, että sen motivaation saamiseksi tarvittaisiin myös keinoja päästä yli tuosta pojan kuolemasta. Riippuvuus alkoholista ja lääkkeistä ovat asioita, joissa tarvitaan varmaan niiden voittamiseen tarkoitettuja keinoja. Mutta motivaation saamiseksi luulen että tarvittaisiin myös jokin sellainen asia joka auttaa saamaan oman elämänilon takaisin ja jonka avulla pääsee yli tuskasta ja mahdollisesta syyllisyydentunteesta.
Moi!
Mun on nyt alkoholistin ex-puolisona pakko tarttua muutamaan seikkaan. Vaikka tämän sanominen saattaa kuulostaa julmalta ja kovalta, niin uskon, että pitkän päälle totuuden silmiin katsominen on eduksi sekä sinulle, että miehellesi.
Kirjoitit aluksi, että ette ole saaneet mistään apua. Toisessa viestissäsi sanot, että miehesi ylpeya on estänyt avun hakemisen. Nämä ovat kaksi eri asiaa ja ne kannattaa pitää erillään. Se, että ei halua syystä tai toisesta hakea apua tai jos haluaa vain tietynlaista apua, ei tarkoita sitä, että apua ei saa. A-klinikat, AA, Al-anon, niiden auttavat puhelimet, terveyskeskus yms ovat paikkoja joista kannattaa aloittaa.
Ex-mieheni oli myös sitä mieltä, ettei häntä kukaan auta, koska ainut apu jota hän halusi, oli yksityinen terapia, jossa oltaisiin keskusteltu vain asioista, jotka hän itse valitsee. Kun tällainen yksityinen terapeutti sitten järjestettiin, niin hän olikin “aivan paska ja väärä persoona ja ei tajunnut mistään mitään” ja homma käi siihen.
Jos ihminen OIKEASTI haluaa apua, hän nielee ylepytensä ja on valmis kokeilemaan kaikkea.
Sanon tämän vain varoittaakseni sinua. Oma kokemukseni on se, että kaiken “kukaan ei auta”- ja “suomalainen mies ei tarvitse apua”- puheen takana voi olla se, että miehesi ei vielä oikeasti halua apua.
Terveydenhioltohenkilökuntaa sitoo vaitiolovelvollisuus ja he eivät voi edes sinulle kertoa miehesi asioista. Miehesi päättää itsenäisesti omasta hoidostaan ja vain hänen suostumuksellaan sinut voidaan pyytää mukaan keskusteluihin. Tai hän voi kertoa sinulle itse sen verran kuin haluaa.v
Tuo puhelimen käyttökielto kuulostaa oudolta. Kyseessä lienee osasto, jossa ollaan vapaaehtoisesti, joten kuulostaa omituiselta, että puhelinta ei saisi käyttää…
Ehkä kerron asiat sekavasti. Puhun välillä tästä hetkestä ja välillä 2 vuotta vanhasta.
Sururyhmiä ei ollut seurakunnalla tarjota eikä muualtakaan löytynyt vastaavaa. Eli pojan kuolema jäi pariin keskustelukertaan työpsykologin kanssa, mutta hän ei ollut oikea ihminen siihen tehtävään.
Sen jälkeen mieheni sanoi, että selviää ilman apua, mutta eipä se ollutkaan niin.
Alkoholismiin hän käy AA-kerhossa, mutta ei enää säännöllisesti kuten aiemmin.
Mutta kun omat voimat loppuvat ja minun voimat myös, niin on tosi vaikea hakea apun, kun sen saanti takkuaa.
Tulee todellakin tunne, ettei kukaan auta. Minä kerroin omalle työterveyslääkärille n. puoli vuotta pojan kuoleman jälkeen, että minun voimavarat alkavat olla käytetyt, niin hän vaan vastasi, että sinä olet kyllä niin vahva ihminen, että pärjäät.
Entäpä kun vahvan ihmisen “selkä katkeaa”, niin mitä sitten.
Olen ehkä vahva, mutta en loputtomiin.
Kiitos kun saan kirjoitella teidän kanssa.