Ihan ensin kiitos kaikille palstalle kirjoittaneille. Olen käynyt usein lukemassa tekstejä, jo monen kuukauden ajan. Tämä tuntuu välillä ainoalta paikalta missä pelataan rehellisyydellä. Sekä itseä että muita kohtaan.
Minulla ei kenenkään muun mielestä ole ongelmaa, mutta jos minusta itsestäni tuntuu että on, niin eikö se silloin ole niin?
Vähän päälle parikymppisenä meni lujaa. Tai ei oikeastaan lujaa, vaan todella surullisesti. Oli sekamuotoista masennusta, sen lääkitystä, suuria elämänmuutoksia (vanhempani erosivat ja äitini teki itsemurhan), ahdistusta. Ulkona piti käydä vähän irrottautumassa arjesta ja yhtäkkiä huomasin että siinä 22-vuotiaana olin viettänyt noin kaksi vuotta elämästäni ollen joka päivä ainakin silleen niinku pikkasen hiprakassa tai pikkuisen krapulassa. Vähän ja vähän, tai enemmänkin. Terapian avulla ja pitkällä sairaslomalla sain nostettua itseni siitä suosta ja oltua kokonaan selvinpäin hieman alle puoli vuotta, sen jälkeen arvelin että homma on hallinnassa ja osaan ottaa maltilla. Tästä on nyt aikaa lähes viisi vuotta, mutta hiljallen se on hiipinyt takaisin elämään, juominen. Ei tosin onneksi samassa mittakaavassa kuin aikanaan mutta kuitenkin. Alkon ohi mennessä mukaan tarttuu kuin ihan vahingossa muutama pullo viiniä, juon helposti illassa kaksi pulloa kotona yksin ollessani, en tosin usein, ehkä kerran kahdessa viikossa, mutta yksi hulahtaa helposti mikä tahansa viikonpäivä, ihan siinä vaan ruokaa laitellessa tai telkkaria katsoessa. Opiskelen ja teen keikkatyötä ravintola-alalla joten töiden jälkeen on “ihan normaalia” mennä käymään “muutamalla” eli ainakin kolmella tuopilla ja sitten on tietysti opiskelijabileitä ja muita puolituttujen kissanristiäisiä joissa tulee otettua kuppia vielä roisimmalla tahdilla - en suoraan sanottuna edes viihdy bileissä niin hyvin, mutta kun niitä ns oikeita ystäviä ei oikein ole, on pinnalliset ihmiskontaktit parempi kuin ei mitään.
Opintoni ovat edenneet siinä tahdissa kuin niiden pitääkin, ehkä hieman alisuorittaen mutta kuitenkin ja työni olen hoitanut aina kunnialla (kerran olen tosin joutunut kunnialla selvitäkseni liruttemaan kossua tuoremehuun, kun lähdin kankkusessa paikkuuvuoroon) mutta olen ahdistunut eikä tämä tunnu hyvältä.
Kaikki sosiaaliset kontaktini liittyvät kuitenkin tavalla tai toisella juomiseen, mitään sellaista järkevää missä tapaisi uusia ihmisiä, en ehdi opinnoilta ja työnteolta harrastaa. Aiemmin join joka päivä, joo ei ole enää sitä, eli tavallaan se suurin ongelma on takanapäin, mutta nykyisin olen yksin kotona kännissä pari kertaa kuussa, pari kertaa kuussa hyvässä simassa ulkona, useamman kerran pikku hönössä ja pari kertaa aivan totaalisen lärvit, baarissa mopo lähteekin yleensä aivan käsistä varsinkin jos ei ole mitään sellasta virallista seuraavana päivänä ja kun annoksia lähtee myöhemmin laskemaan niin ei kahden käden sormet riitä alkuunkaan. Muisti on mennyt monta kertaa ja tuntuu että pätkii muutenkin, vaikka en kuulemma kännissä ollessani vaikuta siltä että olisin mitenkään “erityisen kännissä”, olen hyväkäytöksinen jne.
Olen satunnaisesti tapaillut toisella paikkakunnalla asuvaa hieman vanhempaa miestä, hän ei sen suuremmin dokaa mutta ottaa kuitenkin ja tuhahtaa kun olen esittänyt että minä en ehkä haluaisi. Minulla ei ole hänen nähdäkseen mitään ongelmaa, kun työt ja koulu pyörii hyvin enkä “näytä juopolta”. Työkavereiden mielestä mulla ei myöskään ole ongelmaa koska enhän ole koskaan jäänyt töistä pois tai tullut paikalle kännissä ja ainoastaan kerran krapulassa viimeisen vuoden sisään. Kurssikavereiden mielestä ongelmaa on vielä vähemmän, sillä sehän on vaan mahtavaa että voi vetää kaksin käsin ja silti suoriutua hommista. Enkä minä tietenkään pysty olemaan niin itsekäs että veisin kenenkään näiden ihmisten aikaa, tai edes yrittäisin sitä, kertomalla millaista tämä elämä minulle oikeasti on ja paljonko viiniä, kaljaa ja kossutuoremehua oikein menee.
En ole vielä kolmeakymmentäkään ja inhoan itseäni, enkä keksi kuin äärimmäisiä keinoja tämän tilanteen kehittymisen katkaisuun, mistä en siitäkään pidä enkä niitä haluaisi lähteä toteuttamaan, vaikka tiedän että pitäisi. Minun tulisi lopettaa nämä työt ja löytää uusi joka sopii opiskelun aikatauluun, yrittää löytää järkeviä ystäviä, yrittää löytää oikea, kunnollinen parisuhde ja kaikki vaan tuntuu niin toivottomalta ja mahdottomalta vaikka ihan hyvin tiedän, mitä kaikkea pitäisi tehdä. En oikein uskalla. En vaan oikein tiedä mitä jää jäljelle jos lopetan juomisen. Alkoholi on lohduttaja, ystävä, pelastaja, keskustelun avaaja, rentouttaja, tsemppaaja, nukuttaja, halun nostattaja, talvi-illan lämmittäjä, ajatus joka piristää kesken kammottavan pitkän luennon tai sen viimeisen kitutunnin ennenkuin työpaikalla tulee pilkku keskiviikkoiltana. Minusta tuntuu että se on saanut minut ansaan.
Tämän kirjoitettuani on nyt sellainen olo että tekis mieli pyytää jostain syystä anteeksi mutta ehkäpä ei kuitenkaan ole nyt sen paikka. Jotain muuta sen sijaan kyllä varmasti tarttis tehdä.
Eipä sillä kai väliä kun viina pohjille vienyt. Mäkin 32v. Älyähän pitäis ajoissa, mutta kun on pää umpiluuta. Vähän harmittaa tämä tilanne, mutta kai sitä tästä jotenkin… Oliskohan se ollut 25v kun mietin, että taitaa tässä juomisessa olla jotain ongelmaa - taisimpa jossain foorumilla kysäistä asiasta. Aika nopeasti tuo alamäkikin alkoi tuolloin - parin/kolmen vuoden kuluttua…