Luin joskus jostain, että alkoholisoituminen kestää kymmenen vuotta. Muistan kuinka kaksitoista vuotta sitten join ensimmäistä kertaa alkoholistisesti. Istuin olohuoneen lattialla, puolivuotias lapsi jokellellen vierelläni ja join. Join arki-iltana yksin kotona lapsen kanssa tölkillisen olutta. Se helpotti oloa, se helpotti yksinäisyyden tunnetta ja epätoivoa. Auttoi jaksamaan illan pitkät tunnit. Tuolloin se oli se yksi tai kaksi tölkkiä. Nämä vuodet ovat sisältäneet erilaisia vaiheita, on syntynyt toinen lapsi, on ollut täysraittiuttakin pitkiä aikoja. Viimeiset viisi vuotta olen ollut jotenkin huolissani, tiedostanut että minulla on jonkinlainen ongelma. Ei kuitenkaan iso ongelma, sellainen pieni - jokaisellahan on joitakin ongelmia elämässään. Olen muutaman kerran yrittänyt vähentää, onnistunut siinä ja jonkin ajan kuluttua palannut vanhaan. Olen laskenut riskirajoja, olen miettinyt, murehtinut, salaillut ja välillä hävennyt niin helvetisti.
Vajaa kaksi viikkoa sitten vietin ystävien kanssa iltaa yhdessä, ihan mukava päihtynyt ilta. Paljon puhetta ja iloa, musiikkia ja maailmanparannusta. Valvoimme aamuyölle. Mutta se aamu. Se krapula oli jotakin hirmuista. Olen ollut pahemmassakin kunnossa, mutta jotenkin se vaan tuntui henkisesti niin pahalta että päätin taas tehdä jotain. Minulla ei ole vielä tällä kertaa ollut suurempia ongelmia olla ilman, mutta kaikki koetinkivet ovat vielä edessä. Olen lomalla, työ ei stressaa ja voin keksittyä tähän, voin suunnata tahdonvoimani juomisen välttämiseen. Itse asiassa se on ollut yllättävän helppoa. Ensimmäset viisi päivää olin todella väsynyt, nukuin pitkiä yöunia ja päiväunia. Sadan kilometrin ajomatka tuntui ylivoimaiselta keskellä päivää, melkein nukahdin rattiin. Väsymyksen jälkeen tuli alakulo ja haikeus, mitä nyt teen? Olenko menettänyt ainoat ystäväni, siiderin ja punaviinin? Olin apea, flegmaattinen ja kaikille nuiva, lyhytsanainen. Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, purskahdin itkuun pelkästä ahdistavan asian ajattelemisesta. Mitä teen nyt? Kaikki nämä illat ja yksinäiset hetket, miten selviän niistä ilman tölkkiä tai lasia?
Ihmettelin oireitani, eikö juomisen lopettamisen pitäisi avata taivaan portit jo viikossa? Tämä ei mene nyt niin kuin kuvittelin. Siksi eksyin tänne, olen nyt kaksi päivää vähän väliä lukenut tätä palstaa. Erityisesti keski-ikäsiten naisten ketju on pysäyttänyt minut. Taidan olla ihan oikeasti alkoholisti. Vaikka juominen on välillä ollut alle riskirajojen, vaikka olen akateemisesti koulutettu, vaikka perheasiat ovat kunnossa, vaikka hoidan hyvällä menestyksellä haasteellista työtä, vaikka harrastan itse monenlaisia asioita vapaa-ajallani, kaikesta huolimatta näyttäisi loppujen lopuksi siltä että olen kehittänyt itselleni riippuvuuden. Riippuvuuden siihen alkuhumalan kuplivaan tunteeseen, rentouteen ja hilpeyteen. Sellaisen riippuvuuden mikä on tarkoittanut sitä, että vähintään neljänä iltana viikossa on kulunut vähintään neljä alkoholiannosta. Usein enemmän, usein vähän salaa ja piilotellen. Olen ollut arkiaamuna krapulassa, päätä on särkenyt ja sielua korventanut. Jotenkin kun pari päivää sitten tajusin ja myönsin itselleni tämän tosiasian, olen alkanut tuntea itseni vahvemmaksi. Ongelman myöntäminen, todellisuuden kohtaaminen on varmaankin hyvä alku. Toivon sille tarinalle onnellista loppua, mutta karikoilta tuskin vältyttäneen. Haluan kirjoittaa ajatuksiani ylös, ehkä vähän saada virtuaaliempatiaa, olalle taputuksia ja kannustusta. Olen kuitenkin asiani kanssa aika yksin irl.
