^ Itse käsitin niin, että kun 300 -luvulla kristinuskosta tuli keisari Konstantinuksen toimesta Rooman valtakunnan ainoa virallinen ja lisäksi ainoa sallittu (!) uskonto, Jeesuksen syntymäjuhla liimattiin automaattisesti Saturnalia-juhlan tilalle. Mutta onhan vastaavanlaisia juhlia varmaan vietetty eri tavoilla joka puolella maailmaa, toisistaan tietämättäkin.
Olikin metkaa, että ensin vainotusta kristinuskosta tuli Roomassa 300 vuodessa ensin laillinen, ja sitten pian ainoa sallittu uskonto.
Kaikki kristitythän eivät pitäneet uskontonsa valtaannousua ja salonkikelpoistumista hyvänä asiana, vaan arvelivat keisarillisen loiston ja maallisen vallan jopa pilaavan koko messagen. Niimpä pieni joukko kristittyjä miehiä muutti erämaahan elämään askeettisesti erakkona, ja palvomaan Jumalaa.
Nämä Erämääisiksi kutsutut miehet olivat tiemmä jonkinlainen munkkien ja nunnien alkumuoto.
Totta, olihan näitä suuntauksia , erilaisia. Eikös ne Gnostilaiset olleet yksi? Ja olihan jo apostoleilla kovasti eriäviä näkemyksiä keskenään, Paavali taisi olla hiukan napit vastakkain muitten kanssa.
Ja Oppia on sittemmin hiottu ja muljattu moneen suuntaan, noissa henkimaailman asioissa kun riittää aina säätämistä.
Kkristinuskosta tosiaan tuli valtakunnan ainoa sallittu uskonto - näinhän se meni monessa muussakin paikassa. Uskoontulot siis tapahtuivat melkoisina kokkareina, ehkei siinä yskittäisen ihmisen hengenfilosofia paljon ole painanut -silloin eikä nytkään.
Jo keskiajalla eurooppalaiset valtiot sopivat keskenään rauhansopimuksia tehdessään cuius regio eius religio -säännön, eli kenen valta, sen uskonto.
Ellei näin olisi menetelty ympäri maailmaa, eli ellei uskonto olisi ollut yhtenä osana vallankäyttöä, näyttäisi maailma noiden uskonasioiden suhteen varmasti aivan erilaiselta. Milainen se olisi, sitä en lähde arvailemaan, mutta tällainen se ei olisi.
Seiskapalvi, kymppiliha, 19 ja seitsemänkymmentä tapaa korventaa kinkkua poreammeessa.
Siivutettu harmaalla suolalla ripoteltu possu on lähes käytetty, ja koira sai omansa, tietenkin.
Eräät poliittiset äärisuuntauksethan ovat kokeilleet kokonaan uskonnotonta yhteiskuntamallia, ja ehkäpä nämä kokeilut antavat jotain osviittaa?
Itse näkisin että kieltolaki on perin huono ratkaisu uskontojenkin ja uskon asioiden ollessa kyseessä, ja kieltolakihan on kyseessä kummassakin tapauksessa: oli kiellettyjä sitten kaikki uskonnot tai kaikki muut paitsi yksi.
Ensin mainitussahan Jumalan asemaan kohoaa yleensä joku puoluepamppu, joka sitten toimiikin peräti vanhatestamentillisen Jumalan elkein, ihmishenkiä säästämättä ja omista oikeuksistaan tinkimättä.
Mutta tuosta cuius regio eius religio -historiasta huolimatta, Euroopassahan on vallinnut jo satoja vuosia uskonnon ja uskonnottomuuden vapaus.
Mielenkiintoinen trivia-tieto on, että uskonnonvapautta on myös ääri-islamilaisina pidetyissä maissa. Hyvin tuntemamme Yle Puheen mainio sananiekka Ali Jahangiri (kirjotinkohan oikein?) kertoi juuri, että hän kävi kristittyjen kirkossa ensimmäisen kerran lapsena Teheranissa. Siellä on kuulemma jonkin verran kauniita kirkkoja, sulassa sovussa moskeijoiden seassa.
Yleensä kuitenkin uskonnoille on jopa hyväksi, etteivät ne liity kovin kiinteästi maalliseen vallankäyttöön. Siinä mielessä Suomessakin vallitseva kristinusko-kielteisyys ja kirkosta eroamis-kampanjat voivat tavallaan olla jopa hyväksi aidolle kristilliselle uskolle.
Olenkohan minä pakana taas seurustellut liikaa pastori Heinimäen kanssa.
Löytyyköhän sellaista uskontoa joka ei olisi nimenomaan vallankäytön osa?
Oman porukan kurissapitäminen ja hierarkian pönkittäminen tuntuu aika tärkeältä niille kaikille.
Sen lisäksi että tuo cuius regio eius religio pätee nykyäänkin maailmanlaajuisesti, on uskonnoilla myös se toinen peruspiirre, eli ajatus jonka mukaan myös maallinen valta on Jumalan antamaa ja säätämää, eikä sitä vastaan saa niskoitella.
Pientä horjumista saattaa ilmetä jossain eteläamerikan vapautuksen teologian piirissä, mutta muuten rintama on edelleen luja ja yhtenäinen.
Suomi on edelleen hyvin tiukasti uskonnollinen maa, vallitsevasta hegemoniasta ei ole minkäänlaista epäilystä. Valtaosa kansalaisista maksaa jäsenmaksua evankelisluterilaiseen puolueeseen, ja lopuistakin melkoinen joukko kuuluu johonkin muuhun hengellisset asiat etusijalle asettavaan järjestöön.
Hengellisyys taitaa muuten olla poikemmin lisääntymässä, olen nyt muutaman kerran öiseen aikaan satunnaisesti avannut television, ja eikös vaan siellä pyöro kymmenittäin kalliisti maksettuja mainoksia selvänäkijöistä, ennustajista ym hengellisyydentuottajista …ellei niillä myös kysyntää olisi, ei niitä varmasti kilpailuksi asti kaupattaisi.
On totta sekin, että vuosittain jonkin verran ihmisiä irtaantuu tuosta systeemistä, mutta ei tässä mitään järjen ja tieteellisen ajattelutavan voittoa ole näkyvissä.
Lainaan tekstisi, jota pohdin, nyt tähän kokonaisuudessaan, kun se jää muuten edelliselle sivulle.
Kaikkia uskontoja voi käyttää toki vallankäytön välineenä, kuten poliittisia aatteitakin. Jokaisessa uskonnossa on myös tiettyjä suuntauksia, jotka sanoutuvat jyrkästi irti maallisesta vallasta.
Maallisen vallan myötäilemistä en pitäisi uskontojen peruspiirteenä, vaan toisinaanhan uskonto voi asettua jopa poikkiteloin yhteiskuntaan ja lakeihin nähden. Tästä sekä hyviä että ikäviä esimerkkejä.
Maallisen vallan myötäilyyn pakottaminenhan kuuluu usein niihin mainitsemiini uskonnottomiin yhteiskuntiin. Kuten sinäkin historiaa oppineena miehenä tiedät, maallinen valta on ollut totaalisimmillaan sosialistisissa ja fasistisissa yhteiskunnissa, joiden periaatteisiin hengellisyys ja uskonnot eivät kuulu.
Suomessa minä en ole juurikaan hengellistä hegemoniaa havainnut, mutta toisaalta en käy kovin usein herätysjuhlilla. Kirkossa olen käynyt joskus leipäjonossa, mutta vallitseva hegemonia siellä on enempi kalja hörpsyjen salaa ottamista ja sätkien polttelua.
Hengellisyyden voi tietysti laittaa yhtäläisyysmerkkehin taikauskon tai ns. humpuukin kanssa, mutta jotkut puolestaan tekevät selvän eron näiden välille. Hengellisyys kuulemma liittyy ihmisen arikipäiväiseen elämään, eikä siinä ilmene mitään yliluonnollista vaan se tuntuu vain ihmisen sisällä. Se on itse asiassa siis fiilis, eikä hokkus pokkus te.mppu.
Kehtaavatpa jotkut jopa väittää, että hengellisyys voi tuntua jopa sopusoinnussa peräänkuuluttamasi järjellisen ja tieteellisen ajattelun kanssakin.
Tämän voisin sikäli ainakin ymmärtää, että hengellisyyden puuttuminen ei tunnu tekevän ihmisistä automaattisesti järkevämpiä tai tieteellisesti asiantuntevampia.
Ehkä ei aina.
Joskus se on hyvinkin selvästi tuotu esiin.
Paavalin kirje Efesolaisille, 6:5
“Orjat, totelkaa maallisia isäntiänne. Pelätkää ja kunnioittakaa heitä ja palvelkaa heitä vilpittömin sydämin, niin kuin Kristusta.”
^ Kristinuskohan itse asiassa syntyi vieraan vallan alla, vieraan vallan miehittämällä maaperällä. Onkin kuvaavaa, että ajanlaskun alun maisemissa juutalaiset odottivat Messiasta, joka olisi paitsi hengellinen johtaja, myöskin maallinen johtaja, joka johtaisi kansan kapinaan miehittäjää eli roomalaisia vastaan.
Jeesuksen kapinallisuudesta (jota on kieltämättä varmaankin romantisoitu) on käyty keskustelua, ja siitä mikä sankarin agenda loppupeleissä oikeastaan oli. Hänhän puhuu evankeliumien kertomuksissa joskus itsensä kanssa ristiin (!) pahemman kerran.
Se on toki selvää, että maalliseksi johtajaksi tai kapinakenraaliksi Nasaretilainen ei havitellut. Kuitenkin hänen teloitustapansa viittaa hyvinkin “poliittiseen rikolliseen”, sillä ristiinnaulitseminen oli nimenomaisesti kapinallisille ja Rooman valtaa vastaan hangottelijoille suunnattu teloitustapa.
300 vuotta myöhemmin, kuten edellä jo keskustelimme. Jeesuksen ja hänen opetuslastensa liikkeelle laittama movement koki varsinaisen läpibreikkauksen ja succeen juurikin Rooman valtakunnassa, joka aiemmin oli liikettä perin brutaalein voimakeinoin kohdellut.
Onko ihmisellä joka fundamentalistisen järkähtämättömästi suhtautuu alkoholismin lopullisuuteen, oma suhteensa kyseiseen päihteeseen ihan kunnossa? Tunteeko ihminen silloin huonommuutta ja kateutta niitä kohtaan, jotka vielä “saavat” juoda ja sitten tätä tunnetta pitää koittaa paeta sillä että ruoditaan niitä toisten juomatottumuksia? Jotenkinko se hämärtyy, että on olemassa ihmisiä jotka ihan oikeasti voivat ottaa kohtuudella, eikä olekaan olmeassa mitään sellaista mustavalkoista maailmaa, että vain ja ainoastaan joko tai.
Mielestäni riippuu aivan ihmisestä, mutta harvassa ovat ne “alkoholismi on ja pysyy hautaan saakka”-fundikset joilla suhtautuminen siihen omaan ongelmapäihteeseen olisi täysin neutraali. Olisi todellakin erittäin mielenkiintoista kuulla joiltakin hyvin tiukan raittiuskäsityksen omaavilta mistä ihmeestä tämä johtuu? Tunteeko joku toipunut alkoholisti oikeasti kateellisuutta siitä, että joku toinen ihminen kykenee nauttimaan päihteistä ilman haittavaikutuksia tai jopa saa niistä konreettista hyötyä? Jos tosiaan tuntee, niin silloin mielestäni toipunut ei ole aidosti toipunut.
Eikö juuri vakavasta päihdeongelmasta toipuneen ihmisen (oli se ongelmapäihde sitten mikä tahansa) tulisi ymmärtää, ettei se ongelman ydin ole siellä pullossa, piikissä, jauhepussissa, pillerissä tai kasvissa vaan jokaisen yksilön korvien välissä aina omalla yksilöllisellä tavallaan? Ja kun se korvien väli oikeasti korjataan, ei yhtäkään psykoaktiivia tarvitse erikseen demonisoida vaan niihin voi suhtautua täysin objektiivisesti. Ja objektiivisuushan ei tarkoita, että päihteitä pitäisi käyttää/kokeilla tai niistä tarvitsisi edes olla mitenkään erityisen kiinnostunut.
Ja vielä tuohon korjautumiseen ainakin omalta kohdaltani sanon, että se vamma ja ne haavat sijaitsevat ihmisen “sielussa” jos sellaista aika korkealentoista sanaa tässä nyt voi käyttää. Korvien väli saa asian kuulostamaan siltä, että kyse olisi jostain tahdonvoiman alaisesta asiasta, mistä siinä ei minulle ole ollenkaan kyse. Kyse oli pikemminkin vain sellaisesta määrittelemättömästä pahasta olosta, jolle ei osannut ennen antaa sanoja eikä nimiä.
Sitä sielun vammaa ja haavaa on sitten erinäisin keinoin koittanut lääkitä ja huonolla menestyksellä. Eikä se viinakaan siinä näytellyt mitään määräänsä suurempaa roolia, kuin vain sitä että se oli tosiaan lääke siihen oikeaan ongelmaan, joka on siellä “sielussa”, näkymättömissä ihmisen sisällä. Äkkiseltään joku asiaan vähemmän vihkeytynyt voikin ajatella, että homma korjaantuu vain sillä että kun se viina poistuu, niin asia on sillä selvä. Että kun alkoholistin vaan saa lopettamaan dokaamisen, niin sillä hyvä. Mutta kun minä juuri sen ainakin itseni kohdalta näen, että se ongelma ei tosissaan ollut se viina, vaan se oli pelkästään ratkaisu siihen todelliseen ongelmaan. Ja se todellinen ongelma tarvii jotenkin ymmärtää kohdata ja käsitellä.
Ja en kuitenkaan yleistä. On varmasti ihan semmoisiakin jolle se on tosiaan vain yksinkertaisesti niin, että viina pois ja sillä selvä. Mutta minulle itselleni kuvio on tosiaan näyttäytynyt tällä tavalla, että se oikea ongelma oli se helvetin paha olo. Henkinen siis.
Ymmärrän karsastuksesi “korvien väli”-termiä kohtaan. En tarkoita sillä missään nimessä tahdonvoimaa vaan tiettyjä urautuneita tapoja ajatella tätä maailmaa ja omaa itseään. Sielun vamma on itseasiassa paljon parempi termi kuvaamaan asiaa, mutta kaikista eniten minua kiinnostaa se miten tehokkaimmin kyettäisiin hoitamaan näitä jokaisen ihmisen yksilöllisiä psyykkisiävammoja, että se perspektiivi saataisiin “suoristumaan” ja ihminen toipumisen tielle? Päihdeongelmaiset kun aika harvoin pääsevät laadukkaaseen psykoterapiaan…
Ei se mun mielestä ole kovinkaan riittävää, että juopolle a-klinikalla (jos hän sinne ylipäätään koskaan suostuu lähtemään koska ei useinkaan edes itse tiedosta olevansa hyvin sairas) tarjotaan vain yleislääkärin ja sairaanhoitajan kanssa keskusteluja, katkoja/lyhyitä kuntoutusjaksoja sekä big pharman myrkkyjä. Tietysti päihdepsykologinkin palvelut ovat monelle tarjolla, mutta psykologi on kuitenkin aika eri asia kuin laillistettu psykoterapeutti tai psykiatrian erikoislääkäri.
