Usein kuulen tästä asiasta. Joskus nuori ja ns. menestyvä mutta päihdeongelmainen ihminen kertoo ajautuneensa päihteisiiin, koska vanhemmat eivät vain rakastaneet sellaisena kun oli, vaan vaativat jotain liikaa.
Arvottomuuden tunne voi painaa korkeasti koulutettua uraohjusta, kuten se voi painaa syrjäytynyttä kadunmiestä ja kadunnaista, vuosikymmenestä toiseen.
On traumatisoivaa, jos ihminen ei tunne olevansa minkään arvoinen. Kuitenkin jokainen meistä on arvokas.
Olen itse onnekas siinä mielessä, että vaikka kasvoin alkoholistiperheessä, kodissamme oli rakkautta, ja minut kasvatettiin suvaitsevuuteen ja tasa-arvoon.
Tunnen usein syvää surua niiden ihmisten puolesta, jotka eivät koe itsellään olevan arvoa.
Jos ihmisellä on omanarvontunto, hän kestää paremmin vastoinkäymisiä. Ja ihmisarvolla on se kiva puoli, että se on meillä kaikilla ihan yhtä suuri ja samanarvoinen, riippumatta mistän.
tuo on minussa tiukassa.
varsinkin kun olen hekossa hapessa esim. väsymyksen vuoksi.
alemmuuden ja erillisyyden tunne valtaa ja jos joku painaa ns. häpeänappia(tarkoittaen tai ei),
niin usein on lähdettävä menemään, paettava.
ja kun itseä koettaa pakoon juosta, se ei oikein hyvin onnistu.
kyllähän omanarvontunnetta voi kasvattaa, vaan paljon se mulla ainakin vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.
ja kun tuota kärsivällisyyttä ei ole liiemmin siunautunut, niin siinä sitten aina pyristelet.
itsemyötätunto ja joidenkin ihmisten tuki on palon auttanut, mutta usein tuntuu ettei tämä
elämä taida tuohon savottaan riittää…no jatkaa sitten seuraavassa, jos vaikka syntyisi hevosena tai norsuna,
eikös niillä sanota olevan hermoja ja kärsivällisyyttä vaikka muille jakaa?
tärkeää on myös itseni muistaa,että kaikilla on sama arvo, varsinkin heidän kanssa, joita en pahemmin arvosta.
kaikenlaista palikkaa aina vastaan tulee ja olisi hyvä kun muistaisi tuomita teot ja ajatukset, jos aihetta, ei
ihmistä.
Itselle tuo tuntuu olevan aivan keskeistä, ihan koko elämän kannalta.
Aina yrittänyt epätoivoisesti saada arvostusta, ihailua ja huomiota. Pettymykset ja häpeä olleet aivan mahdottomia kestää. Siitä sitten juomaan, viimeistään.
Nykytila sellainen ettei paljon halua elää edes, kun epäonnistunut. Korkeasti koulutettu mutten oikein koskaan päässyt työelämään. Itse juodessa täysin toimintakyvytön, niin äärimmäistä. Jopa täällä ihmettelen ja ihailen juovia, joilla silti töitä ja rahaa!
jonkin verran on itseäni auttanut sellaiset keinot kuin: yritän muistaa, että nuo ovat vain ajatuksia ja
oman pään vääristämiä. toisinaanhan kokee olevansa melkein saman arvoinen kuin kuka vaan, joten
tunnetila muokkaa ajatuksia.
myös muutamien ihmisten tuki on ollut tärkeää, lähinnä noiden ryhmän kautta tutuksi tulleiden.
myös menneiden, lähinnä lapsuusajan asioiden käsittely ja niiden vaikutusten ymmärtäminen on ollut
hyvin tärkeää, en ole syyllinen hankaliin oloihini.(terapiat ja aal-ryhmät tässä keinoina lähinnä)
ja eräs tärkeä oppi on, että täytyy tulla tarpeeksi usein hylätyksi oppiakseen olemaan sinut itsensä kanssa.
tuo tuntuu välillä aivan mahdottomalta, mutta noin koen asian olevan. tässäkin ryhmien avulla koen päässeeni
viime aikoina eteenpäin.
vaikeiden ja pelottavien asioiden kohtaaminen on…vaikeaa ja pelottavaa(he,he) , mutta muuten ei elämän
rajoitteita voine karsia.
periksi antaisi mielellään, mutta olen luvannut itselleni, etten anna ja tuo lienee tärkeimpiä asioita muistaa mun.
ikäkin auttaa eli vuosien myötä oppii sietämään kaikkea hieman paremmin, vaikka epätoivo cvaltaakin
helposti. ei annneta periksi.
Minun mielestäni elämässä on tarpeen saada myös hieman pettymyksiä, mutta ei pelkästään niitä. Pettymyksiä ja onnistumisia jos on oikeassa suhteessa, ihminen voi kehittyä sopivan vahvaksi ja tasapainoiseksi.
Rakkaus ja hyväksyntä on tärkeää kaikille, mutta rakkauskaan ei saisi olla tukahduttavaa. Ja rakkaudessakin pettyy jokainen joskus.
Ihmissuhteita ei pidä verrata urheiluun, mutta monia muita elämän osa-alueita hieman voi. Kuulostaa varmaan tosi hassulta, mutta arvelen että itselleni on ollut apua elinikäisestä urheilun seuraamisesta, ja urheilemisesta itsekin. Urheilu ei suinkaan kasvata pakonomaisia menestyjiä, sillä urheilussa ei voi pärjätä pakolla. Se pikemminkin opettaa, että tappioita ja pettymyksiä tulee joskus vääjäämättä. Edes muinainen CCCP ei voittanut ihan aina, eikä saanut ihan jokaisista kisoista kultaa joissa oli mukana.
Suomen kiekkoleijonien otteiden seuraaminen tänäänkin on tarjonnut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Vähän niinkuin koko elämä tiivistettynä jatkoaikoineen noin 63 minuuttiin.
Itse vertaan monia askareitani elämässä tällaiseen urheiluun, ja nimenomaisesti joukkuepeliin, koska tunnen olevani joukkuepelaaja. Joskus tulee takkiin, joskus tulee voittoja. Se juuri on minusta antoisaa, ja on ihanaa kun sitä tappiotakaan ei tarvitse pelätä liikaa, vaan tietää että nekin kuuluvat joskus asiaan. Tappio ei ole maailmanloppu, vaan tulee uusia mahdollisuuksia yrittää uudelleen.
Riippumatta voitoista ja tappioista, jokaisen elämä on kuitenkin vain tietyn pituinen, ja lopulta kuolo korjaa kaikki.
Siihen asti kannattaa mielestäni tehdä elämästä elämisen arvoinen, sillä tavalla kuin kukin omalla kohdallaan parhaaksi kokee.
Itkin kun luin tätä keskustelua. Osin siksi että tunteeni ovat todella pinnassa tällä hetkellä, mutta pääosin siksi etten ole koskaan arvostanut itseäni ja mulla on todella heikko itsetunto. Se ei ole syy juomiseeni mutta se varmaan yhdistää meitä monia täällä. Mun on aina ollut vaikea luottaa ihmisiin ja avautua ja se myös aikanaan tuhosi useita suhteita hyvien miesten kanssa. Ajattelen että he hylkäävät minut kuitenkin kun eihän tällaista kukaan oikeasti rakasta. Ja sen kerran kun uskalsin heittäytyä, se olikin sitten täysi kusipää ja tässä sitä ollaan riekaleina… Osaan kuitenkin teeskennellä hyvin ja mun läheiset kuvaisivat mua aivan toisella tavalla! Kukaan ei vain tiedä miten mun sisin on surullinen pieni tyttö joka vain haluaisi jonkun pitävän sylissä. Eikä sitä tapahdu kun en pysty avautumaan, kun tunne-elämä on sökönä, nyt vielä enemmän kuin koskaan. Mistä sitä voisi ostaa itselleen ihmisarvon? Haluaisin ajatella että tässä maailmassa olisi mullekin jotain hyvää luvassa mutta en uskalla. Tosin mulla on asiat paremmin kuin useimmilla joten tuntuu tyhmältä valittaakin… mulla on kiva asunto, kohtuupalkkainen työ, läheisiä ihmisiäkin! Tai siis niin läheisiä kun mä voin ihmistä lähelle päästää. Enkä koe ansaitsevani mitään ja uskon ettei kukaan mua ikinä kaipaa. Häntä uskoin ja kaikki oli valhetta. Että koita tässä nyt sitten taapertaa eteenpäin kun en näe syytä miksi.
Kiitos Allu! Mulla tuo avoimuus ja luottaminen on se mitä pitää opetella, niitä mulla ei ole ollut koskaan. Minähän olen juonut yksin, kukaan ei siitä tiedä. Porukassa juomisen kontrollini toimii ja monesti huolehdin muista. Just nyt olen vain juomatta ja yritän laittaa normaalin rytmin rullaamaan. Sitten alkaa asioiden käsittely. Asia kerrallaan. Tänään en juo.
Allu, olen lukenut tuon viestisi moneen kertaan kun se jotenkin kolahti niin vahvasti. Tapahtui kun tajusin että avain on mun itsearvostuksessa. Tai siis sen puutteessa. Ja se on se mitä mun pitää lähteä työstämään.
Olen perehtynyt läheisriippuvuuteen eikä se oikein mua kuvaa. Olen enemmänkin oman tien kulkija, tehnyt elämässäni isoja valintoja valtavirtaa vastaan enkä epäröi puolustaa eriäviä mielipiteitäni. Erittän itsekriittinen kyllä olen ja soimaan itseäni aivan liikaa!
“Jokainen on joskus luuseri, toiset vaan peittää sen paremmin…” .
Niin sanotaan eräässä biisissä. Tai lieneekö niinkin, että monet pystyvät olemaan onnellisia koska tietävät ajoittaisen “luuseriuden” olevan vain tilapäistä, kuuluvan elämään ja että siitä pääsee eteenpäin.
Jos ns. häviäjyyden tunne muuttuu krooniseksi, tuntuu pysyvältä tilalta, on tsemppaaminen jo vaikeampaa.
Kuuntelin Ellinooran Leijonakuningas -kappaleen, ja se herätti ajatuksia. “Ei lapsena häpeää tunneta
ennen ku joku luokas nauraa”… “ja ne kertoi ei musta mitään tuu, unelmani täyteen panee joku muu”.
Niinhän se menee meillä monilla. Minulla oli lapsuudessa sekä itsetuntoa vahvistavia että heikentäviä tekijöitä. Alkoholistiperheessä kasvaminen on turvatonta ja aina jossain määrin traumatisoivaa, mutta toisaalta sain rakkautta paljon ja minua tuettiin ja kannustettiin.
Silti nyt jälkeenpäin ajatellen olin sisältä rikki ja epätasapainossa pitkälle aikuisikään. Minusta tuli väärällä tavala määrätietoinen: en jaksanut panostaa mihinkään mutta vaadin ainakin joissain asioissa välittömiä tuloksia.
En tiedä olisiko esim. bändeistäni tullut isompia ja kuuluisampia jos olisin jaksanut panostaa enemmän itse asiaan ja oheistoimintaan (bilettämiseen) vähemmän.
Nyt ajattelen että on syytä olla tyytyväinen ylipäätään siihen että on saanut tehdä musiikkia, soittaa ihmisille ja naama ollut pari kertaa lehdessä. That’s it. Ja onneksi saan soittaa edelleen, ilman että alkoholismi tekee touhusta kivireen vetämistä.
Vanhemmiten on ehkä alkanut löytyä se positiivinenkin omanarvontunto, oikeanlaisen yrittämisen ja tekemisen kautta. On tärkeää että on tavoittanut unelmia, tai ainakin pystyy vielä jatkamaan niiden seuraamista.
Musiikissa, politiikassa, työurassa, elämässä ylipäätään.
Ei elämällä tarvitse olla ihmistä korkeampaa tarkoitusta tahi Jumalan suunnitelmaa. Elämä on arvo sinänsä. Nautitaan siitä, arvostetaan sitä, ja toinen toisiamme.
Tänään ihmisen puolikas
on huomenna leijonakuningas…
