“Tänään pyydän antabuksen.” Luulin, että noihin sanoihin ongelmat loppuvat, mutta siitähän ne vasta toden teolla alkoivat.
Muistan sattumalta tosi hyvin, milloin tajusin, että puolisollani on vakava alkoholiongelma. Se nimittäin tapahtui Suomi 100 -juhlien ilotulituksen aikaan Senaatintorilla eli joulukuussa 2017, ja silloin hän tuli paikalle kännissä. Muistan tuolloin ensimmäistä kertaa tajunneeni, että hänhän on ollut kännissä nyt useita päiviä putkeen. Tuosta on nyt kahdeksan ja puoli vuotta. Kaikki on tapahtunut täysin käsikirjoituksen mukaan: kännisekoilut, tavaroiden hukkaamiset, riidat, putka, onnettomuudet, rahanmeno, sammumiset, katoamiset, rattijuopumus.
Rattijuopumuksen jälkeen joulukuussa 2024 sain hänet suostumaan yksityiselle klinikalle hoitoon. Hoito tarkoitti kuitenkin tuolloin sitä, että hänellä oli laatikossa Naltrexon-lääkettä, jota hän ei ottanut, ja kävi säännöllisesti valehtelemassa kalliille psykologille. Ryyppääminen jatkui ja aloin olla jo täysin kypsä, valmistelin mielessäni eroamista ja olin jo asettanut henkisen aikarajan, kunnes yhtenä päivänä elokuussa kesken töiden tuli tekstari: “Tänään pyydän antabuksen.” Ja näin kävikin: viime syyskuun alussa hän aloitti lääkkeen ja on ollut tipaton nyt kahdeksan kuukautta.
Siitähän ongelmat vasta toden teolla alkoivat. Samaan aikaan kun hän aloitti antabuksen, hän muutti asumaan kaverin luokse sanoen, että “tarvitsee vähän aikaa löytää uusi minä”. Tuosta on nyt siis kahdeksan kuukautta. Vielä hän ei ole suostunut muuttamaan takaisin, vaikka tapaamme säännöllisesti ja meillä on mukavaa yhdessä.
Hän lähettää signaaleja, että haluaisi olla minun kanssani. Hän halusi aloittaa uudelleen parisuhdeterapian, lähteä yhteiselle matkalle ja viettää vapaa-aikaa kanssani.
Mutta puhe paluusta yhteiselämään laukaisee jotain kaameaa. Hän alkaa esittää karmaisevia syytöksiä minua kohtaan: olen kontrollifriikki narsisti, joka manipuloi häntä, joka ei suostu kuuntelemaan häntä ja jolla ei ole empatiaa. Kaikki sanomiseni tai tekemiseni on hänen vähättelyään, moittimistaan tai syyllistämistään. Minun kanssani ei voi asua saman katon alla, koska olen sietämätön ja kamala ihminen ja minun “koko luonteeni on viallinen”.
Sekä minä että parisuhdeterapeutti olemme kysyneet, voisiko hän antaa jonkin esimerkin ongelmallisesta käytöksestäni, jotta sitä voisi muuttaa. Hän jää aina sanattomaksi. Hän ei osaa nimetä yhtäkään konkreettista esimerkkiä “narsistisesta”, “kontrolloivasta” tai “manipuloivasta” käytöksestä.
Aiemmin hän käyttäytyi tällä tavalla aina ryyppäämisjakson jälkeen. Se tapahtui niin ennustettavasti, että olisin pystynyt merkkaamaan sen kalenteriin. Sitä kesti 2-4 päivää, ja sitten kiukuttelu meni ohi. Opin kohauttelemaan sille olkapäitä. Nyt raivo on jäänyt päälle ja on irrationaalista. On kuin kuivahumala olisi päällä koko ajan.
Parisuhdeterapeuttimme puki tämän sanoiksi omalla tavallaan joulukuussa: “Puolisosi on ollut kärsivällinen ja tukenut sinua monta vuotta ongelmasi kanssa, ja nyt sinä esität häntä kohtaan syytöksiä ja katkaiset yhteiselämän - miten tämä edistää parisuhteen toipumista?” Bingo! ajattelin. Luojan kiitos, että joku muukin näkee asian näin. Nuo sanat valuivat kuitenkin kuin vesi hanhen selästä.
Puolisoni mielestä minun kanssani voi kylläkin viettää vapaa-aikaa, mökkeillä ja vierailla sukulaislasten luona, joista puolisoni kovasti pitää. Silloin olen kuulemma “rentoutunut”. Mutta normaalin parisuhde-elämän ylläpitäminen ei “tällä hetkellä” ole mahdollista. Parisuhdeterapeutti kysyi, kauanko “tällä hetkellä” kestää, ja siihen puolisoni ei osannut vastata - niin kauan kuin “tältä tuntuu”. (Ihmettelen, miten hänen kaverinsa jaksaa häntä majoittaa näin kauan.)
Minulla on mielestäni aivan liiankin hyvä empatian taju. Ymmärrän hänen tilannettaan aivan liikaa. Olen puoliso, joka eli alkoholismin läpi ja sen kanssa, ja muistutan nyt “uutta minää” menneistä omista mokista ja törttöilystä. Kaikki omat syyllisyyden ja häpeän tunteet on helppo projisoida puolisoon. Näiden asioiden käsittelyyn hän ei ole saanut mielestäni mitään eväitä häntä (väitetysti) tukevilta ammattilaisilta, jotka arvelujeni mukaan validoivat kaikki tunteet ja elämän järjestelyt, mitä potilas keksii esittää, kunhan tämä on pysynyt juomatta.
Olin päättänyt, että jos pystyin selviämään alkoholismista, pystyn selviämään myös toipumisvaiheesta. Olin päättänyt, että selätän toipumisvaiheen vaikeudet ja jatkan tukemista - onhan suuri toiveeni juomisen loppumisesta lopultakin käynyt toteen!
Nyt on alkanut pelottaa, että tämä syytöksiä syytävä kamala ihminen onkin puolisoni todellinen minä, joka paljastui alkoholismin alta. On tuskallista nähdä ihminen, joka näyttää täsmälleen siltä henkilöltä, jota olen rakastanut, mutta joka käyttäytyy kuin järkensä menettänyt ihminen, murjottaa, räjähtelee tai rähjää. Ajattelen, että hänen pitäisi vaan palata kotiin ja käsitellä nämä asiat minun kanssani - oppia elämään ihmisiksi “uuden minänsä” ja vanhan puolisonsa kanssa. Hänkään ei halua erota - mutta ei suostu esittämään mitään aikataulua kotiin palaamiselle.
Alan olla väsynyt tähän roikottamiseen. En voi elää elämääni vain odottaen, että “jonain päivänä” puolisostani alkaakin tuntua toiselta. Tämä on pahempaa kuin juovan alkoholistin kanssa: Silloin koin kiukkua, joka antoi voimaa tehdä vaikeita päätöksiä tai ainakin olla piittaamatta pahimmista törttöilyistä. Nyt koen vain surua ja menetystä.
Olen käynyt Al-Anon-ryhmässä ja lukenut heidän aineistonsa, olen lukenut kirjan läheisriippuvuudesta, olen lukenut kymmeniä erikielisiä nettisaitteja, olen käynyt psykologin juttusilla, olen puhunut ystäville. En ole tyhmä enkä sokea enkä kaipaa sääliä.
Se, mitä kukaan ei kuitenkaan tahdo ymmärtää: kaipaan kadonnutta puolisoani - hän oli minulle hyvä. En haluaisi erota kun arvelen, uskon, toivon hänen voivan vielä tulla takaisin - näen hänestä vilahduksia vieläkin. En haluaisi luovuttaa kun uskon, että nyt meillä olisi kaikki ainekset olla onnellisia. En haluaisi antaa viinan voittaa enää nyt kun pirulainen on jo kanveesissa!
Surullisina, yksinäisinä hetkinä lohduttaa toinen asia, minkä ystävät ja sukulaiset ovat sanoneet: “Olet tehnyt kaiken, minkä ihminen voi tehdä toisen hyväksi - ja enemmän.” Niin uskon itsekin. Mutta palkinnoksi tästä hyvyydestäni taidan menettää puolisoni. Se on enemmän kuin epäreilua ja sitä on todella vaikea hyväksyä.