Olipa ihana kirjoitus! Ihan mahtavaa, että sulle on psykoterapia auttanut noin hyvin, oon tosi iloinen sun puolesta!
Mulla psykoterapia on näin reilun 3v jälkeen herätellyt lähinnä, ravistellut vähän ja välillä antanut oivalluksia. Tuntuu edelleen, että oon lukossa ja tukossa, tunteet hävettää ja haluaisin vaan olla sellanen neutraali zero.
Ja ihan sairaan siistiä, miten pitkään oot ollut juomatta! Mä odotan sitä päivää, kun oon ollut yli 3pvää dokaamatta… omlla voimalla en pysty, joten lääkäriin on meno.
Kirjoittele ihmeessä lisää, sun tekstejä on kiva lukea
Kiitti! Tulipa hyvä mieli tästä viestistä. Huomenna joo tulee 20 päivää täyteen ilman tippaakaan ja olo on kyllä aika mahtava. Ainoa tässä on tämä kun on tuolla päässä vikaa niin eihän se parane vaikka kuinka olis juomatta. Samanlaista vuoristorataa tämä on jatkuvasti. Kahvia kun juo niin pärähtää niin rajusti päähän että sitten sitä ylipirteyksissään saa ties minkälaisia ajatuksia. No, kuuluu taudinkuvaan, enkä siitä viitti stressiä ottaa.
Minulla on yksi ikävä vaiva, joka on kyllä sitten ollut jo aika pitkään, mikä ei meinaa parantua millään. Nimittäin minulla on leikattu ruokatorventulehdus joskus joitakin vuosia sitten ja samaan hommaan kun liittyy krooninen vatsatulehdus, niin jatkuvasti tuntuu kuin ylävatsa olisi tulessa. No, eilen sitten menin asiasta lääkärille ja vaikka minulla toki on ollutkin vatsansuoja lääkitys jo pitkään, niin en sitä idioottimaisuuksissani ole käyttänyt. Nyt kuitenkin tuli tuomio, että sitä on sitten käytettävä, ettei tule mitään isompia ongelmia. Vaikka monesti olen lukenut netistä juttuja että sitä ei saisi käyttää pitkään sitä lääkitystä, niin lääkäri sanoi että sitä voi käyttää vaikka vuosikymmeniä ilman sen suurempia ongelmia. Tässäkin pitää toki puntaroida sitä että onko valmis isompiin ongelmiin vatsan kanssa muutaman ravintoaineen imeytymisongelman takia. Näin kun olen ymmärtänyt, että pitkäaikaisessa käytössä nuo lääkkeet hidastavat joidenkin hivenaineiden imeytymistä. Tämäkin tosin varmaan on korjattavissa ravintolisillä.
Terapiassa käytiin viime kerralla läpi uniongelmia. Olin siis valvonut taas toista vuorokautta putkeen ja vaikka ajattelin että en sinne viitsi sen takia lähteä, niin meninpä silti, en minä olisi nukkumaan pystynyt kuitenkaan.
Siellä sitten en oikein ollut vastaanottavaisella tuulella, kun tottakai väsyneenä kiukuttaa kovin, mutta näin jälkeenpäin olen sitten asioita miettinyt ja tullut siihen tulokseen että kyllä minun täytyy tälle ongelmalleni jotain tehdä.
Puhuttiin nimittäin siitä, että jos ei ihmisellä ole mihinkään lähtöä aamulla, niin monesti sen aamupalan jälkeisen väsymyksen kuittaa menemällä nukkumaan, jolloin tietysti rytmikin menee sekaisin, kun tulee nukuttua ainakin itsellä sinne yli puolille päivin. Nukkumaan pääsisi sitten vasta joskus puolenyön jälkeen, mutta monesti kun on niin tylsä elämä ja ei ole mitään sisältöä päivässä, niin kun on koneella istunut ja tankannut ruokaa, niin virtaa riittää vaikka pitkälle aamuun. Eli tässä nyt tullaan siihen tosiasiaan, että pitäisi vaan keksiä jonkinlainen rytmitys tälle päivälle.
Liikuntaan en kuitenkaan tätä energiaani ole päässyt purkamaan, johtuen siitä harhaluulosta, että jos tupakoi, niin ei voi harrastaa minkäänlaista liikuntaa. Tottahan se ei ole, mutta jostain lapsuudesta kumpuaa muisto, jossa urheiluseurani valmentaja sanoi minulle, että tupakointi ja liikunta eivät sovi yhteen. Eihän hän varmaan sitä sillä tavalla tarkoittanut kuin mitä minä sen vielä tänäkin päivänä käsitän. Parempihan se olisi liikkua vaikka pää kainalossa kuin ei ollenkaan. Tänään ajattelin sitten näin hyvin nukutun yön (ja päivän, heräsin 16:00) jälkeen rohkaista itseni ja lähteä pimeyteen mörköjen keskelle käveleksimään.
No, jos jotakin ihmistä pitäisi nyt tänä päivänä tsempata pysymään raittiina, niin tsemppaisin niin, että ensimmäiset päivät, about viikko - pari, menee sumussa ja on välillä tosi vittumaisiakin aikoja, mutta eihän tämän helppoa tarvitsekaan olla. Se että monesti kuulee sanottavan siitä selkärangasta ja luonteen lujuudesta, että muuten ei näissä hommissa pärjää, niin kyllä se toisaalta ihan totta on. Silloin kun oikein ahdistaa, niin se on perkele vaan kestettävä, vaikka kuinka tuntuu että pää leviää. Siihen ei ole oikein mitään poppakonsteja ja kun kukaan muu ei sitä pysty sinun puolesta tekemään. Mutta, tässä on sellainen juttu, että kun siitä pääsee yli, niin palkinto on jotain ylimaallista. Tässä pieni ajatusleikkikin auttaa asiaa.
Eli kun lopetat juomisen, alkaa piinaava kärsimys, kun viinanpirut tökkivät sinua talikoillaan ja repivät ajatuksiasi ja ahdistavat sieluasi. Niille on asetettu ylemmässä laissa 2 viikon aikaraja saada sinut ratkeamaan pahoille teille kohti tuhoasi ja he koittavat kaikin keinoin onnistua siinä. Silloin punnitaan sielun vahvuus. Usko siihen, että kaikki tämä on ohimenevää ja “kohta helpottaa, kohta helpottaa”, auttaa repimään tunteet irti siitä pahimmasta tuskasta. Ahdistuskin on vain tunne, jonka voi antaa tulla ja mennä. Siihen ei tarvitse jäädä roikkumaan.
Aikaa kuluu ja pikkuhiljaa pirut alkavat kyllästyä. Vielä viimeisen 2 päivän aikana ne tekevät yllätyshyökkäyksen kaikella voimallaan, jolloin tuntuu tosissaankin siltä, että koko maailma kaatuu päälle ja kaiken toivon voi heittää.
Kun kestät sen, niin whump… elämä heittää sinut yhtäkkiä helvetistäsi valoon ja laupeuteen. Liidät hetken ilmassa korkealla, aivan niinkuin olisit hypännyt suurelta kalliolta kädet levällään kohti tuomiotasi, koska sinulla ei hetki sitten ollut mitään menetettävää. On hiljaista, aika hidastuu ja olet paikallasi ilmassa. Tässä kohtaan on riski lähteä putoamaan alaspäin, koska yhtäkkiä olo onkin niin hyvä, että ajattelet kyllä pystyväsi myöhemminkin lopettamaan. Kuitenkin, kun nyt tunnustelet ilmaa ympärilläsi, sen on täyttänyt rauha ja levollisuus yhdessä toivon ja valon kanssa. Haluatko muka tästä vielä pudota?
Jos haluat, saat siivet selkääsi, jotka kannattelevat sinua putoamasta maahan pirujen keskelle. Tottakai tämä tarkoittaa sitä, että et voi enää juoda jos meinaat pysytellä siellä korkealla. Se on raskas ajatus aluksi, koska ethän sinä osaa edes lentää vielä. Onneksi siellä ilmassa on kuitenkin paljon paljon muitakin sinun tilanteessasi joskus olleita, jotka voivat kannatella sinua ja pikkuhiljaa opettaa sinua lentämään omilla siivilläsi. Jossain vaiheessa ne kantavat niin hyvin, että voit vaikkapa napata kiinni seuraavasta lentelijästä joka meinaa pudota.
Tämä on minun näkemykseni, mielikuvituksella väritettynä. Kaikki työ täytyy tehdä itse aivan alusta asti. Täytyy opetella taistelemaan ja lepäämään. Täytyy uskaltaa ottaa se viimeinen askel ja hypätä tuntemattomaan, jo unohdettuun maailmaan. Tämän jälkeen on luotettava siihen että kyllä ne omat siivet kantaa, mutta jos ei ne meinaa kantaa, niin on tukeuduttava siihen jolla ne ovat jo vahvat. Hän ei ole sinua parempi, vahvempi, vaan hän on aivan samassa tilassa sinun kanssasi siellä taivaalla liitelemässä. Tätä on vertaistuki, joka on helvetin tärkeää meille kaikille, joka ikisessä asiassa elämässämme.
Ei niitä pulliakaan osata ensimmäisellä kerralla leipoa ilman jonkun sellaisen tukea joka niitä on ennenkin leiponut.
Minä nyt olen ihan alkutaipaleella vielä itsekin, mutta on minulla sentään värikynät. :mrgreen:
Täytyy kyllä sanoa, että aika pienestä se sitten lopulta on kiinni, lähteekö juomaan vai ei. Se on varmaan meillä kaikilla sama homma, että koska se ei ole kuin siitä ensimmäisestä juomasta kiinni, niin se raja on niiiiin lähellä.
Eilen olin kaverini keikalla baarissa lipunmyyjänä ja vaikka koko illan katsoin niitä örveltäviä känniläisiä jotka haisivat hirveälle ja näyttivät vielä hirveämmälle (muutamaa kaunista nuorta neitoa lukuunottamatta), niin keikan jälkeen palkan saatuani kieltämättä alkoi janottaa niin helvetisti. Entisessä elämässäni olisin paukauttanut taksilla kylille ja napannut tukevan humalan. Ei se kieltämättä nytkään ollut kaukana, mutta järki voitti tässä tapauksessa. Ja tietysti se, että kaverini ei muka ollut lähdössä kaupungille, vaikka tiedän kyllä varmasti että hän sinne meni. Ei vaan halunnut että minä ratkean juomaan. Se on kyllä tosi hyvä juttu, vaikka näin juopon näkökulmasta vituttaakin kun muut puuttuvat sinun juomisiisi. Se on tämä alkoholistin kieroutunut maailmannäkemys. Aina pitää itselleen oikeuttaa jollainlailla syy ryypätä ja niitä syitähän löytyy.
Häilyvä on raja, mutta kyllä minä eilenkin kokoajan toitotin itselleni mielessä, että “lähde nyt saatana kotiin ja äkkiä”. En minä nauti siitä ryyppäämisestä. Se on ihan turhaa enää, kun siitä ei ensinnäkään saa mitään hyvää (ei oikeasti kukaan koskaan ole saanut siitä mitään hyvää pitkässä juoksussa) ja siitä saa niin paljon pahaa. Minulla on jotenkin paha tapa siihen, että jos minulla on paljon ylimääräistä rahaa, niin on paljon helpompi heittää ranttaliksi ja antaa mennä koko elämä kurkusta alas.
No, tästä kaikesta huolimatta voin sanoa tänään ylpeänä, että olen saanut olla 21 päivää selvinpäin. Vielä 10 niin kuukausi tulee täyteen. Se on kuitenkin jo 1/12 osa vuodesta. :mrgreen:
Aika rohkea veto lähteä jo tuossa vaiheessa todellisten kiusauksien keskelle. Mutta hieno juttu, että et lähtenyt juomisen tielle. Tulipahan samalla onnistumiskokemus juomatta olemisesta. Hyvä!
Jaahas… Tässä sitä kovan hehkutuksen jälkeen aloitellaan uutta elämää taas ihan alusta. Aika noloa, mutta tämähän nyt on ihan normaalia meikäläiselle. Jonkin aikaa menee hemmetin hyvin, melkein maanisen hyvin, ja sitten se taas rullaa tänne pohjalle. Tässä meni nyt tiistaista perjantaihin tintatessa ja ennen sitäkin pari putkea taisi olla. Kiusallista.
No, katsotaan nyt sitten mihin tämä johtaa. Antabusta en ole vielä aloittanut, mutta aloitan sen varmaankin. En tiedä…
Huomenna joo tulee 20 päivää täyteen ilman tippaakaan ja olo on kyllä aika mahtava. Ainoa tässä on tämä kun on tuolla päässä vikaa niin eihän se parane vaikka kuinka olis juomatta. Samanlaista vuoristorataa tämä on jatkuvasti. Kahvia kun juo niin pärähtää niin rajusti päähän että sitten sitä ylipirteyksissään saa ties minkälaisia ajatuksia. 
No, kuuluu taudinkuvaan, enkä siitä viitti stressiä ottaa.
