Hei
Olen aiemmin kirjoittanut samalla nimellä.Mieheni pelaa (?),on pelannut ja tehnyt tuhoisia asioita.Pelaaminen (nettipokeri,veikkauksen pelit,kaikki mihin voi laittaa rahaa) on kestänyt vuosia,mutta erinäisistä syistä riistäytyi käsistä pari vuotta sitten.Tällä hetkellä velkaa hänellä on pelaamisen vuoksi kymmeniä tuhansia.Kaikkine kuluineen 50t ei riitä.Hän on tehnyt petoksia pelien vuoksi ja menee oikeuteen asioista.Minun nimiini hän on ottanut muutaman tuhannen euron vipit,joista en ole rikosilmoitusta tehnyt.Olemme käyneet A-klinikalla,olen uhannut erolla.Meillä on pieni yhteinen lapsi,jonka elämää en halua tuhota.
Oma elämäni on jo tavallaan tuhoutunut.Olen itsekin ylivelkaantunut enkä uskalla puhua kenellekään.Rakastan miestä joka on tietoisesti tehnyt väärin.Yritämme koota elämäämme jotenkin tässä,kumpainenkin mutta pelkään että minun epäluottamukseni ajaa häntä pelaamaan vielä.Kyttään ja kyselen,koska saan ahdistuskohtauksia tämän asian vuoksi.Mies vannoo ettei pelaa.Minulla on oikeudet hänen pankkitililleen mutta silti hän on onnistunut pari kertaa huijaamaan.
Mitä teen.Onko yhteinen tulevaisuus tuhoon tuomittu?Voiko paatunut peluri ja valehtelija muuttua?
Hei, Precious!
Olen itse peliriipuvainen mutta kerronpa oman näkemykseni.
Itse haluan uskoa että peliriipuvuuden kanssa voi oppia elämään, koska siitä ei voi parantua. Onneksi on monia hyviä esimerkkejä täälläkin palstalla.
Mutta, sinä olet kallisarvoinen(precious) . Älä syylistää itseäsi. Sinä et ole syy minkä takia miehesi pelaa ( vaikka peluuri voi niin sanoakin) ja sinä et ole vastuussa hänen tekemisistä. Hän pelaa koska on peliriippuvainen. Sinä voit olla hänen tukenaan tässä taistelussa mutta hänen on otettava vastuu.
Ja sinulla on oikeus erota, jos sinusta tuntuu että et enää jaksaa tai luottamus on mennyt. Ja tärkein - et sinä erolla pilaa lapsesi elämää. Jos sinä ja miehesi olette jatkuvasti kireinä ja hermostuneita, se vaikuttaa paljon enemmän lapsesi hyvinvointiin. Jos erolla saat oman mielenrauhan takaisin, sinulla on paljon enemmän tarjottavaa lapsellesi. Ja eihän lapsen isä mihinkään häviä vaikka eroatte.
Mutta sinä olet sinun ja sinun perheesi paras asiantuntija. Kuuntele itseäsi, koska se sisäinen äänemme on ylensä oikeassa. Muista - sinä et ole syyllinen miehesi pelaamiseen!
Kiitos.
Olen yrittänyt kovasti ymmärtää ja päästä sisään siihen mekanismiin joka ihmisen ajaa tuhoamaan itselleen tärkeitä asioita.Välillä puheyhteytemme on ollut olematon,nyt asioista puhutaan enkä voi olla syyllistämättä välillä.Kaksi vuotta tämän aallon pohjassa tehnyt vahinkoa mutta yritämme silti.Oma mielenterveyteni on kärsinyt siinä sivussa ja minä paniikkiherkkänä ihmisenä olen pääsemässä tilanteeseen jossa tuntuu “mikä ei tapa se vahvistaa”. Te,jotka pelaatte tai olette pelanneet,missä menee se raja.Voiko itseään hallita omalla tahdolla vai tuleeko kaikki turva-aukot tukkia?Voinko minä tehdä jotain,jotta saisin pidettyä perheeni kasassa ja mieheni tolkuissaan?kuinka voi oppia uskomaan kaiken jälkeen häneen.Totuuden paljastuminen vei niin pitkään että vahingot ovat sen mukaiset.Olen asettanut ehtoja,aika pieniä,mutta en ole varma pitävätkö nekään.“Takaportti” tuntuu olevan raollaan edelleen.Mieheni ei pysty sanomaan,että lopettaisi kokonaan.Minkä tavallaan ymmärrän koska eihän hän voi sitä taata.Muut peliongelmaisten puolisot,miten te?
Kaikki pelurit ovat erilaisia. Minä pelasin niin kauan kunnes oman pääni sisällä sain itselleni selväksi sen, että en halua enää pelata. Siihen asti jätin aina jonkun takaportin auki, että pääsin pelaamaan. Siihen asti valehtelin ja huijasin. Siihen asti pelasin aina kun vain pystyin. Yritin olla pelaamatta, mutta ei se onnistunut, ennen kun kävin aika pohjalla ja katsoin itseäni, enkä pitänyt enää tästä ihmisestä jonka näin. Lisäksi olisin menettänyt perheeni jos olisin jatkanut.
Eli jos miehesi todella haluaa lopettaa, hän ottaa vastaan kaiken avun mitä saa ja mitä tarjoat, sekä tekee työtä itsensä kanssa. Minulla on kaikki mahdolliset kasinotilit suljettuina(niin että olen ilmoittanut niihin, että minulla on peliongelma). Mieheni pitää minun avainlukukorttia hallussa aina kun en tarvitse sitä ja on minun kanssani kun maksan laskut. Luottokorteilla ei pysty maksamaan netissä. Nämä ovat ne keinot mitä meillä on käytössä.
Mutta tosiaan ennen kaikkea muista pitää itsestäsi ja lapsista huolta. Ja jos voimavarat riittävät ja uskot että miehesi on tosissaan asian kanssa, niin ei se puolison tuki ikinä pahasta ole:)
Melkein pahinta on tunne,että elät kuplassa tai odotat heräämistä painajaisesta.Välillä jokainen hetki on vain sitä että yrittää rohkaista itseään selviämään.Minun perheeni ei tiedä miten hullusti asiat ovat,miehen perhe vaikeuttaa toipumista.Tavallaan oikeutetusti(???) koska hän on heidän asioitaan sotkenut.Hänellä tuntuu olevan kova paljastumisen pelko ja luulen että häpeä rikoksesta syytettynä olosta tällä hetkellä pidättelee häntä edes vähän.Ollaan pelätty että hän menettää työnsä,että minä menetän luottotiedot jne.Koska olemme molemmat työssäkäyviä emme saa yhteiskunnalta mitään.
Paitsi A-klinikkakäynnit,joilla minun vain pitää yrittää olla hiljaa että hän saisi puhutuksi.Mulla ei ole oikein ollut reittejä purkaa omaa vihaa,tai ketään kenelle puhuisin.
Työnsä on tänä päivänä menettänyt moni, ihan ilman omaa syytään 
Ja tulee menettämään vielä moni.
Se on kova paikka. 
Tänne voit purkaa tunteitasi, jos tämä yhtään auttaa. Minusta pelureiten läheisille on kyllä omakin vertaistukipalsta- oliko se tuuletin? Mutta ainakin minä luen mielelläni sinun ajatuksia ja kokemuksia. Niistä voi oppia tosi paljon.
Nimittäin ainakin itse koen että oman puolison kanssa peliongelmasta keskusteleminen on tosi vaikea koska siihen liittyy niin paljon syylisyyttä, häpeä, pettymystä, pelkoa. Sitä häpeä niin älyttömästi oma typeryyttä/voimattomuutta asian suhteen. Ja toisaalta puoliso ei myöskään uskalla/halua ottaa asiaa puheeksi.
Pelaaja vakuutta itselleen hyvin pitkään että pelaaminen on vaan hänen asia/hänen ongelma. Siihen ei tarvii sotkea puolisoa. Nyt kun olen lukennut sinun ja muiten puolisoiten kirjoituksia olen tajunnut miten väärässä siinä on. Se on avannut minun silmät ja näen nyt paljon selvemmin miten paljon olen aiheuttanut murhetta puolisolleni. Ja miten itsekäs olen ollut kun olen ajatellut että tämä on vaan minun ongelma. Ja suurin ongelma ei todellakaan ole menetetty rahaa vaan yhteinen aika, luottamuus, läheisyys etc.
Tästä riippuvuudesta toipuminen vie aikaa. Ja retkahdukset kuuluu asiaan. Ne voi olla osaa oppimisprosessia jos halua. Vaikea on tietysti sanoa missä vaiheessa miehesi menee mutta ilmeisesti ainakin jonkunlaista halua lopettaa pelaaminen on?
Yleensä peluurin puoliso on oppinut jo tunnistamaan pelaamisen oireet. Jos yhtään epäilet että miehesi taas pelaa, kysy suoraan. Valehtelua ja salailua en enää hyväksyisi. Kuuntele onko hän oikeasti tajunnut ongelman laajuden ja ennen kaikkea mitä hän on valmis tekemään asian eteen. Tässä kohta hänen ei pitäisi jättää enää yhtään takaporttia auki, jos jättää, hän ei mun mielestä ole tosissaan. Voisitteko hetkellisesti asua erillään?
Olet minun mielestä tukennut miestäsi jo tosi paljon. Vaan sinä tiedät missä sinun jaksamisen raja menee. Muista että ennen kaikkea sinun täytyy ajatella itseäsi ja lastasi. Se on tärkein. Miehesi on aikuinen ja hänen täytyy ottaa vastuu omista asioista.
Pelaaja haluaa selvitä yksin?Siltä se minusta on vaikuttanut.Kun niin paljon helpompaa olisi kertoa ja hyväksyä toisen tuki.Luottamus siihen että hädän tullen voi turvautua toiseen näytti mieheltäni puuttuvan täysin.Nyt olen alkanut lukea kaikkia merkkejä niin että hän pelaa…Pienikin välttely tai väsymys saa mut hysteeriseksi ja kyselemään.Ollaan tästä puhuttu,me ollaan joka tapauksessa yllättävän hyviä tässä jutussa.Mainittakoon että itselläni oli synnytyksen jälkeinen masennus,jollain tavalla sekin ja päivittäinen pakko vain selviytyä aiheutti meille molemmille painetta.Olen itse kotoisin perhehelvetistä ja oikeastaan tarkoitinkin lapsen elämän pilaamisella etten halua olla katkera paskapää itsekään.Mies taitaa olla vaiheessa jossa hän tekee erotyötä pelaamisesta.Jotain surutyötä.Hän on sulkenut pelitilejä,mutta ei kaikkia,koska olemme sopineet vähäisestä pelaamisesta.Luoja tietää miten siinä käy.Mutta pienemmän haitan periaatteella mennään kunnes aika on ihan kypsä.Hän ei halua pelata,siinä mielessä kun se pilaa elämän,mutta varmaan pieni himo vielä vaivaa…
Tuo huomio työpaikkojen menetyksestä oli hyvä,olen yrittänyt sanoa että ihan sama sille,jos hän nyt on kohta tuomittu rikollinen…Mitä se loppupeleissä painaa.Työt voi mennä joka tapauksessa.Ja nuorella ihmisellä on aikaa (ollaan noin kolmekymppisiä).Minun lupaus on seisoa hänen vierellä siitä huolimatta,JOS hän ei valehtele.
Kun mokaat ja meinaat upota,älä pelaa lisää.Tartu edes ihmiseen josta välität ja joka on tehnyt kaiken sinun eteen.Vaatimusten asettaminen ja uhkailu on hirveää,mutta ilman niitä mitä minulla enää olisi.Ei mitään…
Precious sähän oot huippu tyyppi kun ajattelet ja rakastat noin miestäs etkä vaan ittees , ihana ihminen.
Jotkut on vaan lähössä luikkimaan kun vaikeuksia tulee , mitä se semmonen on ?
Älä semmosten “ohjeita” kuuntele , sä oot tosi fiksu ja te vielä selviätte.
Muuten syvän masennuksen kokeminen avaa silmät katsomaan elämää ihan toisella tavalla kuin ne joilla on “pyhkinyt hyvin”.
Tsemppihalit sulle !
Kiitos kovasti tsemppauksesta ja tuesta 
En kuitenkaan kirjoita vain saadakseni empatiaa,enkä missään nimessä ole mikään pyhimys itsekään.Varmaan oma heikkous parisuhteissa on aina ja edelleen se,että ymmärrän toista ja ihmisen heikkouksia liikaakin…Mutta kun rakkaus loppuu tai en enää jaksa lähden vain pois.Aikani yritän olla hyvä ja miellyttää.
Lukiessani pelaajien kirjoituksia minua kylmää.Kun tunnen nuo mielentilat mieheni kautta.Riippuvuus ja valehtelu eristää muista ja luo aika kylmän yksinäisyyden,vai mitä?Ja monille tekee mieli oikein huutaa että kerro kerro äkkiä ennen kuin pilaat kaiken!Anna edes mahdollisuus!Ei elämän kuulu olla sellaista,että mielessä on vain pelaaminen tai rahan hankkiminen äkkiä.Mieheni kertoman perusteella voittaminen on paljon vaarallisempaa kuin häviöt.
Kuules ei se vaan oo niin yksinkertaista tuo kerro kerro, joillekkin saattais olla viiminen kerta kun kertoo yhtään mitään
No,niinhän se voisi olla.Mutta omasta pelosta ja häpeästä huolimatta on suurempi murhe antaa asioiden mennä niin pitkälle,että on tuhonnut toisen ihmisen elämän.Jos on salaa pelannut esim.yhteistä omaisuutta niin on aivan helvetin kamalaa ettei voi ottaa mitään vastuuta.(meillä ei ole yhteistä omaisuutta).En voi tietenkään asettua toisen asemaan niin että tietäisin…
Tuosta kertomisasiasta on täällä kinastelu moneen kertaan, se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mietittiin paljon sitä, että sysäämään pelaaja omat murheensa puolison niskaan kertomalla ja lisää toisen kärsimystä. Meillä tämä ei ainakaan ollut näin. Tottakai mieheni loukkaantui ja oli harmistunut minun pelaamisesta, valehtelusta jne. mutta se, että minun käytöksen syyt selvisivät siinä samalla, oli iso helpotus miehelleni. Koska vaikka ongelmapelaaja kuinka uskottelee itselleen, että käyttäytyy normaalisti, niin väkisinkin kaikki salailu, valehtelu, rahahuolet näkyvät ulospäin, etäännyttävät omasta puolisosta ja perheestä. Pelaajalla on ihan oma maailma pelatessa.
Vaikeaa oli minullakin kertoa, eikä se varmaan ikinä helppoa ole kenellekkään. Mutta sitä en hetkeäkään kadu, että kerroin. Mies luuli, etten enää rakasta ja tiesi, että salasin jotain. Luottamuksen takaisin saaminen vaatii aikaa, jos kokonaan saa sittenkään, mutta epärehellisyydestä sitä ei voi alkaa rakentaa.
Missä on epärehellisyyden raja ? Jos ei pelailuillaan aiheuta vahinkoa kenellekkään ?
Ei edes itselle. Miks ihmeessä tää nyt ois niin poikkeava asia.
Eikö ihmisellä sais olla omaa elämää lainkaan ? Eihän sitä kaikkea muutakaan joutavaa kerrota.
Tiedän joidenkin ostelevan puolisolta salaa itselleen vaikka mitä, tai ainakin hintaa “pienennetään”, Jos voi ostaa ja tietää että puolisolle tulis vain turhaa paha mieli, miks ihmeessä ois pakko kertoa ?
Sehän nyt tietysti on eri juttu jos on ajautunut todellisiin vaikeuksiin joista ei muuta ulospääsyä ole, kuin vetää koko suku sotkuun mukaan.
Se onkin sitten jo ikävämpi asia.
Täysin samanlainen kokemus Isabelluskan kanssa. Ja itse koen että vasta kun kerroin puolisolle, pystyin kunnolla aloittamaan tämän taistelun pelaanista vastaan. Mutta absoluuttista totuutta ei tässäkään asiassa ole. Jokainen joutuu tekemään itse päätökset ja ratkaisut oman elämäntilanteen mukaan.
Minun mielestä parisuhteeseen ei kuulu valehtelu ja salailu, jokainen tekee virheitä ja poikkeaa polulta joskus, mutta minulle ainakin tulee todella huono omatunto jos jätän jonkun asian kertomatta tai valehtelen ja se näkyy minun käytöksessäni sekä vaikuttaa perheen ja parisuhteen ilmapiiriin. Itse haluaisin tietää totuuden asioista, vaikka asia satuttaisi tai loukkaisi mua.
Teillä on sitten täydellinen perhe. Kaikki kerrotaan ja pilkuntarkasti just eikä melkeen.
Ahdistavaa todella !
Hehe. No kaukana täydellisestä perheestä, tai riippuu minkä normien mukaan sitä mitataan:D
minä vain kerroin mitä ajattelen itse rehellisyydestä ja valehtelusta. Ei se kuulu mihinkään suhteeseen ja kyllä minäkin valehtelin miehelleni pelaamisesta ja jätin kertomatta, niin kuin aikaisemmassa viestissä sanoinkin että varmasti useimmille tulee joskus tilanteita missä tekee vääryyttä. Mutta ei se silti tee siitä oikeutettua.
Ja onko normaalilla ihmisellä oikeasti tavallisessa elämässä paljonkin salaisuuksia toiselta? Ei mulla ainakaan, normaalia lapsiperheen arkea elellessä ei kauheasti mitään salattavaa tule…
Isabelluskalle. Tarvitseeko “normaalien” ihmisten pohtia peliasioita ?
Peliriippuvuus, masennus ovat mielestäni sairauksia siinä missä fyysisenkin sairaudet, eikä se tee ihmisestä epänormaalia. Toisaalta en edes tiedä mitä loppujen lopuksi tarkoitetaan “normaalilla”, vaikka itse sitä termiä käytinkin, koska kaikkihan me olemme yksilöitä, ehkä tässä tapauksessa sitä peruselämää meidän perheessä, meidän normaalia. Ja siihen mun on vaikea mahduttaa mitään mitä tarvitsisi salata tai valehdella. Ja jos jotain tulee, niin kuin tämä pelaamisasia, niin kyllä mulla tulee niin huono omatunto, etten pysty loppujen lopuksi olla kertomatta. Yhdessä ollaan niin myötä- kuin vastamäessä.
Kertokaa ihmeessä millaisia tilanteita teille tulee, missä koette pakkoa salailla tai valehdella asioista ja miksi se on teistä oikein? Minkälainen ihminen on normaali? Tekeekö sairausihmistä vähemmän normaalin? Ja kuka sen määrittää?
