Hei!
Olen kirjoittanut tälle palstalle aiemmin, kymmenisen vuotta sitten, nimimerkillä Ökkölömönkiäinen. Hävettää olla täällä taas, kun en vieläkään ole osannut irroittautua juoposta puolisostani. Olen seurannut palstan kirjoituksia tiiviisti ja voi kuinka kovasti toivoisinkaan Fiufiun tavoin, että joku perustaisi sen juoppojen läheisten turvakodin, jossa pideltäisiin ja puhuttaisiin järkeä niin kauan, että pääsisi kuiville pahimmasta läheisriippuvuudestaan.
Omaa liittoani on nyt taputeltu 36v. Muutin hallitsevan äidin luota hallitsevan puolison luo jo, kun olimme teinejä. Kaksi yhteistä lasta, joista esikoinen jo pois kotoa. Kuopus on menossa lukioon.
Noiden kymmenen vuoden takaisten pahimpien juomavuosien jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Itselläni diagnosoitiin fyysisten vaivojen ohella keskivaikea masennus, josta olen yrittänyt saada otetta psykoterapian avulla jo kohta 4v. Fyysisiä kremppoja on myös paljon, joten olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Puoliso on nykyisin työttömänä, joten aikaa on ryypiskellä. Hänelläkin on hankalia fyysisiä, alkoholista aiheutumattomia, sairauksia. Kummallista on se, että veriarvot ovat aika ok ja maksa/haima eivät tunnu vaivaavan. Vahva kroppa tuntuu olevan siltä osin.
Mutta joo, avioeroa olen hakenut nyt kolmannen kerran kyllästyneenä tähän kaikkeen. Taas sen jälkeen mies lupasi pyhästi lopettaa juomisen ja rakastaa, rakastaa… Tällä kertaa en kyllä edes uskonut. Kaksi kuukautta ihme kyllä meni ykkösolutta kitatessa (10-24 tölkkiä päivässä) , mutta sitähän ei tietysti lasketa. Sitten ilmestyivät kuvaan ykköslonkeropullot ja useampanakin iltana mies oli selvästi juovuksissa (hauska ilmaisu). Hoksasin sitten eräänä päivänä autosta vajaan ginipullon. Lonkeroita oli siis terästelty autotallissa ennen kotiin tuomista. Jep jep.
Nyt sitten lopuksi riemu repesi, kun sai ylimääräistä rahaa ja viimeiset viisi päivää on ryypätty urakalla. Kun hermostuin ja sanoin, että täällä ei juoda niin jäi kaverilleen nyt jo toiseksi yöksi. Samaan aikaan lähettelee mulle viestejä, että eihän tämä nyt mitään ja kunhan vähän ennen leikkausta. Herra on nimittäin menossa leikkaukseen perjantaina ja sieltä varmaan aikoo tulla hoidettavaksi kotiin. Ilmoitin kyllä, että kaveri varmaan hoitaakin sitten.
Potuttaa sekin, että mä joudun viettämään kuopuksen kanssa kesälomani loput tosi niukalla budjetilla ja ukko senkun rällää rahat. Olen siis tosi vähävarainen, kuten nyt useat pitkän linjan alkkisten puolisot.
Summa summarum: mikä pentele siinä on, että järki käskee irroittautumaan, mutta päätä ahdistaa ja yksinäisyys pelottaa kauheasti. Ystäviä ei enää juurikaan ole ja kuopuskin jo touhuaa paljon kavereidensa kanssa, luonnollisesti. Apua siis täällä huutelen! Vaikka paljon on tapahtunut pään sisällä kehitystä, jokin viimeinen uskalluksenpisara puuttuu vielä.
T Ökkis
P.s. joudun rekisteröitymään uudelleen, kun en muista vanhoja tunnuksiani millään.
Hei… en nyt osaa välttämättä auttaa yhtään mitenkään, oma tilanne on tietyiltä osin erilainen, vaikka pohjimmiltaan se ongelma, asia, on kuitenkin ihan sama. Puolisomme ovat alkoholisteja.
Se mitä halusin kuitenkin sanoa on se, kun kirjoitit tuossa lopussa siitä yksinäisyydestä jne liittyen mahdolliseen eroon, niin itseäni aikoinaan erotessa (ei-alkoholistipuolisosta, muutoin vaikea parisuhde) sain jotenkin voimaa siitä ajatuksesta, että parempihan minun on olla yksin yksin kuin yksin yhdessä. Jotenkin pohjattomampaa surua koin siinä parisuhteessa ollessani siitä miten yksin olin kaikkien ajatusteni ja asioiden kanssa kuin sitten sen eron jälkeen, jolloin tiesin olevani yksin ja suhtautuminen asioihinkin oli ihan eri tasolla sitten sen jälkeen. Ei tullut sitä pettymystä kerta toisensa jälkeen, kun huomasi, ettei toinen välitä, arvosta, hoitaa vain itsensä ja omat asiansa.
Ja uskon myös siihen, että ystäviä voi saada uusiakin, myös vanhemmalla iällä, voi löytää uudestaan myös ne vanhat ystävät… Itselläni tilanne on se, että ystäviä on kyllä ja muutama heistä tietää tilanteen, jossa elän, joten itselläni se turvaverkko on siltä osin paljon paremmalla tolalla. Mutta tiedän senkin, että eron tullessa varmasti osa ystävyyksistä tulisi uudelleen lämmitetyksi, koska tässä juopon rinnalla elellessä liian paljon on jäänyt ystävyyssuhteita varjoon, kun ei ole ollut jaksamista ottaa yhteyttä, pyytää käymään. Tai mennä itse käymään. Osin varmasti sitä, että haluaa sekä tietoisesti että alitajuisesti välttää tilanteita, joissa joutuu vastaamaan kysymykseen “miten teillä menee?” tms.
Minä toivon todellakin, että sinä löydät sen viimeisen uskalluksenpisaran, joka saa sinut tekemään sen lopullisen päätöksen. Voimia hurjan paljon!
Kiitos Hukkamieli rohkaisevista sanoistasi!
Minäkin otin reippaasti kännyä käteen ja viestiteltyäni sain sovittua treffejä tälle ja ensi viikolle joidenkin ystävien kanssa. Olrn tosiaan melko lailla erakoitunut kotiin, mutta sydäntä lämmitti todeta, että on niitä ystäviä kuitenkin vielä.
Herran ystävä lähti työkeikalle, joten kotiin saavuttiin tänään nukkumaan. Jotenkin onnistui taas vetäisemään naamat päivällä, kun olin kirjastossa yms. Sitten kun olin kotona nappasi jostain pornofilmin päälle ja kyseli seksin perään. Juu ei nyt ollut ihan ekana mielessä, kumma kyllä… 
Vahvistunut ja voimaantunut olen jo vuosien kuluessa psykoterapian avulla (oma alkoholistini kun on myös vahvasti narsistisia piirteitä omaava, kuten monet alkkikset. Myös selvänä), mutta se viimeinen rohkeus on tähän asti puuttunut. Nyt sentään jo uskon, että vielä joskus tohdin sen ratkaisevan askeleen ottaa.
Ole hyvä vain! 
Ja tosi ihana kuulla, että sait sovituksi niitä treffejä ystävien kanssa! Ehkä joku heistä voisi olla sellainen, jolle uskaltaisit kertoa ääneen tilanteestasi (elleivät siis jo tiedä)? Itse aikoinaan sain rohkaisua siitä, kun avauduin (vahvasti narsistisia piirteitä omanneesta eksästäni) eräälle ystävälleni, joka oli ihan kauhuissaan ensin… että onko teillä oikeasti tuollaista, ei voi olla totta jne. Se, kun näin ystäväni reaktion, auttoi tajuamaan sen, että miten vinksallaan siinä parisuhteessa oli kaikki asiat. Että ihan oikeasti se mun paha oloni on “oikeutettua” ja ihan oikeasti tällaista ei tarvitse sietää. Siihen asti, vajaa parikymmentä vuotta, olin suhteellisen onnistuneesti salannut kaikilta sen parisuhteen tilanteen ja selitellyt pääni sisällä itselleni välillä, että no kai mä olen ansainnut tämän jne.
Kyllähän sitä alkkis tosiaan ehtii vetästä ne kännit lyhyessäkin ajassa, halutessaan. Ja voi miten monta kertaa sitä onkaan ainakin meillä aiottu olla juomatta ja sitten kymmentä vaille yhdeksän illalla hätäpäissään pitänyt lähteä suhaamaan vielä kauppaan, että saa sittenkin ne “pari olutta” ostettua. Ja tosiaan, sitten saa kummastella, että miksi ei seksi maita niin. Se puoli meillä on kyllä sujunut ja sujuu edelleenkin kivasti, mutta krapulassa kärvistelevän miehen kanssa seksi ei todellakaan ole mitenkään maukkainta mahdollista. Ja sitähän on sen juopon aika vaikea käsittää, että miten sellainen ihanasti joko tuoreelta tai vanhalta kaljalta/viinalta tuoksuva punasilmäinen mies ei sytytäkään ihan samalla tavalla kuin sama versio selvänä…
Minusta sinä kuulostat todella vahvalta ihmiseltä, koska jaksat taistella ja mennä kohti sitä päämäärääsi, onnellisempaa elämää. Tiedän tuon tunteen täysin ihan omalta kohdaltani, että mitä se on, kun ei vielä ihan ole siihen valmis, mutta kuitenkin sisällä on se tunne, että uskoo siihen, että se päivä tulee vielä. Ja se antaa lohtua, ainakin itselleni, ja voimia kestää ne viheliäiset hetket.
Mukavia treffejä sinulle!