Alkoholistista eronneita

[Espoir]

Olen vastikään eronnut hyvin pitkästä avioliitosta alkoholin takia. Mun mies ei ollut mikään megajuoppo (jos näin voisi asiaa kuvata) eli työt hoituivat, kotityöt hoituivat sovitusti, raha-asioissa oli tarkka, ei mitään katoamisia tai ryyppyputkia. Alkoholi vain kuului ensin jokaiseen viikonloppuun ja sittemmin myös joihinkin arki-iltoihin. Alkoholi kuului kaikkiin juhlapyhiin ja lomiin. Määrät olivat varsin usein myös ihan hillittyjä eli ei mitään räkäkännejä (paitsi välillä). Sen takia en kai oikein osannutkaan/halunnut uskoa, että alkoholi on ongelma.

Täälläkin kävin juttuja usein lukemassa. Välillä sain vahvistusta ajatukselle, ettei mieheni juominen enää ns. normaalia ja hallittua ole, mutta sitten luin taas jonkun jutun alleen paskovasta, viikon ryyppyputkessa olevasta tai rahansa juoneesta puolisosta ja totesin, ettei meillä kyllä ole lähellekään tuollaista. Ehkä ajoittain uskoin sitten miestänikin siinä, että minä vaan olen turha nipottaja ja jeesustelija.

Sitten havahduin, että reilut 20 vuotta olen joka juhlapyhä, loma ja viikonloppu joutunut kaljatölkkejä katsomaan. Oli se alkoholismia tai ei, niin en vaan enää jaksa. Olen koko ajan uskonut, toivonut ja odottanut, että mies itse jotenkin tajuaisi asian ja haluaisi muuttua. No ei muuttunut. Itsekin kyllä join ja juon, mutta en koskaan humalaan saakka. Ja ehkä se tosiaan tuntui nipottamiselta, että jos itsekin juon saunakaljan niin miksi toinen ei voisi. Toki itse en halua joka kerta saunaan olutta, mutta en kai mun juominen/juomattomuus voi toisen juomista määritellä.

Nyt eron jälkeen olen helpottunut. Viikonloppuisin saan “hengittää”, ei tarvitse olla kireänä ja kuunnella kaljatölkin sihahdusta tai jännittää lähteekö illalla rientoihin vai ei ja millainen on seuraavan päivän krapula.

Silti huomaan välillä olevani huolissani/mustasukkainen siitä, että “mitä jos se nyt lopettaakin juomisen, kun erosimme ja joku saa sen ihanan mieheni”. Ehkä tämä kuuluu osin erokriisiin ja asian käsittelyyn? Toistaiseksi mun ei ole kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan hänen raitistumisestaan - eron myötä vauhti on vain tainnut kiihtyä kun se rajoitin (eli nalkuttava akka) on saatu pois tieltä.

Ehkä minäkin kasvan jossain vaiheessa ja saan asian käsiteltyä, mutta äsken ihan nauratti kun huomasin olevani kovin iloinen siitä kun kuulin exäni olleen taas koko viikonlopun vauhti päällä. Ennen se aiheutti surua ja harmia, nyt se tuottaa tavallaan helpotusta. Ehkä osin helpotusta myös siksi, että vahvistaa eron olleen ns. perusteltu. Juominen ei johtunutkaan minusta ja siitä, että olin laiska tai jotenkin muuten vääränlainen. Juominen näyttää jatkuvan siitä huolimatta vaikka on minusta eroon päässytkin.

Voimia kaikille saman asian ääressä painiville. Moni pohtii milloin on oikea aika erota. Mä pohdin sitä aktiivisesti ehkä n. 15-20 vuotta. Sitten se hetki tuli.

[Aurinko]

Moi! Pakko tulla kommentoimaan, tekstisi on aivan kuin omaa kokemustani. Erosin kaksi kuukautta sitten pitkästä avoliitosta. Tiedostin jo pitkään, että pitäisi erota, mutten uskaltanut. Nyt eron jälkeen tunnen samoja tunteita kuin mitä sinäkin tekstissäsi kerrot. Olen helpottunut, kun vihdoin viikonloppujen tahdin määrään minä, eikä kukaan muu. Olen myös tietyllä tapaa helpottunut, kun tiedän eksän tilanteen menneen alkoholin suhteen vaan pahemmaksi: siitä ainakin itselle tulee vahvistus, että ero todella oli ainoa oikea vaihtoehto. Alkoholi on hänelle ongelma, eikä miehellä ollut halua tehdä asialle mitään.
Ero on tuntunut yllättävän helpolta, ehkä siksi, että tavallaan olen tehnyt eroa mielessäni jo pitkään ennen tätä varsinaista päätöstä. Ainoa mikä nyt kaduttaa, on se, että miksi en eronnut jo vuosi sitten. Nyt elämä tuntuu pitkästä aikaa hyvältä.

[Tuulikki]

Mulla on ihan sama juttu: erosin alkoholistista, joka kuitenkin kävi töissä ja päällisin puolin asiat oli vielä melko ok. Nyt “kyttään” hänen elämäänsä, koska kyseenalaistan omaa päätöstäni ja etsin sille perusteluja. Exä on uudessa suhteessa ja väittää juomisen olevan hallinnassa ja että pystyy keskustelemaan avoimesti asiasta nykyisen puolison kanssa ja että uusi on hyvin ymmärtäväinen sen suhteen, että ihmisellä voi olla heikkouksia. Tämä kaikki saa minut välillä tuntemaan, että annoin periksi liian helposti, olin tiukkapipo ja nipo ja että nyt kun minusta on päästy, niin elämä hymyilee ja ongelma on ratkennut. Se on kumma, miten näin alkoholistin läheisenä alkaa kyseenalaistaa itseään ja omaa kokemustaan. Tuntuu epäreilulta, että minä olen yksin ja joku sai exästä ihanan kumppanin. Kuitenkin tiedän, että exä ei ole lopettanut alkoholinkäyttöä ja että ylilyöntejä on edelleen tullut. Mietin onko minulla jonkinlaista läheisriippuvuutta, joka pitää kiinni vanhassa suhteessa ja jossain määrin vaikeuttaa oman uuden elämän rakentamista. Katkeruutta ainakin on, työstän kyllä asioita terapiassa.

[Karpalo]

Hei Espoir, Aurinko ja Tuulikki,

Tekstinne voisivat olla kuin omiani. Ainoa vaan, että itse olen edelleen parisuhteessa, joka tosin tuntuu vääjäämättä kulkevan kohti eroa.

Myös minun mieheni käy työssä, pitää talouden hanskassa. Mutta joka viikonloppu, kaikki lomat juo. Välillä arki-iltaisinkin menee muutama. En itse myöskään hahmota, onko ongelma “vain minun” päässäni, kun mies ei ole täysi rapajuoppo (mitä se sitten tarkoittaakaan…), ja se tavallaan syö oikeutuksen itseltäni pahan olon tuntemiseen. Olen aivan kujalla.

Pitkä suhde meilläkin on takana, 14 vuotta. Mies on selvänä kultainen, hauska ja ihana. Nyttemmin olen kyllä alkanut pohtimaan, onko asia oikeasti näin, vai onko tämä jokin mantra jolla selitän itselleni pysymisen tässä suhteessa.

[Trauma]

Moi erosin alkoholisti miehestäni jo vuosia sitten. Se oli elämäni viisain teko! Mies työskenteli mielenterveys alalla ja aivan alkkis. Monta kertaa mietin kun lähti aamulla ajamaan töihin, että soittaisinko poliisin?! Voi harmi kun jäi soittamatta. Kaikki illat, viikonloput ja lomat joi. Yritti alistaa ja syyttää minua kun mikää ei sujunut. Omalla paikkakunnallaan ei enää töitä voi tehdä, kun juopon maine on kiirinyt… on siirtynyt ulkopaikkakunnalle töihin. Ilme oli hänellä näkemisen arvoinen kun kun ilmoitin että nyt ulos minun talostani! Olin silloin jo niin kypsä ,että ohitin kaikki vikinät ja mukinat ja hymyillen vilkutin hänelle sarkastisesti kun lähti! ( huutonaurua)! Niin naurettava ihminen! Ja kyllä, viha ja inho on päälimmäisenä tunteena! Tunnistan hyvin kirjoituksissanne välittyvän tunteen… voimia kaikille!