Näinpä. Eikai sillä niin väliä, vaikken tällähetkellä tietöisi kuka se tyyppi edes on. jos kohtelen sitä kuin ihmistä vähän aikaa, niin ehkä se kertoo nimensä ja voin tutustua siihen.
Tänään kuitenkin opin että mies on monessa suhteessa vilpitön. Vilpittömämpi kuin minä rilleineni ja teekuppeineni. Olen aina voinut luottaa, en ole vain uskaltanut.
Tajusin miten voin luottaa, vaikka hän tekisi mitä. Ei ihme jos ei mies voi luottaa minuun, kun jopa rakkauden osoituksissa voi aistia taka-ajatuksen “raitistu, raitistu” Ottaa silti vastaan, hänen luottamuksensa tuntuu joskus lujemmalta kuin minun. Hänkin on ihan voimaton minun edessäni kun teen mitä teen. Ja sanominen ei auta. Hän joutuu vain kuuntelemaan. Ja voin kuvitella että se käy päivä päivältä vaikeammaksi.
Monesti olen lukenut näissä keskusteluissa, että alkoholisti kärsii ja häpeää itsekin juomistaan.
Mihin tämä väite perustuu? Meillä ainakin puhe alkoholista on aina positiivista (alkoholustin puilelta), joskus krapulainen kertoo olevansa harmissaan jostain tapahtuneesta, muttei koskaan sano katuvansa juomista.
No teillä ei olla vielä siinä vaiheessa alkoholismin polulla…
Olen tällä hämmentävässä tilanteessa. Olen asunut lähes 15 vuotta alkoholistin, tuurijuopon kanssa. Selvinpäin hän maailman ihanin mies. Elämäni suuri rakkaus. Ihminen jonka lähellä on hyvä olla. Hauska, älykäs ja kaikkea muuta. Hän on ollut hoidossa alkoholisminsa kanssa useaan otteeseen ja hän myöntää että on alkoholisti eikä edes yritä selitellä tai vähätellä asiaa. Hän myöntää että alkoholi hallitsee hänen elämäänsä ja juomattomuus aiheuttaa jopa fyysistä tuskaa.
Alkoholin tiimoilta on ollut jos jonkinlaista tapahtumaketjua. Putkareissuja, parin kolmen viikon katoamisia, hoitoon ohjusta, työpaikan menetystä, pesutuvassa ja kellarissa nukkumista vaikka kotona ei ole ketään ja hänellä on avaimet taskussa.
Viime elokuussa minun ollessa mökillä hän oli ratkennut ryyppäämään vaikka olisi pitänyt mennä töihin. Puhalsi 1,2 promillea ja sai välittömästi kenkää kun oli yksi varoitus alla. Hän oli nukkunut viikon häkkivarastossa.
En saanut häntä viikkoon kiinni. Kotiin tultuani hän istui sohvalla Suomen kartan kanssa ja pohti minne lähtisi jatkamaan elämäänsä. Hän oli varma että heitän hänet pihalle sillä olinhan joskus epätoivon hetkillä, kaiken yrittäneensä sanonut hänelle että jos hän juo työpaikkansa niin se oli sitten siinä. Enhän minä hennonut häntä siinä tilassa mihinkään passittaa vaan haimme hänelle jälleen kerran hoitoa. Nyt myös masennukseen joka oli ollut ilmassa jo useamman vuoden.
Lääkitys aloitettiin masennukseen mutta antabukseen hän ei aluksi ollut halukas ja kun ei ollut töitä niin ryyppyputkia tuli. Siinä vaiheessa minun voimani alkoivat hiipua ja sanoin etten jaksa tätä viinan kanssa lotraamista. Hän söi antabusta noin 2 kk jonka jälkeen jätti sen pois. Ei juonut kuitenkaan. Joulun jälkeen hän yllättäen ilmoitti että oli vuokrannut asunnon toiselta paikkakunnalta ja muuttaa sinne yksin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Miksi nyt? Hän sanoi että hänen elämän lankansa on kadonnut ja elämänilo on hukassa. Hän sanoi että erilleen muutto on nyt viimeinen keino joka hänellä on käytettävänään. Halusin keskustella asiasta mutta hän koki sen ahdistavana ja heti siihen perään tuli kolmen päivän armoton ryyppyputki. Raahasin hänet sammuneena rappukäytävästä, yhden yön hän vietti taas pesutuvassa ja putki loppui siihen.
Nyt tiistaina hän sitten muutti pois. Emme riidelleet ja eron hetkellä itkimme molemmat ja hän sanoi että tämä on 90% todennäköisyydellä hänen elämänsä pahin virhe mutta hänen täytyy nyt mennä.
Olen surun lamaanuttama ja ihan helvetin huolissani. Mitä nyt tapahtuu?
Hei vieras, minusta vaikuttaa siltä, että alkoholi ja alkoholismi todellakin sai voiton. Kyselet, että mitä nyt tapahtuu… No, fokus on syytä kääntää sinuun ja siihen, mitä sinulle tapahtuu. Ja sen voit itse valita. Miten olisi irti päästäminen…
Tie irti päästämisen ei ole helppo ja todellakin saattaa viedä monia vuosia, jopa vuosikymmeniä, päästää irti toisen hallitsemisyrityksistä. Sitä läheisenä sairastuu väistämättä läheisriippuvuuteen ja tarvisee itsekin apua. Niin kovin tuttua.
Suosittelen sinulle omasta itsestäsi huolehtimista ja vertaistukiryhmään menemistä, oman itsesi vuoksi. Lähimmän Al Anon -ryhmän (alkoholistien läheisille suunnattu vertaistukiryhmä) löydät al-anon.fi sivulta. Kun itse menin ryhmään ensimmäisen kerran 5,5v sitten, jännitti kovasti, mutta hätä oli minulla sen verran suuri, että pelko, häpeä ja jännitys jäivät sen taakse. Siitä alkoi oma toipumiseni ja tänä päivänä elän onnellista, ilon täyttämää ja vapauttavaa elämää, vaikka toinen tässä rinnalla ei vielä olekaan raitistunut. <3
Itse aloittaisin itseni hemmottelun kaikilla mahdollisilla tavoilla, väreillä, tuoksuilla, hieronnoilla, hyvällä ruoalla, liikunnalla, musiikilla, taiteella, kauniilla vaatteilla yms. yms. Ja pelko pois mielestä, se on mahdollista jos vain pystyt olemaan mahdollisimman vähillä yhteyksillä juoppikseen. Helpompi sanottu kuin tehty mutta onnistuu kyllä. Tietysti valinta on omasi, haluatko jatkaa vielä samalla huolien täyttämällä tiellä vai valita toisenlaisen mielenmaiseman.
Hei. Kiitos kaikille vastauksistanne. Sanoitte ääneen kaiken sen mitä itsekkin olin kelaillut. Rakkaus hävisi viinalle ja sen himolle. Tiedän itsekkin sen että pitäisi laskea irti, mutta samalla sen tuntuu niin raadolliselta. Tuntuu kuin sydän revittäisiin irti. Olen hänelle joskus ääneen puhellutkin että saako tätä kaikkea korjatuksi kokemustemme jälkeen. Myönnän että kaikkea on varjostanut aina se suunnitelma b. eli tehdään jotain yhdessä ellei mene viinan kanssa överiksi. Usein on moni juttu muuttunut karvaaksi pettymykseksi ja julkiseksikin häpeäksi. En ole enää vuosikausiin ollut tasavertainen aikuinen suhteessa vaan se alati pelkäävä holhoava pelastaja. Jota en sitten todellisuudessa ollutkaan. Usein pelkäsin tulla kotiin ja lomaa ei ole ollut vuosikausiin. Aina istuu se pelon peikko olkapäällä. En ole enää jäänyt pois töistä kun ahdistus ottaa kuristusotteen miehen ollessa reissuillaan. Olen mennyt pää pystyssä töihin ja vasta viimevuosina pystynyt sanomaan ääneen että mieheni on alkoholisti. Tuurijuoppo. Kännisenä örveltävää miestä katsoessani olen miettinyt kuka tuo on ja missä on se ihana mies joka vei jalat alta. Pitäisi ottaa katse eteenpäin mutta kyllä tämä aika koville ottaa. Minä en pysty hänen alkoholimiaan parantamaan. Hänen pitää se itse tehdä tai olla tekemättä. Syvissä vesissä uidaan.
Kiitos kokemuksistasi. Olisi mukava kirjoitella tänne pidemmälti myös omia kokemuksiani. Sellaisen matkan olen tässä vuosien kuluessa tullut.
Alkoholismin hoito Suomessa on todella kehnolla mallilla ja vain harvat saavat todella tuloksellista hoitoa. Kannattaa tutustua Minnesota -malliseen hoitoon joka on tuloksellista hoitoa ja hoidossa otetaan huomioon myös läheiset. <3
En tiedä, mikä Voimaantunut-nimimerkin tilanne tällä hetkellä on, mutta mun neuvo kaikille läheisille on se, että läheisen tukemisessa miettii tosi tarkasti sitä, millaista tukea alkoholisti haluaa/on halukas ottamaan vastaan vai onko valmis ottamaan mitään tukea vastaan. Itse yritin tukea ex-miestäni tavoilla, joiden kuvittelin auttavan ja yritin arvostaa häntä jne. Todellisuus oli se, että ainoa “tuki” mitä mies minulta halusi oli se, että hän saisi juoda rauhassa, juomaputkien aikana haukkua ja syytellä minua ja että juomaputkien välillä eläisimme ikäänkuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut enkä ikinä mainitsisi juomista hänelle. Ei häntä kiinnostanut minun paha mieleni, syyttelyni, aneluni tai arvostamiseni pätkääkään, koska hän sairasti alkoholisimia eikä hallinnut omaa tilaansa.
Miettikää siis tarkkaan, millaista tukea kannattaa/haluatte/jaksatte antaa. Aika harva alkoholisti raitistuu (siis edes niistä, joilla on omaa halua raitistua). Jos ette usko tätä, niin kannattaa lueskella tuolla Lopettajissa näiden lopettajien pyristelystä ja retkahteluista. Kaiken todennäköisyyden mukaan juominen jatkuu ja pahentuu, koska alkoholismi on krooninen, etenevä sairaus. Kannattaa miettiä sitä, haluaako elää oman elämänsä juovan puolison kanssa vai eikö. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan on epätodennäköisempää, että juominen loppuisi, kuin että se jatkuisi ja pahenisi.
Voimaantunut kirjoitti noista morkkis-ikkunoista. Olen oman kokemukseni perusteella tästä eri mieltä. Mikään ei ole niin suurta petosta kuin krapulaisen juopon raityiuslupaukset! Niitä minäkin olen kuunnellut. Käytännössä aina ääni muuttui kellossa, kun olo parani. Eli krapulaista alkoholistia on ihan turha säälitellä tai yrittää käännyttää hoitoon. Se hoitotahto ja lupaukset ovat nimittäin erittäin nopeasti katoavaa tavaraa.
Läheinen ei saa juoppoa lopettamaan juomista. Jos saisi, ei tässä maailmassa olisi yhtään alkoholistia tai narkkaria.
Komppaan Akvaraa.
Tsemppinä kaikille irrottautumiseen kaipaaville, kyllä se onnistuu ajan kanssa, niin hirveää kuin ainakin joillekin onkin. Niinkin paksukalloiselta kuin multakin on onnistunut.
Mutta olen huomannut, että joudunkin tai pääsenkin tutustumaan itseeni, kun fokus ei pyöri alkkiksessa. Se on aika jännää, näin yli viiskymppisenä 
. Omalla kohdalla olen huomannut, että mulla taitaa olla jonninlainen realismivaje, eli on taipumusta elää itse luomissaan pilvilinnoissa tai kuplassa, mikä piirre syntyjään syviä ei ole (ollut) mitenkään alkkisesta aiheutunut. Valitettavasti pilvilinnahakuinen henkilö niin kuin mä mätsää alkkiksen kanssa kuin voisilmä puuroon, yhteentörmäykset todellisuuden kanssa selittelee helposti itselleen välttäen kohtaamasta todellisuutta. . Ja tämmöstä mä nyt selvittelen, että miten saisin itseni kiinnostumaan konkreettisista “tylsistä” ei-alkkismiehistä, mikä olisi mulle pitkässä juoksussa kuitenkin parempi vaihtoehto.
Kiintoisaa on sekin, että alkkismiehillä, vaikka heitä on niin moneen lähtöön ammattinsa, varallisuutensa, sosiaalisen asemansa ym. suhteen, on kuitenkin niin verta hyytävän paljon samoja piirteitä. Tosi syvällä heissä minusta vaikuttaa olevan alkoholismi, eikä sitä niin vaan pois kitketä.