Alkoholistin aikuiset lapset

Kotikanava
1

Haluaisin kuulla muiden alkoholistien aikuisten lasten mietteitä, miltä teistä tuntuu, podetteko syyllisyyttä vanhemman juomisesta? Miten käsittelette oman vanhemman juomista? Mikä auttaa teitä jaksamaan omassa elämässä kun vanhempi juo ja kylvää pahaa mieltä ympärilleen? Pidättekö yhteyttä vanhempaanne?

Itselläni tilanne, jossa isäni on alkoholisti. Ollut koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän. Lapsuudessa hän hoiti työn ja perheen elättämisen kunnialla mutta joi useasti. Saattoi olla omilla reissuillaan useita päiviä tai kantaa kännistä porukkaa kotiimme. Äiti joi silloin tällöin mukana mutta ei aina. Silti lapsuudesta jäi ajatus että minä olen se joka joutui huolehtimaan sisaruksistani jotka olivat minua nuorempia kun vanhemmat joi tai toki äiti huolehti silloin kun ei ottanut isän ja muun porukan kanssa. Jouduin näkemään useita kertoja kuinka oli tappeluita, isä menetti malttinsa ja milloin väkivallan kohteena oli äiti tai joku isän ryyppykaveri. Osasin lapsena aavistaa milloin isällä pullo aukeaa, hän oli kumman mukava, osteli kaikkea meille lapsille. Siitä alkoi pelko mitä sattuu, häviääkö isä taas johonkin sanaakaan sanomatta, kuinka monta päivää hän juo. Tätä jatkui sinne asti kun muutin ennen täysi-ikäisyyttä omilleni. Sitten isäni oli useamman vuoden raittiina, kunnes viimeiset viisi vuotta on juonut enemmän ja vähemmän. Hän syyttää milloin ketäkin juomisestaan, äitiä kun otti avioeron, minua kun en lapsieni kanssa halua hänen luona vierailla koska omille lapsilleni en ikinä halua samanlaista lapsuutta kuin itselleni että joutuvat alkoholin mahtia näkemään. Isä loukkaa minua joka kerta kun on humalassa, sitä alkoi miettimään onko vika sittenkin minun kun se juo? Mitä voisin tehdä ettei se joisi? Hän on useasti loukannut itseään humalassa näinä viiden vuoden aikana. Kerran satuin paikalle kun oli kaatunut ulos vievät portaat ja olisi vuotanut kuiviin kun pää oli auennut. Soitin ambulanssin paikalle ja kiitoksena tästä sain kuulla että olisi pitänyt hänet sinne jättää. Olen koittanut ajatella että isän juominen ei ole minun vika ja en voi häntä parantaa jos ei itse sitä halua.

Haluaisin kuulla muiden kokemuksia ja jakaa ajatuksia aiheesta.

2

Hei
Oikeassa olet, ei toisen juominen ole sinun syy.Auttaisiko kirjojen lukeminen aiheesta. Kirjalistausta on pähdelinkin sivuilla

3

Alkoholistiperheessä kärsimys, epävarmuus, syyllisyys ja häpeä kasvavat uusiin ulottuvuuksiin ja kertautuvat usein polvesta polveen. Alkoholistien lapset joutuvat kannattelemaan perheen arkea ja osallistumaan kulissien ripustamiseen ja valheiden verkon kutomiseen. Puuttuva perusturvallisuus ja ikävät lapsuusmuistot seuraavat “lasisen lapsuuden” jälkeistä aikaa.

Alkoholismi on vakava sairaus, joka turmelee siihen sairastuneen henkilön itsensä mutta valitettavan usein myös hänen läheisensä. Alkoholistin lapseen jättämä jälki on pysyvyydessään kuin tatuointi, jota ei saa pesemällä pois. Poistettunakin tatuointi jättää lähes aina pysyvän arven.

Alkoholistiperheen ainoan lapsen osa on erittäin kova, koska hänellä ei ole turvaa sisaruksistaan. Useampilapsisessa perheessä lapset parhaimmillaan tukevat vaikeuksien keskellä toisiaan. Heidän kokemuspiirinsä on samanlainen; yhteinen.

Alkoholistiperheen lapset monesti häpeävät kotitaustaansa. Häpeä saattaa heittää varjonsa ystävyyssuhteisiin ja kaveripiirin muodostumiseen. Lapset ovat herkkiä huomaamaan häpeästä kumpuavan peittelyn ja salailun. Alkoholistiperheen kotiin ei yleensä kutsuta lasten kavereita. Mahdollisuudet tasaväkisten ja yhdenvertaisten ystävyyssuhteiden rakentamiseen ja mudostumiseen ovat alkoholistien lapsille monin verroin vaikempia kuin hiedän ikätovereilleen, joilla ei ole vanhempiensa alkoholinkäytön sävyttämää taustaa.

Ajattelen, että alkoholistiperheessä elettyä lapsuutta ja nuoruutta ei pidä kieltää eikä siitä pidä vaieta. Päin vastoin traumaattista elämänvaihetta pitäisi kyetä käsittelemään - mielellään ammattilaisten kanssa - ja nostaa mahollisesti vaietut asiat pintaan. Mennyttä aikaa olisi hyvä yrittää ymmärtää ja samalla rakentaa nykyisyydestä ja tulevasta aiempaa eheämpi, vahvempi ja onnellisempi.

Kun lapsuuden ja nuoruuden traumat on käsitelty, voi vanhempienkin kohtaaminen olla helpompaa.

4

Olen aikuinen, joskin nuori aikuinen alkoholistin lapsi. En tiedä miten jaksan. Tämä on ihan samaa kuin lapsena. Juuri nyt istun sängyllä kun äitini raivoaa ja manipuloi minua ja harkitsen uloslähtöä kriisipuhelimeen soittoa varten. Olen ihan loppu. Vaikka ei siitäkään apua ole. Kirjoitan sitten tänne ensimmäistä kertaa… Tätä on jatkunut jo siitä kun olin pieni. Ei se ikinä lopu. Juo, juo, juo ja syy on kaiken muun ikävän mitä elämässä käy. Juoma=auttaa… Kaiken unohtaa mitä on puhunut. Suuttuu kun hänelle ei vastata joka asiaan. Itkee tosi herkästi ja ärähtelee. Syyttää kaikesta pahasta. Minä en jaksa. Mutta olen riippuvainen hänestä mielenterveysongelmaisena nuorena ja minulla ei ole töitä eikä esim rahat riitä en pärjää aina omillani niin tänne tultava ja välillä näen äitiä vaan että voisin piristää häntä ja sitten hän lopettaisi ryyppyputken. Mutta tällä kertaa en piristänyt. Ei auta. Viinaa kittaa joka päivä. En tiedä mikä auttaa…Olisi kiva jos joku rakastaisi ja pitäisi huolta. Mutta tämä tuntuu olevan ikuista. Muut ihmiset eivät ymmärrä sillä äitini niin omalaatuinen tapaus. Monet alkoholistien läheisten tuki jutut sanovat vaan asioita jotka eivät päde äitiini. Hänelle ei voi sanoa alkoholiasioista ei edes mainita, tai itsemurhalla tms uhkailu on varmaa. Ja hän voisi tehdäkin sen. On yrittänyt. Ja vakavasti on sairastunut aiemmin, ei auttanut, ei lopettanut juomista. Lääkäreihin hän ei usko, ja jos käskisin lääkärille tulisi räkänauru. Eikä muihinkaan ammattilaisiin usko. Mitäs tässä voi tehdä. Sanoi juuri että olen rasittava kun en puhu, mutta “olenhan minä tottunut tähän, ___ sentään puhuu minun kanssa mutta ketään muuta ei kiinnosta mut ei se mitään!!” ja nyt tulee itsemurhapuheet taas, juuri tällä hetkellä puhuu siitä. Välillä en jaksa enää edes itkeä, pokka pysyy mutta myöhemmin viiltelen tai hakkaan itseäni koska olen niin vihainen ja surullinen kun tämä ei ikinä pääty ja äitinikin vihaa minua tiedän että se ei ole oikea äitini vaan addiktio ottaa voiton hänestä mutta kyllä se sattuu. Pakko se on jotenkin purkaa minunkin. Ei ole hyötyä minunkaan puhua psykiatreille tai terapeuteille, he eivät minua enää ymmärrä, suojele, eikä sääli kun en ole enää lapsi.Minulla ei ole enää arvoa kenellekkään. Tulee aina ne samat 112 ja lääkärineuvot. Eivät ymmärrä miten se on tässä tilanteessa. Haluan loppuun sanoa että rakastan äitiäni ja toivon ettei kukaan tästä minua tunnista. Kiitos kun sain avautua ja olen kiitollinen jo ajatuksesta että joku haluaisi minua auttaa, mutta niinkuin kuulit, mahdotonta.

5

Hei jokuihme!

Haluan heti aluksi sanoa, että olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan ja kestämään :frowning: Olen itsekin kasvanut alkoholistiperheessä ja viestisi kosketti minua syvästi.

Kertomasi perusteella kuulostaa siltä, että tilanne äitisi juomisen suhteen on niin sanotusti akuutisti “päällä” ja kuormittaa sinua kovasti. Kerrot, että joudut välillä menemään äitisi luokse, koska et pärjää yksin. Onko elämässäsi muita ystäviä, sukulaisia tai läheisiä, joihin voisit hädän hetkellä turvautua? Sellaisia, jotka eivät lisäisi taakkaasi entisestään, vaan joiden seurassa saisit levätä ja keventää oloasi?

Ymmärrän, että äitisi tilanne herättää sinussa valtavaa huolta ja auttamisen halua, koska hän on kaikesta huolimatta sinulle tärkeä ja rakas. Vaikka olet jo täysi-ikäinen, muistathan, ettei koskaan voi olla lapsen (aikuisenkaan sellaisen) vastuulla kannatella omaa vanhempaansa? Sinun tehtäväsi ei ole pelastaa häntä. Hänen täytyy pelastaa itse itsensä - ja myös haluta sitä. Sinä olet vastuussa vain itsestäsi, omasta hyvinvoinnistasi ja jaksamisestasi <3

Vaikka nyt tuntuu, ettei tilanteesta ole ulospääsyä ja että sama p****a jatkuu ikuisesti, vakuutan ja lupaan, ettei niin ole. Toivoa on. Vaikka äitisi ei koskaan pystyisikään lopettamaan juomista, sinä voit rakentaa itsellesi elämän, joka on elämisen arvoinen. Elämän, jossa sinua arvostetaan, jossa sinusta pidetään huolta ja jossa sinua rakastetaan.

Uskon, että oloasi voisi helpottaa, jos pääsisit juttelemaan muiden saman kokeneiden kanssa. Sinun kannattaa käydä tutustumassa Lasisen lapsuuden Tukea -osioon. Sieltä löytyy tietoa mm. kuukausittain järjestettävistä, anonyymeista ryhmächateista sekä ajanvarauksella toteuttavista kahdenkeskisistä yksilöchateista. Yksilöchateissa on mahdollista jutella esimerkiksi minun kanssani lisää.

Facebookissa on myös suljettu Pullopostia lapsuudesta -ryhmä, jossa meitä saman kokeneita “hengenheimolaisia” on paljon. Ryhmässä keskustelu tapahtuu omalla nimellä ja kuvalla. Suosittelen silti lämpimästi mukaan liittymistä!

Toivon sydämestäni voimia ja jaksamista vaikeaan tilanteeseesi! <3 Muista, ettet ole yksin, etkä ainoa. Ja että toivoa paremmasta on, vaikkei nyt siltä tuntuisikaan.

Aurinkoa vappuusi ja viikonloppuusi!

6

Hei,

Kiitos tilanteesi ja ajatustesi jakamisesta. Sinulla oli paljon kysymyksiä kirjoituksessasi ja toiveena myös ajatusten jakaminen. Kaikkeen en pysty vastaamaan, mutta ajatuksiani voin jakaa. Kirjoitat, että kaiken kokemasi jälkeen et halua lastesi näkevän alkoholin mahtia. Se, että pystyt tarjoamaan omille lapsillesi aivan toisenlaisen lapsuuden mitä sinulla itselläsi oli, on sanoinkuvaamattoman tärkeää. Muista kiittää itseäsi siitä! Tästä ajatuksesta nousi mieleeni kysymys: jos pohdit tilannettasi niin, että sinä olisit ”isäsi kengissä” niin mitä toivoisit lastesi tekevän? Saisitko tästä jonkin uuden ajatuksenalun?

Voimia ja toivoa sinulle sekä ketjussa kirjoittaneelle Jokuihmeelle,

Mia,
Lapsilähtöisen päihdetyön ammattilainen

7

Miltä teistä tuntuu, podetteko syyllisyyttä vanhemman juomisesta? En oikeastaan pode syyllisyyttä siitä olen jo yli päässyt, isä on juonut enemmän tai vähemmän koko ikäni ajan ja olen jo 30.
Miten käsittelette oman vanhemman juomista? Mikä auttaa teitä jaksamaan omassa elämässä kun vanhempi juo ja kylvää pahaa mieltä ympärilleen? Pidättekö yhteyttä vanhempaanne?
Olen tehnyt sen valinnan etten varsinaisesti pidä enää yhteyttä isään. Hän ei halua tehdä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä tai jotka liittyvät äitiin. Hän on todellisen pohjalla ja hän ei ulkoile. Ennen hänelle oli kaikki tällaiset asiat kuten liikunta ja hyvät elämäntavat todella tärkeitä ja hypyn alkoholismiin myötä kaikki romuttui. Jos isän luona käy, mistään ei voi puhua koska isälle tulee paha mieli ja korkki aukeaa.
Miten käsittelen asiaa? En ole käsitellyt asiaa koska vanhempien ero on suhteellisen tuore ja isä meni enemmän pohjalle suhteellisen nopeassa ajassa. Hänellä on hyviä hetkiä, mutta niitä on vuodessa varmaan 5 päivää. Nykyisin hän voi kävellä alkoon kun yleensä suosi ajamista. Minua auttaa jaksamaan oma elämä ja harrastukset. Välillä se vaan surettaa ettei ole yhteydessä ja niin läheinen ihminen kuin joku olikin niin yhtäkkiä on kaukana :frowning: