Hei!
Olen 28-vuotias mies.
Minulla on nuoresta iästäni huolimatta perspektiiviä sekä lapsuudenkotini vaietusta alkoholismista, sekä omasta parisuhteestani aikuisiällä. Tarkoitukseni on kirjoittaa eräänlainen ohje ihmisille, jotka pohtivat jatkavansa elämää alkoholistimiehen / -naisen kanssa.
Äitini isä oli alkoholisti. Hän joi itsensä hengiltä hitaasti, mutta varmasti 59-vuotiaana. Äitini kertoi isoisän olleen vielä nuorempana työkykyinen ja hyvä isä. Hän aloitti juomaan viikonloppuina ja arkipyhinä. Äitini kertoi käännekohdan olleen sen, kun isoisä oli humalassa jouluaattona. Sen jälkeen hän oli joka joulun kännissä. Minun lapsuudessani en muista nähneeni isoisää selvin päin. Lapsena tuota en tosin ymmärtänyt. Mielestäni isoisä oli vain hassu ja erilainen kuin muut aikuiset. Hän oli aina leppoisa ja lauleskeleva. Isoisällä ei ollut itsellään maaseudulla keinoja käydä hakemassa juomista viinakaupasta, vaan hänen vaimonsa hoiti hänen juomatarpeensa. Isoäitini hoiti isoisäni kodin, ruokailut ja sekoitti hänelle vielä “punsseja” pyynnöstä. Mitään rajaa ei ollut, isoisä sai juoda. Lopulta hän turposikin luonnottoman näköiseksi ja hän kuoli joulukuussa 1994. Viimeinen kerta kuin äitini keskusteli hänen kanssaan, niin hän (isoisä) pyysi äitiäni kaatamaan hänelle “punssin.” EI anteeksipyyntöjä, ei pahoitteluja. Ainoastaan vieno pyyntö saada vielä kerran viinaa.
Äidilläni oli epäonni naida samankaltainen mies kuin isänsä. Oma isäni joi nuoruudessaan viikonloppukännejä, ajatui tappeluihin ja päätyi usein putkaan. Se kuului nuoruuteen, piti saada olla vapaa. Vanhempani saivat minut nuorena, he olivat vasta 20-vuotiaita kun minä synnyin. Tuolloin isäni alkoholinkäyttö oli viikonloppuryyppäämistä. Usein epäsäännöllistä, mutta aika usein se viina oli se kaiken toiminnan päätarkoitus. Pakko humaltua.
Isäni alkoholinkäyttö kehittyi salakavalasti. Hän kärsi “kovista työpaineista” ja viikonloppuisin piti saada juoda. Muistan, kuinka lapsena isäni oli viikonloppuisin aina alussa iloinen, loppuillasta ärtyisä ja pahantuulinen. Aamulla muistan kuinka vanhempani alkoholintuoksu (viinanhaju) yhdistyi isäni hilpeyteen. Isällä kävi sama kuvio seuraavana aamuna kuin illalla: aamulla haisi viinalle ja oli hyvin puhelias ja hyväntuulinen, jonka jälkeen hänen promillensa alkoivat laskea ja hänestä tuli taas vihainen ja ärtyisä. Yleensä hän vetäytyi sohvalle, eikä puhunut enää mitään kellekään. Tätä oli lapsena vaikea ymmärtää. Muistan kuitenkin viinanhajun positiivisena asiana, silloin isä hassutteli ja antoi huomiota. Isällä oli tapana saada äitikin mukaan juomaan. Aina kaupassa hän piti huolen siitä, että äidillekin ostettiin viiniä, jota hän ei välttämättä edes juonut. Isän saunakaljat olivat tosivahvaa olutta.
Vuosien edetessä isän juominen siirtyi ryyppyputkiksi ja töistä lintsaamiseksi. Isä ei enää loppuvaiheissa hirveästi kotona dokaillut. Hän joi reissuillaan, jotka kestivät aina epämääräisen määrän päiviä ajan. Takaisin tullessaan hänen reissustaan ei saanut puhua. Äiti oli minulle, vanhimpana lapsena, vuodattanut ongelmansa ja huolensa isän ja hänen suhteestaan. Isän palattua kaikki olikin ihan hyvin, eikä asiasta enää tarvinnut puhua. Ei sitäkään lapsena ymmärtänyt.
Isäni on aina ollut hajamielinen. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan ikinä unohtanut: kaljaa. Alkoholia muistettiin aina ostaa viikonloppua varten. Mielestäni tämä on eräs addiktion ensimmäisistä merkeistä: kukaan juoppo ei totea perjantaina töistä palatessaan, että unohtuipa ostaa olutta. Tämä ei isältäni koskaan unohtunut.
Isä oli äidin vaatimuksista raittiina useita viikkoja silloin tällöin. Yleensä raittiusjaksot seurasivat kosteita ryyppyreissuja ja äidin erouhkauksia. Vanhempani elivät eron partaalla viisi viimeistä vuotta. Minä, heidän lapsensa, jouduin puhumaan heille järkeä, että eroisivat nyt. Äitini tukeutui minuun aina isäni ollessa ryyppyreissuillaan. Minä olin yksi aikuisista, vasta 15-vuotiaana.
Äitini pääsi isästä eroon avioeron kautta muutama vuosi sitten. Viime jouluna kävin vierailemassa isälläni. Siellä oli jouluvalmistelut jääneet pahasti kesken. Isä makasi kylmässä asunnossa viskipullon vieressä. Minä tein sen, jota äitini teki vuosia: kaadoin kaikki viinapullot, jotka löysin, viemäriin ja itkeskelin. Laitoin uuniin polttopuita, jotta pakkanen ei jäädyttäisi vesiputkia. Olin kuitenkin onnellinen, että isäni oli hengissä. 15-vuotias pikkuveljeni odotti ulkona autossa, koska ei uskaltanut tulla sisään. Pelkäsimme molemmat, että isä olisi toteuttanut uhkauksensa ja ampuneen itsensä. Siivosin hieman jälkiä ja poistuin. Palasin kolme tuntia myöhemmin sulkemaan uunin hormeja. Kävin samalla katsomassa missä kunnossa isäni on. Hän makasi samassa asennossa sängyssä, mutta yöpöydän viereen oli ilmestynyt taas uusi viskipullo, josta oli 1/5 juotu. Kaadoin viskipullon viemäriin ja poistuin.
Isäni alkoholismi etenee, kuten isoisäni. Äitini pääsi hänestä eroon, mutta läheisriippuvaisena ihmisenä kamppailee samanlaisten ongelmien kanssa nyt eri miehen kanssa. Hänen uusi miehensä on myös kova ottamaan viinaa. En jaksa käsitellä tätä aihetta sen enempää. Puhun seuraavaksi itsestäni.
Minä olen nuoresta pitäen ollut kova juomaan. Aloitin dokailun 13-vuotiaana. Samalla tavalla kuin isäni, join viikonloppuisin ja jouduin tappeluihin. Putkaan en sentään koskaan joutunut, mutta samalla tavalla kulutin alkoholia vapaa-aikanani. Minun vapaa-aikani kului alkoholin merkeissä.
Armeijan jälkeen aloin seurustelemaan erilaisten tyttöjen kanssa. Ensimmäiset naisvalintani olivat myös kovia juomaan. Se kuului nuoruuteen. Nykyinen aviopuolisoni yritti saada minua raitistumaan useita vuosia. Minä join, vaikka hän kielsi. Join häneltä salaa.
Kaikki vapaa-aikani minä suunnittelin alkoholin ympärille. Kun sunnuntaina makasin krapulassa, lohdutin itseäni ajatuksella, että ensi perjantaina saisi taas juoda. Parhaita olivat ne reissut, kun keskellä viikkoa antoi itselleen luvan juoda. Olin samanlainen kuin isäni. Pahempikin jopa. Minulla ei ollut lapsia.
En koskaan unohtanut hankkia juotavaa itselleni. Siinäkin asiassa olin kuten isäni. Alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus. Alkoholismi manipuloi kohteensa, joka taas puoleensa manipuloi läheisiään. Minäkin uskoin vuosia, että elän oikealla tavalla ja että alkoholinkäyttäni on samanlaista kuin kaikilla työkavereillani. En uskonut olevani erilainen, sillä kaikki henkilöt, joiden kanssa kulutin aikaa, joivat samalla tavalla.
Vaimoni yritti saada minua siis raitistumaan. Minä hommasin hänellekin juomista ja yleensä tuputin sitä hänelle samalla kun itse join. Se, että hän joi, antoi minulle vapaat kädet oman alkoholini käyttämisessä. Humalainen vaimo ei niin helposti pääse seuraamaan, että mitä se mies siellä baaritiskillä tilaa. Muistan, että usein ravintolassa tilasin
itselleni viinapaukun puolisoni ollessa vessassa.
Kaikki lomat ja vapaat menivät juodessa. Kesälomalla saattoi mennä kolmekin viikkoa kännissä. Vauhti vain kasvoi, mitä enemmän ikää tuli. Vaimon sanat olivat vain merkityksetöntä sanahelinää tuon kaiken keskellä: pelkkä pakollinen paha, johon piti reagoida jotenkin. Yleensä hellät sanat ja lupaukset auttoivat. “Arvostan sinua, että jaksat minua”. Krapulassa äänensävy oli sovitteleva, juomisen alkaessa tai vähän ennen aloittamista äänensävy oli syyllistävä. Juoppo osaa manipuloida.
Ei ne sanat auta. Vaimo saa sanoa mitä haluaa, jos alkoholisti haluaa juoda, niin hän juo. Juoppo tekee itselleen aikaa. Alkoholi on hänen suurin rakkautensa. Rakkaustarina, jota puoliso yrittää rikkoa omilla vaatimuksillaan.
Tällä tarinalla on onnellinen loppu: lopetin juomisen omasta vapaasta tahdostani, en kenenkään pakottamana. Olen ollut sen verran onnekas, että vaimo säilyi koko tämän ajan vierelläni. Minä katkaisen viinakierteen suvussani. Minun lapseni eivät joudu terapoimaan vaimoani kun olen ryyppyreissulla. Minun lapseni eivät joudu kaatamaan viinaa pois kodissaan.
Minä suosittelen, että jos olet parisuhteessa, jossa toinen osapuoli juo ja se on sinulle ongelma, niin lähde. Anna toisen juoda itsensä hengiltä jos haluaa. Sinulla on vain yksi elämä, älä kuluta sitä henkilön kanssa, jonka ykkösvalinta on pullo. Sille sinä jäät aina toiseksi. Usko pois.