En tiedä edes mistä aloittaa, tuli vaan tunne, että on pakko päästä purkamaan tätä johonkin. Mun isä on alkoholisti, ollut siitä asti kun mua ei ollut vielä edes olemassa. Lapsuuden muistoista suurimpana mielessä on, miten pelkäsin isän tuloa kotiin baarista yöllä ja ikuisesti mielessä on äidin avunhuudot. En oikeastaan vieläkään tiedä pahoinpitelikö isä äitiä, vai uhkailiko vaan.
Isä ja äiti erosivat kun olin about eskari-ikäinen, siitä lähtien jouduimme tapaamaan väkisin isää vaikka missä laitoksissa, vaikka en olisi edes halunnut. Joinain viikonloppuina saatoimme olla isän luona sisaruksieni luona ja isä lähti keskellä yötä baariin. Ei ollut sellaista viikonloppua isän kanssa, että hän olis ollut selvinpäin.
Näitä muistoja nyt riittää loputtomiin… Lopulta kun itse muutin kotoa opiskelemaan, en halunnut enää nähdä isää. Nyt ei olla nähty vuosiin. Välillä isä saattoi muutaman kerran vuodessa soittaa, mutta silloinkin umpihumalassa, nyt hän ei edes soita, enkää minäkään.
Nyt tilanne on se, että isän elimistö alkaa pettää ja ilmeisesti elinaikaa ei ole paljoa jäljellä. Olen henkisesti valmistautunut hänen kuolemaansa jo pitkän aikaa ja ei ole kauaa kun kuolema oli ollut oikeasti lähellä. Lukuisia itsemurhaviestejä on myös tullut niin kauan kuin muistan…
Vaikka tiedän, että isällä ei ole kauaa elinaikaa, en halua silti mennä tapaamaan häntä tai olla yhteydessä, vaikka olen itkenyt ja surrut tätä tilannetta. Mulla on tosi huono omatunto kun en halua mennä näkemään isää, mutta en voi tälle tunteelle mitään. En käytännössä tunne edes enää koko ihmistä. Olenko itsekäs jos en ole häneen yhteydessä, vaikka tiedän ettei se ole enää kohta edes mahdollista? Tuntuu että vihdoin olen pääsemässä ns. sinuksi itseni kanssa ja pelkään että isän tapaaminen ja kuolema romuttaa kaiken.
Kirjoituksestasi saa sen kuvan, ettei isäsi ole koskaan sisäistänyt isyyttään, ei huolehtinut sinusta koskaan, joten siinä mielessä varmaan minäkin haluaisin jättää kohtaamatta hänet. Jos vielä koet hänet jo täysin vieraaksi ihmiseksi.
Mutta toisaalta, jos näkisit hänet avuttomana kuolinvuoteellaan, voisi sekin olla jonkinlainen “katarsis”. Huomaisit, että katkeruuskin voisi hälvetä sääliin hänen omasta elämänkohtalostaan. Jonkinlainen syyhän täytyy olla hänenkin elämänvalinnalleen. Toivottavasti löydät ratkaisun, joka ei jää vaivaamaan sinua. Tee oman ajatuksesi mukaan, äläkä kadu sitä, oli se mikä tahansa.
Minä en aio tavata alkoholisti isääni ja odotan vain ilmoitusta hänen kuolemastaan. En tunne siitä huonoa omaatuntoa, koska en halua enään satuttaa itseäni. Isäni teki valinnan ja valitsi viinan perheen sijaan ja näin olkoon loppuun saakka. Nyt aikuisena minulla on mahdollisuuus päätää, kuka kuuluu elämääni ja kuka ei. Eli et ole mielestäni itsekäs tuossa asiassa. Isälläsi ja minun isällä on ollut lukuisia kertoja mahdollisuus ottaa yhteyttä. Heidän vastuullaan on olla isä/vanhempi, ei meidän. Sitä saa mitä tilaa…
Ei se itsekästä ole jos ei tapaa. Mutta jos on vaarana että jää asiaa itse miettimään, niin itsensä takia on ratkaisut tehtävä, ei sen isän takia. Että kuinka hänellä tulee paha mieli jos ei näe, tai miettiä että pitää olla tapaamatta siksi, ettei nyt vaan joku luule että juominen on ok.
Al-anonista voisi saada tukea, niistä ajatuksista, että miten toipua alkoholin vaikutuksesta ilman, että se riippuu juoko alkoholisti vai ei, ja onko alkoholisti mitä tehnyt ja jättää tekemättä.
Itseäänhän sitä nimenomaan pitääkin ajatella. Itse kerroin isälle tunteeni, ja sanoin että välitän. En siksi että isä siitä jotain piittaisi enemmän kuin pullosta, vaan itseni takia, jotta minun ei tarvisi miettiä lopun ikää sitä asiaa. Isä juo, ei ole minun tehtävä parantaa häntä eikä olla mieliksi mitenkään. Mutta ei minun toipumiseni ole sen varassa, mitä hän tekee.
Joudun suremaan sen asian kuitenkin, se on minun ristini. Hänen ristinsä on se juominen. Eikä hän ole mitään velkaa minulle, joillekin vaan ei käy niin hyvä tuuri, että saa pitää isänsä ja on molemmat vanhemmat, Mikäpä minä olen häneltä mitään vaatimaan.
