Ensimmäistä kertaa elämässäni paneudun tähän asiaan, todella.
Isäni oli ja on alkoholisti, äitini kärsii masennuksesta edelleen. Kun menen ensin vanhempieni historiaan, voin todeta kummallakin olleen melko karu historia, joita he itse eivät ole käyneet läpi. Isä on tällä hetkellä lähemmäs 60v, erittäin viisas ja herkkä ihminen. Minä voisin sanoa tietäväni, että hänen sisällään asuu rakkautta huutava herkkä ja haavoittuvainen poika, jonka avunhuudot hän peittää juomisella. Isän historia on melko samanlainen, kuin varmasti monella muullakin hänen aikakauden äijillä on. Hänen isänsä oli käynyt sodan ja käytti alkoholia myös, iso perhe ja vanhin veli hakkasi isää. Mitä äitiini tulee, hän on kotoisin karjalasta… äidin lapsuus on ollut käsittääkseni hyvä, mutta nuoruudessaan väkivaltaisia miessuhteita, yksi abortti, venäläinen mielisairaala, ensimmäinen raskaus–> synnytti lapsen kuolleena, toinen raskaus ja yksinhuoltajuus (isoveljeni,velipuoli)… ja viimeisenä muutettuaan suomeen alkoholisoitunut mies, josta hän oli täysin riippuvainen, henkinen väkivalta, iso muutos maasta toiseen ja viimeinen raskaus (minä), jolloin äiti masentuikin melko pian. Tuli avio-ero, minä ja kaikki muu jäi isälle, äidille ei jäänyt mitään, paitsi vanhempi poika.
Minä olen itse 20 v nuori nainen ja tällä hetkellä tuntuu, että minulla ei ole ollut tervettä yhteyttä kumpaankaan vanhempaani. Meidän perheessä ei koskaan tehty mitään yhteistä, mitä muut perheet normaalisti tekivät, äiti pelkäsi isää ja välillä pelättiin yhdessäkin. Muistan, miten MINÄ lohdutin äitiäni… ‘kyllä se siitä hyväksi muuttuu, ei isä pahaa tee’. Viimeisin kerta, kun äiti ns. kilahti ja joutui mielisairaalaan, hän hoki koko ajan, että ‘se tappaa,tappaa’. Sinä aikana pidin äidille seuraa ja koitin rauhoitella, muistan sen päivän, kun yritin selittää, että lääkkeet pitää ottaa ja ne ei ole myrkkyä ja kun sitten illalla juoksin isän luokse ja sanoin, että äiti pyörii ympäri huonetta,eikä nuku, isä soitti ambulanssin.
Jäin kahdestaan isän kanssa vallan, kun olin 11 vuotias. En puhunut koulussa kenellekkään (aikuiselle ainakaan,muistaakseni) isän tai äidin erosta, tai siitä, miten äiti oli joutunut mielisairaalaan. Olin paljonkin yksin, leikin kotona yksin ja isä oli tietyt ajat paljonkin poissa kotoa… tiesin, että se tulee kännissä kotiin. Se oli niin tuttua. Osasin jopa erottaa siitä, milloin sillä on putki päällä… kun otti loiventavaa jo heti aamusta. En kuitenkaan siinä vaiheessa muista pelänneeni isää, mutta muistin olleeni huolissani siitä. Odotin aina yöksi kotiin, siivosin kotona ja tein joskus ruokaa. Isä ei koskaan ollut huolissaan miten voin ja pärjään. Sitten kun mulle alkoi murkku-ikä me alettiin tappelemaan. Mitä vanhemmaksi kasvoin, niin sitä rumempia sanoja isä keksi sanoa mulle… vastasinhan mä takaisin melkein yhtä rumilla sanoilla. Oltiin kumpikin kuin kaksi lasta, aina kun tapeltiin. Toinen oikeasti lapsen tasolla ja toinen, joka oli aikaa sitten jumittunut sille tasolle. Isä oli myös hyvin omistushaluinen, valitti aina kun halusin mennä kavereille (ne vähätkin mitä mulla oli), ei tykännyt kun menin äidin tai isän siskojen luokse.
Tällä hetkellä itselläni, omassa elämäntilanteessa on pinnalla omat kielteiset tunteeni: mustasukkaisuus ja omistushaluisuus. Olen kartoittanut ja oppinut käsittelemään monenlaisia kielteisiä tunteita kahden vuoden aikana,kun otin ja lähdin pois kotoa. Elämäni vaikeimpia asioita mitä olen tehnyt, kun jätin isäni, mutta myös vapauttavia. Olen oppinut näkemään sen eron, että hän on aikuinen ihminen ja vastuussa itsestään, vaikka edelleen varmasti loppuun asti sisälläni huutaa ääni, sääli. Silti menneisyys ei anna rauhaa, joissain tilanteissa se vaan pamahtaa silmien eteen ja ne tunteet on niin voimakkaat, että en tiedä, mihin laitan pääni. Olen ollut tekemisissä serkkuni kanssa viimeiset kaksi vuotta ja ehkä tähän päivään tullessa hieman tukahduttanut välimme omistushaluisuudellani. Olen yrittänyt peitellä sitä, mutta se tunne ottaa vallan. En osaa lähteä purkamaan sitä… menetyksen pelko? Mitä minulle jää? Missä on minun tieni ja minuuteni? Olen pitkältikin käyttäytynyt hänen kanssaan siten, kun tunnen hänet, osaan lukea millä tuulella hän on ja mukautan oman käyttäytymiseni sen mukaan. Alku-aikoina kun muutin hänen luokseen, matkin kaikkea mitä hän teki, hänen tavaransa olivat siistejä ja elin hänen ihmissuhteissaan. Muutettiin erillemme ja välit muuttui paremmiksi, koin oman onnellisuuteni ja elämäni omanani ja hänellä oli omansa. Kun taas oltiin vähän aikaa yhdessä, homma ajautui siihen samaan, mitä se oli aikaisemminkin. Ahdistuin, kun hän ei ollut kotona (kaverin luona, miehen luona), enkä tehnyt mitään omia juttuja koska koin sen itsekkäänä olemista. Ja pidin ehkä häntä jopa vähäsen itsekkäänä, vaikka tiesin, että no toki hän nyt näkee tuttaviaan ELÄÄ OMAA ELÄMÄÄNSÄ.
Ongelmani on tällä hetkellä PELKO ihmissuhteisiin… kielteisiin tunteisiin ihmisten kanssa kanssakäymisestä. Miksi ei voisi olla vain hyvää tasaista linjaa? Toisten ihmisten mielipiteissä, elämässä ja tuntemuksissa eläminen on raskasta.
