Mieheni ei ole juoppo pahimmasta päästä, mutta silti hänen juomisensa herättää minussa syvää ahdistusta.
Olimme asuneet vasta vuoden päivät yhdessä ja alkoholin käyttö oli tuolloin runsasta meillä molemmilla ja kävimme viikonloppuisin yhdessä juhlimassa. Alkon käyttö paukkui usein yli molempien osalta ja pahoja riitoja syntyi yön pikkutunteita. Jossain vaiheessa totesin miehelle, että alko jää minulta minimiin ja en jaksa jatkuvaa juhlimista ja riitelyä, minulle ns. riitti. Miehelleni ei, vaikka toisin sanoi silloin. Siitä alkoikin sitten tämä salailu. Tullessani töistä kotiin arki-iltaisin , mielessäni oli outo ahdistus ja huomasin usein mieheni haisevan viinalle. Usein hän oli jo nukkumassa minun tullesani, milloin valot, joskus jopa vaatteet päällä. Aluksi pidin itseäni vainoharhaisena enkä uskonut hyvän miehen toimivan selkäni takana. Pikkuhiljaa aloin silti epäillä miestäni yhä enemmän. Huomasin alkavani tutkia kaappeja ja haistelin nukkuvan hengitystä. Muutaman kerran mieheni tämän huomasi ja raivostui , jopa niin paljon että paiskasi minut fyysisesti seinään. Kun tätä jatkui tarpeeksi kauan ja parisuhteemme alkoi todenteolla rakoilla, mieheni romahti minun jälleen tutkiessa paikkoja ja hän kertoi kaiken piilopulloista, salailusta ja häpeästä. Hän ei halunnut kuulemma että minä kärsin eikä uskonut että toiminta vahingoittaa muita kuin itseään. Oli siis jo pidemmän aikaa juonut sekä arkena että viikonloppuna. Kärsi masennuksesta ja ahistuksesta. Viikonloppu kännäilyt tiesinkin mutta määrät olivat kovempia mitä oli minulle sanonut. Jäi usein valvomaan minun mennessäni nukkumaan… Siitä alkoi “helpotuksen” tie, tai niin luulin. Että nyt kaikki parantuu ja mieheni haluaa muuttua. Olin kyllä vähän väärässä. Tämän jälkeen on ollut useita kertoja , jolloin olen löytänyt piilopullon viikonloppuaamuina saunasta, sohvan takaa yms. Pitkään olin todella ahdistunut ja tuntui etten muuta tehnytkään yksin kotona kun pengoin kaapin pohjia. Mieheni tiesi , että jos juominen ei vähene, minä lähden. Siksi ei uskaltanu sanoa että juomista oli kaikesta huolimatta jatkettava. Lopulta lakkasin kaivelemasta miehen asioita ja päätin koittaa luottaa mieheeni joka vakuutteli minulle että asiat ovat hallinnassa. Hän haki jutteluapuakin ja tuntui olevan tosissaan.
Pian nelivuotinen suhteemme on nuista tapahtumista lähtien ollut täynnä riitoja koskien miehen alkon käyttöä. Vaikka mieheni on vähentänyt juomista ja luvannut olla rehellinen minun ahdistukseni jatkuu ja tuntuu etten voi luottaa mieheeni tässä asiassa laisinkaan. En enään tiedä mikä on ns. normaalia juomista ja mikä menee yli. Joka kerta kun hän juo, se ahdistaa. Pelkästään yhden kaljapullon näkeminen hänen kädessään aiheuttaa syvän ahdistuksen tunteen. Välillä on hyviä kausia ja kerkesin pari vuotta uskoa ettei mieheni enää valehtele minulle juomisistaan. Vaikka nykyään juomiskertoja on mielestäni melko harvoin, n. pari kertaa kk saatava humalahakuisesti juoda , mieltäni painaa tunne siitä että nämä kerrat ovat miehelle ns. liian tärkeitä. Niitä hän odottaa kun kuuta nousevaa. Vaikka toisin väittää. Mieheni varmasti yrittää vuokseni mutta alko vain on hänelle niin tärkeä osa rentoutumista , luonne muutenkin masennukseen ja ahdistukseen taipuva, että ei pysty olla ilman. Itse hän näkee että ongelmat alkossa ovat takana päin ja että hän juo kuten muutkin ja jopa vähemmän. Ja koska parannusta on tapahtunu eikä alkoa ole joka vkl kuvioissa ei nää sitä enää ongelmaksi… Kaverit nimittäin kovia ottamaan ja joka viikonloppu joku olisi pyytämässä jonnekkin. Mieheni siis pian 30 v ja lisäyksenä vielä että hänen toinen vanhempansa on alkoholisti. Usein mietin että vika on minussa ja että en vain uskalla luottaa enää ja siksi ahdistaa jatkuvasti. Että mieheni on muuttunut ja yrittää tosissaan enkä minä anna mahdollisuutta…
Tällä hetkellä olen raskaana ja toiveissa miehen keskittyminen perhe elämään. Edelleen juomiseen liittyvä ahdistus painaa. Olen pyytänyt usein miestäni vähentämään turhia kännäilyjä ja että kävisi vain erityis tapahtumissa joista yhdessä sovitaan… mutta pyynnöistäni huolimatta juo mielestäni samoin kuin ennenkin , n. pari kertaa kk kännit ja välillä saunaolut tai kaksi. Aina löytyy erityinen syy… Itse näkee että on vähentänyt ja että minä olen jälleen se turhaa ahdistuva ja kun ne muutkin juo. Olen myös raskaana ollessani löytänyt jälleen piilopullon sohvan takaa, onneksi vain kerran… Syytti tästä minua, kun en “anna” hänen juoda eikä voi rehellisesti ottaa kun minä siitä suutun. Välillä mietinkin, että onko vika vain minussa… Hän on toiselta paikkakunnalta kotoisin ja lähteekin välillä viikonloppuina sinne ,ja tiedän mitä tekemään, kun ei kotona voi ottaa. On luvannut että kun vauva syntyy jää alko aivan minimiin ja jotenkin haluan uskoa siihen. Minusta vain jotenkin tuntuu että alko on edelleen hänelle niin kamalan tärkeää, ja jotenkin se silmien kirkastuminen kun saa sen yhdenkin saunaoluen käteensä aivan kuvottaa minua. Muuten rakastan häntä ja mielestäni hän on ihana,hauska, hellä ja herkkä ihminen. En millään hänestä halua luopua koska hyvinä hetkinä olen todella onnellinen hänestä. Toki raskaudenkin takia yhdessä haluan olla vaikka väkisin ja kun se juominen ei kuitenkaan ole koko ajan kuvioissa.Haluaisin vaan nähdä hänet onnellisena ja toimeliaana ja elämästä innostuneena, muutenkin kuin alkoholista. Ja välillä tunnenkin niin. Jotenkin vaan aina koitan uskoa että olen vain itse jäänyt menneisyyden ongelmiin koukkuun… Itse olen todella onnellinen nykyisestä päihteettömästä elämästä ja olenkin vakavasti harkinnut että jatkanko alkon käyttöä enää ollenkaan lapsen syntymän jälkeenkään. Muutenkin terveet elämäntavat ovat minulle tärkeä elämänarvo ja en voi ymmärtää ihmisiä jotka jaksavat joka vkl maata krapulassa. Olemme siis mieheni kanssa ihan erilaisia tässä asiassa. Haaveilen kumppanista joka haluaisi alkon käytön sijaan urheilla , liikkua tai mitä vaan , ihan vain olla mutta niin että näkisin sen saman elämänilon jonka nään miehessäni vain silloin kun on kyse alkoholista. Mieheni kyllä tekee kanssani välillä asioita mutta koen ettei hän ole niin läsnä ja juomattomuus ei lähde hänestä itsestään vaan minun toiveesta ja “pakotuksesta”. Olen aika kova luonne, enkä ole miestäni päästänyt helpolla… Hankala näin lyhykäisyydessään kirjoittaa koko tarinaa, mutta yksinkertaisesti miehen alkoholin käyttö vain ahdistaa. Ei niinkään se kuinka paljon alkoa menee vaan se kuinka suuressa roolissa se on ja miten tärkeänä näen hänen sitä pitävän. Ja se että usein se tuntuu menevän minun ,ja nykyään lapsenkin, hyvinvoinnin edelle, koska mieheni tietää mitä tunteita hänen juomisensa minussa aiheuttaa.Onko se sitten alkoholismia , en tiedä… tuntuu että minulla on jo hämärtynyt todellisuus enkä tiedä tosiaan mikä tässä nyt on normaalia ja mikä omaa “tiukkapipoisuutta” ja menneisyyden taakkoja. Välillä vihaan miestäni , välillä omia tuntemuksia. En tiedä kenen tässä pitäisi muuttua… Tiedän ettei tarinani ole läheskään pahimmasta päästä, mutta itselleni silti elämä tuntuu välillä todella ahdistavalta ja epätoivoiselta. kaipaan kommentteja, vertaistukea, mielipiteitä, mitä vaan.
