Sinulla on siis ikävästi jotenkin kaikki munat samssa korissa ja koko elämä kietoutuneena tuon saman ihmisen ympärille.
Tietysti hankala ihminen pyrkii uhrilleen niin tekemäänkin; miehesi pystyy nyt valvomaan sinua aika paljon ja käyttämään valtaa. Erillinen työura helpottaisi kyllä irtaantumista kovastikin.
Teillä varmaan sitten on työn ja lasten lisäksi yhteinen asunto ja mahdollisesti asuntolaina?
Itse hiukan arvelen, että eron myötä ongelmia saattaa tulla myös työn/perheyrityksen puolelle…
Varmaan hyötyisit, kun hakisit ammattiapaua. Heillä on näkemystä ja viisaita neuvoja, miten eroa aknnattaa toteuttaa. Tietysti, jos mies on noinkin kontrolloiva, niin miten pääset jossakin käymään hoitamassa näitä asioita?
Onko sinulla (enää) jäljellä mitään omia ihmissuhteita? Ystäviä tai omaa sukua, jotka voisivat auttaa ja olla tukena?
Kyllä on joo elämät kietoutuneet vahvasti yhteen, aiemmin ajattelin että niin se on hyvissä parisuhteissa mutta nyt myöhemmin olen tajunnut että tässä on kaksi läheisriippuvaista löytäneet toisensa.
Avioliiton kautta asuntolaina on yhteinen. Olen hänen ollessa nousuhumalassa keskustellut asiasta jos ero tulisi ja todennut etten haluaisi enkä tarvitsisi mitään mutta sanoi että tottakai puolet kuuluisi ja haluaisi myös yrityksen pyörivän normaalisti (yritys on onneksi täysin minun nimissäni ja hän vain töissä). Uskon kuitenkin että näillä sanomisilla ei olisi käytännön kanssa tekemistä jos ero tulee. Selvinpäin ei edes halua ajatella eroasioita, kieltäytyi jopa miettimästä “muuten vaan” lasten tapaamisia jos erottaisiin.
Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia käydä hänen selän takanaan yhtään missään, koska oikeastaan kaikki ylimääräiset menot jäljitetään auton avulla tai sitten tullaan mukaan.
Olen nyt alkanut läheisille kertoa tätä, suurimpana asiana mun syntymäperheelle ja miehen ystäville. Syntymäperheeni reagoi aika vahvasti ja olivat sitä mieltä että ilmoitus miehelle tapahtuu heidän läsnäollessaan ja tilanne on tapahduttava kerralla vaikka sattuisikin.
Raastavimpana kaikessa on se, että huomaan “ottavani” tutussa elämän ja tunteiden vuoristoradassa kaiken irti niistä hyvistä hetkistä ja aiempaa enemmän pyyhin vimmatusti huonoja kokemuksia ja tunteita pois. Muutama lämmin kosketus ja puoli päivää kestävä hyväntuulisuus pyyhkii esimerkiksi viikonlopun ryyppäämisen ja rivien välistä solvaamisen sekä syyllistämisen. Lisäksi kun mies on kuin “ei mitään”, niin omakin mieli on aivan hämmentynyt! Vaatii uskomattoman paljon energiaa pitää ajatuksensa kaidalla tiellä ilman että hairahdun sille polulle jossa kuiskitaan “kyllä se tästä, älä yli tulkitse, yksin asuessa olisit todella yksin, eroaminen olisi ratkaisu jota katuisit, miten voisit tehdä sellaista noin kiltille miehelle…”
Pari päivää sitten jälleen keskusteltiin juomisesta kun mies oli kai havainnut että mulla on TAAS mitta täynnä. Kertoi vakavasti miettineensä ja jotain merkittävää on tapahduttava. Toiveikkaana kysyin että kokisiko tarvetta ulkopuoliseen apuun lopettamisen suhteen johon kiivastui ettei todellakaan ole lopettamassa mutta kaljanjuontia pitäisi vähentää. Keskustelu kiihtyi ja mies kuin pikkulapsi kiljui että sitten hän alkaa käyttää huumeita jos ei saa juoda. Marttyyrimaisesti sen päivän oli myös tupakoimatta jolloin on “sallittua” solvata ja haukkua minua nikkisten takia ja niitä sain ottaa vastaan sitten rangaistuksena. Kailotti kuinka on lopettanut juomisen ja tupakoinnin. No, sitä kesti yhden illan ja eilen taisi puolikas viinapullo upota.
Miksi oon näin heikko?!? Mahdollinen asunto olisi katsottuna, mutta en kestä ajatusta että hän jäisi aivan yksin ja kaikki muuttuisi. Mitä jos katuisin kaikkea? Rikon perheen omilla yliajatuksillani? Miten mun pitäisi ajatella että pääsen eteenpäin konkretian tasolle? Jäänkö tähän loppuelämäksi ja jankkaan näitä vaan ikuisesti katkerana ämmänä? Itseinho nousee päivä päivältä.
Helvetillinen joulumme toi ammattiavun automaattisesti. Kolmen päivän juominen alkoi väkivallalla sen jälkeen kun sai selville muuttoaikeet, ja päättyi putkareissuun irtaimiston rikkomisen jälkeen.
Nyt pelottaa edes asiasta keskusteleminen vaikka mies sitä toivoo, kun mieli yhdistää asiasta puhumisen siihen että kaikki helvetti alkaa uusiksi. Hävettää että päästin tähän asti. Tuolla aiemmin joku kirjoittikin että olen aivan yhtä vastuuton kuin alkoholisti mieheni ja se on totta.
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Älä suotta häpeä tilannettasi, varsinkin kun nyt olet herännyt.
Komppaan Meridiaa; ei teillä ole keskusteltavaa tai vaikka lisikin, ne asiat eivät keskustelemalla selviä, nyt pois ja äkkiä. Selvitätte sosiaalitoimen avulla lapsiin liityvät asiat sitten aikanaan.
Miehesi tyyppiset ihmiset ovat vaikeita näissä erotilanteissa ja kokevat ne nöyryyttäviksi, mikä saattaa johtaa hallitsemattomaan raivoon ja tekoihin. Tuo mitä tapahtui, saattoi olla vasta alkua.
Ole varovainen; mielestäni teillä on pahimmillaan vaara perhesurmaan. (Tuskinpa niiden uhriksi joutuneet ovat arvanneet niin käyvän, koska kaipa muutoin olisivat tehneet jotakin… menneet turvakotiin tai välttäneet jäämistä kahden kesken) Turvallisinta olisi, ettet tapaa miestäsi kahden kesken, jos se suinkin on mahdollista.
AA on hyvä paikka, ja siellä pyritään vain ja ainoastaan täysraittiuteen. AA:n tie toimii (tai saattaa toimia) vain niille, jotka ei ota edes sitä ensimmäistä.
älä usko, jos miehesi väittää “parantuneen” AA:ssa ja väittää ettei tarvitse AA:ta enää pystyy nyt ottamaan kohtuudella. AA:sta ei saa kohtuukäyttöön yhtään mitään apua.
retkahduksia saattaa tapahtua, mutta niiden jälkeen on palattava takaisin AA ja täysraittiuteen
Kaivoin ne naiseuden isot pallit vuodenvaihteessa ja muutimme lapsiemme toiseen kotiin. Mies hakeutui avohoitoon jossa kohtuukäytöstä haaveillen nyt käy ja samalla lupailee kuun taivaalta. Olen jättänyt mahdolliseksi paluun jos hän on vuoden aikana raitistunut.
Minä huomaan puolestani jonkun Tukholma-syndrooman heränneen. Olen harmissani tavallaan kun hän ei voi juoda (kertoo että juomattomuus ei ole hänelle vaikeaa vaan ainoastaan perheen asuminen muualla). Ymmärrän jopa hänen tarpeen seurata liikkumistani autoon asennetun seurantapalikan avulla, josta en ole “raaskinut” kertoa tietäväni! (kuinka sairas itsekin olen )
Hänen pohtiessa onko todellista ongelmaa edes olemassa, olen alkanut miettiä ihan samaa. Hänen pohdintansa uppoavat kuin veitsi voihin, etenkin kun hän samalla maustaa asioita juuri niillä kauniilla sanoilla ja lupauksilla joita toivoin useamman vuoden. Tunnistan monen osa-alueen henkiseksi pelaamiseksi mutta on haasteellista olla antamatta niiden vaikuttaa.
Suosittelen että siirrät sen seurantapalikan vaikka naapurin autoon niin näet että vieläkö ukko jaksaa olla mielin kielin. No ehkä ei kannata, pistät jäteauton mukana kiertämään kaupunkia.
Ihanaa, että oot vienyt itsesi ja lapsesi pois tuosta helvetistä! Oon tosi ylpeä susta ja superiloinen sun lastesi puolesta! Te ansaitsette rauhallisen kodin ja elämän.
Tunteita varmasti tulee ja menee ja on täysin ymmärrettävää, että haluaisit miehen raitistuvan ja kaiken muuttuvan hyväksi. Kannattaa ehkä kuitenkin järjellä tehdä jotain toimintasuunnitelmia niin ei tarvitse niitä sitten joka päivä pyöritellä mielessään. En tiedä ootko tehnytkin jotain päätöksiä, mutta mun mielestä tuo sun mainitsema vuosi harkinta-aikaa kuulostaa tosi hyvältä. Muista ettei sun tarvitse tehdä mitään päätöksiä ennen sitä. Anna siis tunteiden tulla ja mennä, ne ovat vain tunteita.
Toisekseen mietin tuota mainitsemaasi Tukholma-syndroomaa. Että onko mitään ongelmaa ollenkaan. Tässä klassinen neuvo: luepas omat tekstisi uudelleen ja mieti että hyvä ystäväsi olisi kirjoittanut ne. Mitä neuvoisit hänelle? Vaikka miehesi pääsisi viinasta eroon niin haluaisitko silti kulkea seurantapalikka autossasi lopun elämääsi? Tai niin että miehesi kontrolloisi ihmissuhteitasi ja kyttäisi puhelintasi/someasi/tekemisiäsi? Ja luonnollisesti mies voi toki kertoa, että mustasukkaisuus liittyy alkoholiin ja kun viinasta päästään, ei tätäköän ongelmaa ole. (Mutta siinä tapauksessa olisi kyllö mielenkiintoista tietää mitä tapahtuisi, jos seurantapalikka menisi “vahingossa” rikki tai vaihtoehtoisesti ihan kertoisit ihmetellen, että löysit autostasi jotain ylimääräistä ja irrotit sen. Mitenköhän miehesi suhtautuisi tähän? )
Toivon teille kaikkea hyvää ja oikein paljon voimia ja rauhaa tulevaisuuteen!
Hei Fayrenheit ja kaikki hänelle vastanneet!
Päihdelinkillä on nyt vanhemmuuden teemaviikko, joten kommentoin tähän vuoden takaiseen keskusteluun, koskapa useassa vastauksessa on nostettu lasten näkökulmaa esille. Sinä itsekin, Fayrenheit pohdit hienosti oman hyvinvointisi lisäksi lastesi hyvinvointia ja mietit, miltä heistä mahtaa tuntua ja miten he kokevat tilanteen. Sinullakin on lapsuudesta jäänyt taakkaa kannettavaksi, etkä halua siirtää sitä enää lapsillesi.
Kertomasi lopussa olet tehnyt ison muutoksen elämässäsi. Toivottavasti se on johtanut hyvään!
)