Moi, olen Cupcake, päälle kolmikymppinen alkoholistin lapsi, alkoholisti (yli vuosi juomatta) ja alkoholistin vaimo. Keräsin pitkään rohkeutta kirjoittaa tänne ja monta kertaa jänistin, mutta pakko on päästä johonkin avautumaan. Tästä tulee pitkä ja sekava teksti, koittakaa kestää.
Tulen suvusta, jossa on ollut alkoholi- ja mielenterveysongelmia monessa sukupolvessa. Oma lasinen lapsuuteni jätti jälkensä ja aikoinaan vannoin itselleni, että itsehän en koskaan ryyppäämällä pilaa sen enempää omaa terveyttäni kuin muidenkaan elämää. Vähänpä tiesin.
Minulle kävi niin kuin alkoholistien lapsille tapaa käydä. Olin pitkässä suhteessa miehen kanssa, joka joi liikaa ja oli reissuillaan teillä tietymättömällä päiväkausia, oli muita naisia ja hela hoito. Vuositolkulla jaksoin (ylläri!) olla marttyyri ja pitää kotia pystyssä, kunnes vihdoin en kestänyt enää vaan pakkasin kimpsut ja kampsut ja muutin pois. Ei mennyt kauaakaan kun sitten tapasin nykyisen mieheni ja rakastuimme päätä pahkaa. Melko nopeassa tahdissa pistimme hynttyyt yhteen ja tuli asuntolaina ja lapsi ja mitä näitä nyt on.
Arki oli välillä aika rankkaa. Pätkätyöt ja alanvaihtoon liittyvät opiskelut toivat taloudellisia haasteita ja niistä seurasi stressiä ja harmaita hiuksia. Arki pikkulapsen kanssa on myös välillä raskasta ja aika pian olimme tilanteessa, jossa stressiä hoidettiin tissuttelulla muksun mentyä nukkumaan. Yksi viinilasi johti toiseen ja jossain vaiheessa huomasin, ettei se stressi siitä lievittynyt vaan pidemmän päälle paheni. Nukuin huonosti, viinipöhnän takia jäi jumppakäyntejä väliin jne. Koska (alkoholistin lapsen tyypillisen kaavan mukaan) olin myös ylisuorittaja, yritin silti hampaat irvessä olla opinnoissa/töissä kertakaikkisen loistava ja siinä sivussa hoitaa kodin ja lapsen moitteettomasti. Sitten tuli stoppi, ymmärsin seuraavani juovan vanhempani jalanjälkiä ja jotain tarttis tehrä. Kun juomisen vähentäminen ei ottanut onnistuakseen, lopetin kokonaan. Minulle isoin askel oli myöntää, että tähän on nyt tultu ja minulla on ongelma. Kävin välillä AA-kokouksissa päästäkseni pahimman yli ja sain vihdoin aikaan hakeutua terapiaan selvittääkseni noita menneisyyden juttujani.
Mutta kävi niin, että käytetyn alkoholin määrä perheessämme tuntuu olevan vakio. Nyt vain mieheni yksin juo sen kaiken. Viikonlopun aikana voi mennä hanapakkaus viiniä ja arki-iltaisinkin vähintään pari olutta per ilta. Mies istuu tietokoneella pitkälle yöhön ja juo, on sitten koko ajan väsynyt ja pahantuulinen. Valittaa, kun en halua hänen kanssaan peittoa heiluttaa, mutta ehkäpä lapsuuden traumat kännisen vanhemman ja hänen ryyppykavereidensa halauksista yms. aktivoituvat kun känninen ukko tulee puristelemaan ja innostumisen sijasta menenkin ihan jäykäksi ja panikoin. Jo kaljatölkin aukaisun ääni saa minun(kin) hartiani jännittymään. Juomisen lopettamiseni jälkeinen vuosi onkin mennyt siihen, että hiippailen aamuisin seinänvieriä pitkin, koska mies saattaa olla juomisen ja liian lyhyiden unien takia pahantuulinen ja pahasuinen. Iltaisin hiippailen seinänvieriä pitkin, ettei humalainen ukko tule viinalta haisten halimaan ja käpälöimään. Iltapäivisinkin karkaan hänen seurastaan kotitöihin, vaikka hän silloin onkin selvin päin. Muksukin välillä ihmettelee, eikö voitaisi koko perhe tehdä yhdessä jotain. Mainittakoon tähän vielä, että mieheni viettää (selvin päin) aikaa muksun kanssa ja on hyvä isä! Ongelmana on vain, että em. syiden takia hänellä on sitä energiaa niin vähän, että se menee kaikki töihin ja muksuun, eikä sitä riitä sitten enää parisuhteen hoitoon, ystäviin, kotitöihin tai itsestään ja terveydestään huolehtimiseen.
Nyt on kuitenkin hiljattain tapahtunut kaksi asiaa. Ensinnäkin mies itse on todennut, että olisi vissiin aika vähän vähentää juomista ja lopettaa ainakin arkijuomiset. Alkuviikon onkin ollut nyt selvä, tosin perinteisiä vieroitusoireitahan siitä on tullut (unettomuus, levottomuus, pahantuulisuus). Nyt on vappu, eli eiköhän tänään juo taas. Vähän hirvittää. Kuitenkin haluan olla toiveikas, koska se, että hän ymmärtää tarpeen vähentää juomista, on ihan uutta ja voi parhaimmillaan jopa johtaa johonkin.
Toisekseen olen nyt tajunnut, että minun on ihan turha olla marttyyri ja piiloutua sellaisten hienojen ideaalien kuin “ehjä koti” tai “sehän rakastaa minua, en minä voi sitä jättää kun se murtuisi” taakse. Sehän on kai läheisriippuvaisuuden muoto sekin, että aina asettaa muiden tarpeet omiensa edelle ja sitten huokailee itsekseen että olenpas minä hyvä äiti/vaimo/ihminen/pyhimys kun tässä nielen tätä p***aa päivästä toiseen. Oli aika jännä ensimmäistä kertaa elämässään tajuta, että MINÄ olen vastuussa omasta jaksamisestani ja onnellisuudestani. Niinpä tein sellaisen periaatepäätöksen, että tuen mieheni yritystä rajoittaa juomistaan ihan täysillä, mutta jos hän ei siinä onnistu vaan päivittäinen juopottelu jatkuu, on minun aika pakata kimpsuni ja kampsuni ja pelastaa edes oma mielenterveyteni.
Nyt kun itse luen kirjoittamaani saan itseni kuulostamaan vahvemmalta ja päättäväisemmältä kuin olen. Tiedän, että jos tilanne oikeasti taas huononee ja lähtö tulee eteen, ei se suinkaan suju ihan helposti. Kuitenkin minulle on tärkeää voida nyt sanoa itselleni (ja kirjoittaa tänne), että haluan ja aion ottaa nyt itse vastuun omasta ja lapseni hyvinvoinnista. Olen koko elämäni elänyt perheissä, joiden pää on ollut Kuningas Alkoholi. Sen pillin tahdissa on sitten tanssittu ja itseä surkuteltu. Nyt haluaisin kokeilla ihan tavallista elämää, jossa on tilaa alkoholistin lisäksi myös minun tunteilleni ja tarpeilleni.
!
. Tää on siis mun oma kokemus ja luulen, että hyvin yleinen…