Hei vaan kaikille,
Päätin rekisteröityä käyttäjäksi, kun reilun vuoden olen täällä vierailijana käynyt lukemassa keskusteluja ja yrittänyt ammentaa niistä itsellekin tsemppiä ja tukea. Kiitos vaan kaikille jotka täällä kirjoittelee. Kovin tutulta monet asiat kuulostaa. Nyt on mun vuoro esittäytyä ja pyytää tukea et saisin pidettyä hyvin alkaneen pelaamattomuuden edelleen pelaamattomuutena.
Mun uhkapelaaminen on siten poikkeavaa et pelasin pakonomaisesti “vain” vajaa puoli vuotta. Kaikki alkoi ihan harmittomasta illanvietosta, pelasin mieheni kanssa 20e veikkauksella kasinolla. Sit siitä alkoi lipsumaan siihen et pelasin yksin ollessa muutaman kerran viikossa ja kunnes yhtä äkkiä huomasin pelaavani kokoajan ja aivan vailla järkeä. Kaikki loppu sit siihen, kun olin pelannut kaikki rahat, myös lainannut rahaa pelaamiseen ja vaihtoehdot mulla oli tunnustaa kaikki ja pyytää apua vippien maksuun tai antaa asioiden lähtä käsistä lopullisesti ja laittaa laskut ulosottoon jne. Päätin pyytää apua. Aattelin et annan mieheni itse päättää haluaako hän taistella mun kanssa tätä vastaan vai teenkö sen yksin. Hän valitsi mut kaikkine vikoineen ja päätti olla tukena 
kaunein asia mikä mulle on koskaan tapahtunut on se et hän hyväksyi mut kaikesta huolimatta.
Olin aivan rikki ja häpeissäni kaikesta ja oli vaikein asia ikinä myöntää itselle ja läheisille et mä oon peliriippuvainen ja en saa sitä riippuvuutta hallintaan. Oon siinä mielessä onnekas et äitini pystyi auttamaan maksamalla kalliit vipit pois ja saan hänelle maksaa velkoja kuukausittain ilman korkoja. Tiedän et kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta ja onkin siitä todella kiitollinen. Kaikkiaan ehdin tehdä velkaa yli 12000e ennen kun sain kaiken pelaamisen loppumaan. Tuossa ei kaikki oo peli velkaa, mut lasken ne yhteen koska suunnilleen tuon summan oon ollut velkaa äidille.
Ja tää tosiaan kaikki kävi kevään ja syksyn aikana 2017. Hullua et niin lyhyessä ajassa ehti tuollaiset velat tulla. 
…
Mulla on siis pelittömiä päiviä jo 585kpl takana. Eli enemmän kun “peliura” kesti. Silti mun mielestä oon aina peluri, tällä hetkellä toipuva peluri.
Mun pelaaminen oli tosi intensiivistä ja se alkoi ahdistamaan tosi nopeasti. Ihan 2kk sisään siitä kun eka kerran pelasin. Se ahdistus mikä itse pelaamisestakin tuli, oli äärimäisen lamaannuttavaa. Nyt kun muistelen niin ihan kamala olo oli monena iltana, kun mies oli töissä ja mä yksin kotona pelasin ja ahdistuin. Se on onneksi helpottanut tässä ajan kuluessa.
Sen jälkeen kun kerroin kaikki, olin pari kuukautta kuin vereslihalla aivan uupunut ja pökerryksissä siitä kaikesta helpotuksesta ja ahdistuksesta ja kaikesta. Sit pikkuhiljaa olo on tasaantunut ja välillä ei pelit käy mielessäkään ja enää en itseä niin paljon syytä, mitä silloin aluksi ja pelatessa. Oon osittain antanut anteeksi itselle ja hyväksynyt sen et mäkään en oo täydellinen.
Oon tutkinut ja pohtinut paljon omaa mieltä ja tunteita ja sitä miksi juuri tuossa elämänvaiheessa olin niin altis peleille ja osa on avautunut mulle ajan kuluessa ja kokoajan tunnen itseni paremmin ja ymmärrän omia tekoja paremmin. Silti tiedän et jotenkin enää ei paluuta oo aikaan ennen pelejä. Mä oon muuttunut sen jälkeen ja musta ei enää ikinä tuu se sama henkilö, joka olin ennen pelejä, mutta ei se haittaa. Oon jotenkin enemmän sitä mitä mä oon nyt, kaiken tän jälkeen ja just tälläsenä. Silti matkaa vielä on siihen et voisi luottaa ettei pelit enää tuu mua viemään, mut en tiedä voiko peluri koskaan luottaakaan siihen. Aina se varjo taitaa mukana olla. Pitää vaan pysyä valppaana et ei antaudu heikolla hetkellä. Vaan etsii toista tietä pois siitä pelihimosta.
Nyt viime päivinä oon huomannut taas alkaneeni miettimään pelejä ja voittoa, ja oon taistellut sitä vastaan. Mun koko keho sanoo et en tarvi pelejä ja ei niistä voittoja tuu, mut tossa se olkapäällä peli piru istuu ja koittaa saada mut murtumaan. Siksi oikeastaan nyt tänne avaudunkin, koska en todellakaan halua pelata ja aloittaa alusta tätä mun matkaa. Mut mua pelottaa et sorrun. Mulla ei oo oikein ketään kenen kans tästä puhuisin, vaikka ihan lähimmät tietävätkin pelaamisestani niin on vaikea heille sanoa et nyt on vaikea hetki, koska kellään heistä ei ole samaa ongelmaa niin eivät ymmärrä sitä miltä tuntuu kun taistelet omaa mieltä vastaan. Tässä on vaan pintaraapaisu tästä mun matkasta, mut nyt jo tuli niin paljon tekstiä, et jatkan kertomista ja avautumista pienissä erissä.
Kiitos jos jaksoit lukea. Tsemppiä meille kaikille, kauan ja vähänaikaa pelanneille. Niille, jotka on sortunu ja niille jotka ei oo sortunu. Ihan kaikille. Kaatumisen jälkeen yritetään uudestaan ja uudestaan. Niin kauan kunnes päästään pystyyn. Ei luovuteta, koska meillä on väliä.