Äitini, 63v, on alkoholisti. Juo päivittäin itsensä lähes siihen kuntoon, että jalat eivät alla pysy. Kunto muutenkin vuosien ryyppäämisen jälkeen jo todella paljon huonompi kuin hänen ikäisellään yleensä. Hän käy vielä töissä 4 päivää viikossa. Tuntuu että tämä on sellainen seikka, mikä saa monet ystäväni, kelle kerron ahdistuksestani ajattelemaan, että tilanne ei voi olla huono, kun vielä töissä käy. Kyllä se silti on huono. Voisi se toki olla huonompikin, mutta minulle silti todella vaikea, ehkä olen normaalia herkempi ihminen.
Olen itse jo 30 vuotias, perheetön ja ilman kumppania. Minulla menee elämässä itsellani todella hyvin, hyvätasoinen työ, liikaakin harrastuksia ja todella iso määrä aivan ihania ystäviä ja läheisiä. Olen todella onnelinen suurimman osan ajastani.
Äitini asuu yhä isäni kanssa, ovat aviossa, vaikka minkäänlaista suhdetta ei olekkaan ollut kymmeniin vuosiin. Olen ehdottanut heille eroa, erilleen muuttoa, kumpikaan ei mitään tee, vaikka käytännössä vihaavat toisiaan. Isälläni on todella vaikeaa äitini kanssa, ja yritän olla mahdollisimman paljon tukena. Isäni on yksi syy, miksi en pysty välejä katkaisemaan, sillä en voi jättää häntä asian kanssa yksin. Lisäksi olen aina ollut todella tunnollinen ja siinä mielessä empaattinen, että oman äidin hylkääminen tuntuisi todella väärältä, vaikka tiedän että suhteeni häneen tekee minulle pahaa. Jotenkin vuosien varrella on vaan tullut sellainen olo, että minun on pakko olla kuvioissa mukana, että kaikki ei mene aivan päin persettä kenenkään kannalta. Jostain kieroutuneesta syystä olen siis kuitenkin todella läheinen vanhempieni kanssa. Isäni kanssa suhde on terve, harrastamme yhdessä mm. Kalastusta ja urheilua. Hän ei juuri juo.
Äiti on nyt pitkään näyttänyt huolestuttavia piirteitä persoonassaan fyysisien oireiden lisäksi. Hän vaikuttaa todella narsistiselta ja melkein joka psykoottiselta silloin tällöin. Hän laittaa sanoja minun ja isäni suuhun, keksii skenaarioita mitä ei ole oikeasti tapahtunut, syyttää meitä aivan kaikesta eikä näe itsessään ikinä mitään, piikittelee, lyö henkisesti alas, nälvii. Ja me silti yritämme vain auttaa ja puhua asioista avoimesti ja rehellisesti. Hänelle huomauttaessa juomisesta ja käytöksestä, hän uhriutuu ja raivoaa ja keksii mitä ilkeämpiä asioita sanottavaksi.
Hänen mielestään minun persoonani on muuttunut, ja olen nykyään kireä, vittumainen ämmä, raivohullu, joka tarvitsee mielenterveydellistä hoitoa. Tiedän että siellä puhuu sairaus puolestaan, mutta tuntuu se silti pahalta. Oikeasti ystäväni ovat sitä mieltä, että olen maailman kiltein, auttavaisin, iloisin ja ihanin ystävä. Tuntuu vaikealta itseään näin kehua, mutta olen kyllä itsekin tätä mieltä. Olen oikeasti kiva ihminen.
Miksi edes yritän pitää pinnalla ihmistä, joka kohtelee minua näin? Miksi huolehdin hänestä kaiken aikaa alitajunnassani. Miksi autan häntä aina ja yritän olla tukena, kun seuraavana päivänä se on muisto vain. Miksi teen asioita hänen kanssaan mistä hän tulee hetkellisesti iloiseksi muuten masentuneessa arjessaan, kun seuraavana päivänä olen viimeinen asia minkä hän haluaa nähdä? Miksi ajattelen että minä kyllä kestän ja kärsin, mutta en voi jättää tuota heikommassa tilassa olevaa yksin. Vaikka hän haukkuu minua aina, olen silti hänen ainoa läheisensä, kelle puhua. Hän viestittelee minulle kännissä päivittäin, koska olen ainoa joka hänelle enää vastaa ja pitää yhteyttä. En halua kuormittaa asialla liikaa ystäviäni, siksi että he ovat pahan hetken tullen minua jo aina kuunnelleet, vaikka todella harvoin tuntemuksiani aiheesta edes avaan. Toisekseen minusta tuntuu, että he eivät ihan täysin edes ymmärrä, millaisen harmaan ja todella todella painavan peiton tämä asia on päälleni jo vuosia asettanut. Tottakai he ovat tukena ja sanovat että ikävä tilanne, mutta tarvitsisin jotain muuta. Mutta en tiedä itsekkään mitä se olisi, ei kukaan voi auttaa tai tehdä päätöstä tilanteesta irtautumisesta puolestani.
Kiitos jos luit sekavan tekstini, se oli vain ajatusten virtaa kyynelten siivittämänä.
