Äitinä vielä aikuiselle lapselle

Joitain vuosia sitten soitin johonkin puhelin apuun/vertaistukipuhelin tms. poikani takia. Sain sieltä neuvon jättää poika kokonaan. Äitinä en ole kyennyt. Enkä vieläkään halua. Meillä on siis hänen kanssaan vielä(kin) keskusteluyhteys.

Kyse on aikuisesta lapsesta. Hän on sekakäyttäjä. Nyt myös asunnoton kun ei pysty olemaan tukiasunnoissakaan (säännöt). Takana on enemmän ja vähemmän huumeita ja alkoholia. Nyt myös ottanut osumaa kadulla ja syyllistynyt itse varkauksiin,häiriökäyttäytymiseen ja ilkivaltaan. Ollut useampaan otteeseen sairaalassa, mutta ei oteta mielisairaalaan ilman psykoosia.

Ikää pojallani on tarpeeksi eli hänen pitäisi olla aikuinen. En rahoita häntä enkä hänen aineitaan enää kun ymmärsin mihin joskus antamani"ruokaraha"meni. Saavutetun keskusteluyhteyden haluaisin pitää (jos puhelin säilyy) ja vaikkei meillä oikein enää ole mitään puhuttavaa. Miksi haluan tämän kipeääkin tekevän yhteyden säilyttää? Kun soitan tahdon kuulla, että hän on vielä hengissä. Aika jolloin hän ei vastaa on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa.

Tätä on nyt kestänyt 9 vuotta. Hän oleilee naapurikaupungissa. Alussa kun olimme tietämättömyyden harhassa (=epäily,oletus,huolehtiminen,soittelut yms) oli tavallaan helpompaa. Hän oli osa perhettä, tuli kylään (nukkumaan ja syömään siis toipumaan, hyväksikäyttämään ja valehtelemaan). Huumeiden käyttö selvisi noin 5vuotta sitten kun ensimmäinen ja viimeinen oikea vuokra asunto meni. Alkon käytöstä olen kyllä tiennyt.

Alussa hän kävi koulua (keskeytyi) mutta hänellä oli asunto (menetti). Sitten seurasi tukiasunto rumba kunnes tuli tämä päivä ettei hän kestä sielläkään sääntöjä. Hoitojaksojakin on ollut takana useampi, mutta lopulta hän ei enää ollut halukas niihinkään.
Tänä syksynä hän jäi kadulle. Kun tuo tukiasunto oli menossa yritimme vielä auttaa. Hän sanoi olevansa halukas muuttamaan naapurikuntaan pienelle paikkakunnalle. Hankimme kyydin tavaroille (kyyti peruttu ja tavarat kaatopaikalle nyt). Koska hän oli kadottanut paperinsa olisi hänen pitänyt hakea uudet,joten lähti vuorokaudeksi tukiasuntoonsa meiltä. Myös muita asioita olisi ollut hoidettavana. Ja jäi sille tielleen juomaan tms. Kaikki siis peruttiin. Tulipas taas uudestaan hyväksikäytetyksi tullut olo takaisin.

Viimeksi kun puhuin hälle (ei niin kamalan sekaisin ollut) sanoinkin etten sinua voi enää mitenkään auttaa kun et apua halua ottaa vastaan. Ja koska hän jätti osan rahoistaan minun taakseni talteen niin, että soittaa ennen kuin puheaika loppuu…tälläkin tavoin uhriutan itseäni, onkohan oikea sana? Tulen laittamaan puheaikaa vaikkakin hänen omilla rahoillaan. Näinkin pienellä teolla mistä ei vaivaa ole pidän yllä suhdetta omaan lapseen,joka ei enää minusta välitä. Hän on jo kolmikymppinen kuitenkin eikä lapsi enää.

Tiedän AlAnonit ja muut. En voi niissä käydä. Olen vammautunut ja asun syrjäkylillä. En jaksa matkoja enkä pitkään istumista. Muuta näiden sekakäyttäjien (alko/huumeet)omaisille tarkoitettua en tiedäkään. Tämän paikan vain.
Viime viikolla sanoin pojalle, että koska hän hankki itsensä nyt kaiken avun ulkopuolelle en minäkään enää pysty auttamaan. Mutta tiedän myös että itselläni on jonkin verran läheisriippuvais prolematiikkaa. Avioliittoani en halua uhrata tälle. (pojan oma isä kuollut). Meille häntä en halua pyytää. Joulukin tulossa olisi taas.

Sydämessäni on tyhjä paikka, koska en voi tehdä enää mitään. Hautauskuluja katselin yksi päivä"huvikseni". Onkohan täällä ketään jolla olisi vähänkään samantapainen tilanne?

Hei,

En osaa samaistua, kun minulla ei ole omia lapsia. Toivotan paljon voimia sinulle ja täällähän kirjoittelee muita vanhempia toisessa ketjussa omista lapsistaan, vaikkakin täysikäisyyden kynnyksellä olevista. Al-anon ryhmiä on myös verkossa, mutta jos kirjoittaminen helpottaa oloasi edes hieman niin jatka ihmeessä kirjoittamista. Itseäni on kirjoittaminen auttanut paljon, kun saa purettua toivottomuuden tunnetta eikä ole niin yksin.
Ei ole sinun vikasi, että lapsesi on päihdesairas. Ja hänellä on varmasti rakkautta ja välittämistä sinua kohtaan, vaikka riippuvuus hallitsee mieltä. Päihteillä on niin helppoa sysätä tunteet ja häpeä pois mielestä. Päihdesairaathan usein vaikuttavat todella tunnekylmiltä sekä itsekkäiltä, eikä heillä välttämättä ole mitään kosketusta omiin tunteisiinsa. Se ei tarkoita, etteikö tunteita siellä syvällä sisällä olisi.
Sinä voit toimia juuri niin kuin itse haluat ja koet tarpeelliseksi. Voit asettaa omat rajasi. Olet saatavissa tai pidät yhteyttä lapseesi, mutta et ole halukas tukemaan rahallisesti. Ei kaikkea tarvitse tehdä heti ja valmiitahan me emme ole koskaan tässä maailmassa. Tee päätöksesi itseäsi ja omaa hyvinvointiasi ajatellen, sellaiset rajat joiden kanssa kykenet elämään. Et ole yksin, sinun ei tarvitse jaksaa yksin. Paljon voimia ja toivottavasti kirjoittelet vielä lisää.

Heippa vertaistukeatänäänjostakin.

Hyvä, että kirjoitit. Tiedän mistä puhut, vaikka oma tyttäreni vasta 20vuotias. Omalla tyttärellä käyttöä nyt 3vuotta. Adhd ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Asuntoja 2.5 vuoden aikana 5, joista 1 saanut häädön ,kaksi saanut pidettyä niistä kiitos meidän vanhempien. Nyt asuu eri paikkakunnalla. Vointi ollut vaihtelevaa, syksyllä valoisampaa, jopa kuntoutukseen suuntaavaa. Usko itseen loppui, aineet vetää enemmän. Nyt menee huonosti, kaikki raha mikä tulee menee samantien. Ei voi auttaa rahallisesti. Nyt halusi pitää taukoa poikaystävästään, envoi ottaa kotiinkaan, koska nuorempia sisaruksia, jotka ahdistuvat siskonsa käytöstä. Haluaa apua, mutta ei sitä silti ota vastaan. Sama tilanne kuin sinulla siltä Osin ettei mitään voi tehdä jos toinen ei apua halua. Katsottava vaan vieressä ja toivoa parempaa ja suojellusta.

Olen tehnyt tuota samaa,miettinyt hautajaisia. Pidän sitä itsensä suojelemisena. Kun mitään ei voi tehdä, tuntuu se joltain konkreettiselta tyttären eteen. Alkaa ajatella ikäänkuin se helpottaisi sitä todellista tilannetta jos sellainen tulisi eteen. En halua menettää tytärtäni, rakastan enemmän kuin mitään. Haluan hänen tuskan kuitenkin loppuvan.

Missä poikasi yöpyy kodittomana? Oletko tehnyt hänestä huoli-ilmoituksia koskaan?

Voimia sinulle :heart:.

Tirppana

Kiitos.

Ei,en ole tehnyt huoli ilmoitusta. Itselleni hieman epäselvää mitä se tarkoittaa. Voikohan sellaisen tehdä, vaikkei tiedä missä henkilö edes on? Ja mitä sitten tapahtuu?

Nyt hän ei ole vastannut enää puhelimeen. Tukiasunnon jälkeen hän oli menossa johonkin päihteiden käyttäjille tarkoitettuun paikkaan, missä siis voi olla sekaisena yön yli. Tarkkaan en tuotakaan paikkaa tiedä.
Toisaalta hän on ollut omien sanojensa mukaan"ystävien/kavereiden/tuttujen" luona öitä elikä ymmärrän ko ihmiset myös käyttäjiksi. Mitään yhteystietoja itselläni ei siis ole. Aiempina vuosina hän antoi yhteystietoja"kaiken varalta", mutta näihin ihmisiin hän ei enää pidä yhteyttä.

Ja nyt olin muutoin itsekin pohtimassa tuota huoli ilmoitusta… Mutta jos hän ei pidä mihinkähän viralliseen tahoon yhteyttä, elää varkauksillaan,ei hakeudu hoitoon eikä hyväksy hoitopaikkaa vaikka sellainen tarjottaisiin niin mitä hyötyä??
Kun ihminen ei itse halua edes apua ei meidän yhteiskunta voi pakottaa aikuista ihmistä mihinkään ellei ole vaaraksi toisille ja/tai itselleen. Siis täällä saa rauhassa tappaa itsensä päihteillä.

Kirjoitit 20-vuotiaasta tyttärestäsi. Toivon, että jaksat vielä uskoa hänen toipumiseen, luottaa hänen selviytymiseen. Itseltäni on usko karissut lähelle nollaa ja toivo myös. Jotain pientä kyllä on jäljellä jonkin verran vieläkin. Tänään ajattelin soittaa sairaalaan. Katoamisilmoituskin taitaa olla turha kun hän on tehnyt näin ennenkin. Hävinnyt pariksi kuukaudeksi. Nyt voin vielä kysyä tukiasunnosta, että mistä voisin muualta kuin kaupungin sairaalasta kysyä.

Onko tyttärelläsi hoitojaksoja takana? Silloin kun poika oli hoidossa sain levättyä ja jaksoin uskoa ihmeeseen. Hänellä oli myös aikoja jolloin kävi AA ja NA, mutta nekin olivat turhia? yrityksiä.

Kaikkien kohdalla edellä mainitut eivät ole turhia,vaan toimivat vaikka retkahduksia tulisikin.
Toivo kannattelee pitkälle niin kauan kuin sitä on. Tietoa minulla on kyllä päihdesairauksista, mutta tieto lisää todellakin tuskaa,koska toipuminen voi alkaa vasta kun ihminen itse sitä haluaa (edes vähän). Ja tavallani olen nyt vain"ulkopuolinen"poikani tilanteessa, vaikka en olekkaan koska hänen elämänsä vaikuttaa omaani. Miten sen voisi antaa olla vaikuttamatta?
Kiitos ymmärryksestä myös tuohon hautajaisajatteluun. Se on vähän"sairasta"kunnes enää ei ole.

Kornia on tavallaan myös puheyhteys mikä on ylläpitänyt toivoa,uskoa,luottamista,rakkautta ja kun se viedään mitä jää? Lapseni oli kiltti,ujo,kohtelias, ystävällinen,rakastava ja nuo piirteet näen hänessä vieläkin toisinaan. Valo ja elämänilo vain katosi eikä voi oikein ketään syyttääkään siitä (sehän olisi helppoa).
Mutta siitä huolimatta kannustan sinua puheyhteyden (suodattaen)säilyttämiseen!