Heippa
Olen ”in my early 20s” oleva kaveri, jonka molemmat vanhemmat ovat olleet aika pitkään alkoholisteja. Tätä palstaa olen lukenut joskus, ja ajattelin purkaa omiakin tunteita nyt, kun äiti lähti katkolle maanantaina ensimmäistä kertaa. Lähinnä todella puran itsekseni omaa huolta, mutta totta kai saa myös lukea ja kommentoida omia ajatuksia. Se olisi ihan mukavaakin.
Äidin piti siis maanantaina mennä katkaisuhoitoon. Vein hänet autolla, koska ei olisi ehkä muuten mennyt. Huomasin tietysti heti, että hän on ottanut, varmasti tilannekin jännitti, mutta olihan se silti pettymys. En tiedä katkojen käytännöistä yhtään mitään, mutta aavistelin, ettei hän tule sinne pääsemään siinä kunnossa. Niinhän siinä sitten kävi, että puhallettuaan 2,04 hän joutui selvittelemään päätään selviämisasemalle. Onneksi se oli samassa rakennuksessa ja samojen hoitajien alaisuudessa toimiva juttu, niin ei tarvinnut ainakaan lähteä viemään äitiä takaisin kotiin. (En siis asu hänen kanssaan.)
Äidin putki oli ensi kertaa näin kova, ettei hän oikeasti saanut sitä itse mitenkään poikki. Varmaan jo ainakin kuukauden juonut joka päivä, ei kylläkään varmasti koko ajan paljoa, mutta kun ei myöskään syö eikä nuku läheskään riittävästi ja on muutenkin aivan hentoinen, riittää vähäkin. Aikaisemmin on silloin tällöin ollut putkia, joista joku voisi varmasti tehdä jonkun hienon käyrän: ajan mittaan putket ovat pidentyneet samalla kun tauot niiden välissä ovat lyhentyneet. Juominen alkoi siis kahden päivän ”putkilla”, joiden välissä yli puoli vuotta taukoa. Nyt sitten tilanne oli tämä, ettei putki olisi katkennut ilman minua ja erästä läheistä ehkä koskaan. Viimeisen vuoden ajalta humalaisia päiviä on ehkä luokkaa kolmasosa päivistä? Tai jopa enemmän.
Minulla on ollut aika vähän huolta äidistäni tähän asti. Välillä olen oikein miettinyt, olenko joku tunteeton sosiopaatti, kun pystyn kavereiden kanssa (aidosti) nauramaan jollekin asialle kun lähestulkoon samalla sekunnilla luen äitini lähettämää humalaista tekstiviestiä peittäen samalla puhelimen näyttöä muilta. Olen suoraan sanottuna ikään kuin blokannut asian. Minulla menee elämässä oikein hyvin. Luonnollisesti häpeän tätä asiaa kuienkin aika paljon, pilaahan se kulttuurimme luoman käsityksen menestyvästä elämästä… En ole kertonut asiasta parhaille kavereillekaan muuta kuin korkeintaan vähätellen.
Pahinta äidin juomisessa on tavallaan se, että ymmärrän, miksi hän juo. Ei se elämä ole helppoa kun on aivan yksinäinen ja työtön. Miksi se on pahinta? Koska vaikka kaikki alkoholin kemia saataisiin kuriin, ongelman juuri pysyy. Toki sitä voi korjata huomattavasti paremmin selvillä ollessa, mutta en usko, että äidilläni riittää rahkeet siihen selvin päinkään. Joskus pelkään, että hän ajattelee itsemurhaa. Perusvire hänellä on positiivinen, hän on älykäs ja tehnyt aiemmin hyvää uraa alallaan, joka kuitenkin loppui 20 v sitten muuton (ei siis alkoholin) takia. Mielestäni hänellä on ollut rikas elämä, mutta se on ”hyytynyt” aivan liian aikaisin. Koen, että nämä muut hänen ongelmansa ovat suurempia kuin alkoholi ja olen niistä enemmän huolissani, vaikka sekin on luonnollisesti tosi iso ongelma. Kuitenkin tulen hänen seurassaan joskus lähes yhtä surulliseksi, vaikka hän olisi selvin päin. Ei hänen seurassaan siis mitään vikaa todellakaan ole, mutta tilanteessa on. Tuntuu, että hän ei yhtään yritä, mutta toisaalta, mihin hän voisi lähteä ”korjaamaan yksinäisyyttä”? Hän on oman tiensä kulkija. Koitan lohduttautua joskus sillä, että Suomessa on miljoona yksinäistä ja satoja tuhansia työttömiä, ja maailmalla monella on asiat aika paljon huonommin. Mutta eihän se onnellisuus noin valitettavasti toimi.
Olen lukenut täältä tarinoita, joissa kumppani juo. Sen täytyy olla aivan raastavan surullista, enkä nyt mitenkään tarkoita vähätellä teidän kokemuksianne (<3), mutta kumppanista on edes teoriassa mahdollista erota. Omasta äidistä ei ole. En koe, että on mitenkään mahdollista lyödä äidin kanssa välejä poikki, vaikka isäni kanssa olen niin käytännössä tehnyt ja se paransi elämäni laatua. Äitini kuolisi muuten.
Tällä hetkellä äitini on katkaisussa. En tiedä, mitä jatkossa. Olen huolissani, että hänen hento fysiikkansa ei kestä bentsoja, joita hänelle määrätään viekkareihin ja uneen ja että hän jää koukkuun niihinkin. Olen totta kai huolissani (ja syystä), että tämä hoito ei riitä mihinkään ja tarvittaisiin joku Minnesota-hoito heti perään. Äidilläni ei riitä varallisuus siihen, minulla riittäisi, mutta en haluaisi maksaa sitä. Pitäisikö minun silti? Olen hieman hukassa sen kanssa, minkä verran minun pitää ottaa vastuuta henkisesti saati sitten taloudellisesti. Rakastanhan äitiäni, ja totta kai hänen henkensä on arvokkaampi kuin minun pieni varallisuuteni, mutta silti en haluaisi vanhemman vaikuttavan lapsen tulevaisuuteen niin(kään) radikaalisti.
Nyt se huoli vasta alkaa tulla — siitä että äitini kuolee. Se huoli, mitä olen tähän asti piilotellut ja lakaissut maton alle, ja koittanut vain itse pärjätä. Olenkin pärjännyt kaikessa oikein hyvin, eikä minulla ei ole päihde- eikä mielialaongelmia. Vanhempani eivät onneksi juoneet ennen teini-ikääni.
Kaikki kommentit ovat tervetulleita esimerkiksi siitä, pitääkö minun nyt tehdä kaikkeni ja auttaa äitiä mahdollisesti esimerkiksi taloudellisesti jatkohoidossa? Olenko itsekäs, jos jatkankin omaa elämääni ja auttelen ”siinä, missä pystyn” (vaikka oikeasti pystyisin enempäänkin, jos keskittyisin täysillä)? Sanomattakin on selvää, että tulen katumaan ehkä loppuelämäni, jos en ole tehnyt kaikkeani ja äiti kuolisi. Se mitä en kaipaa, on taivastelu mallia ”onpa hirveää, tulin surulliseksi lukiessani” jne.!
Kiitos kun sain kertoa.