Ajattelin aloittaa vertaistuen hakemisen näin kirjoittamalla, ennen kuin uskaltaudun mihinkään ryhmään.
Olen 34-vuotias nainen ja koko elämäni minua on seurannut äitini varjo. Ja tulee varmasti aina seuraamaankin. Olen siinä mielessä ehkä poikkeuksellinen alkoholistin lapsi, että tavallaan olen äitini kanssa hyvissä väleissä. Siis kyllä, hyvissä väleissä mutta omasta mielestäni emme voi koskaan olla oikeasti läheisiä. Sairaus erottaa meidät, sairaus erottaa meidät molemmat muusta maailmastakin usein, eri tavalla vain.
Olen ehkä jäänyt hänen elämäänsä, koska olen aina osannut analysoida asioita ja syy-seuraussuhteita hyvin. Tiedän, että äidin äidin äiti oli karjalan evakoita ja sotien varjo on aina ollut selkeästi läsnä sekä äitini että isäni suvuissa. Äidin äiti syntyi äpäränä, tuloksena piian ja talon isännän suhteesta ja joutui oman mummonsa hoidettavaksi kurjiin oloihin haukuttavaksi ja pilkatuksi. Mummoni oli aina katkera kaikesta ja hänen miehensä, pappani jota en koskaan ehtiny tavata, oli kuuleman mukaan juoppo ja ankara mies. Äiti muutti kotoa viisitoistavuotiaana, sai ensimmäisen lapsensa hädintuskin täysi-ikäisenä ja koko elämänsä ajan tunsi yhden asian poistavan ahdistusta. Alkoholin. Luin tämän yhdestä päiväkirjan kaltaisesta vihkosta, jonka kerran löysin. Alkoholin lisäksi kuvioissa oli aina vääriä miehiä. Veljeni isä oli juoppo, minun isäni ei niin pahasti muttei tuoppiin ole sylkenyt, ensimmäinen isäpuoleni oli täysi paskiainen varsinkin kännissä ja viimeisin minulle kuin toinen isä, niin rakas, mutta alkoholisti.
Lapsuuteni oli riitojen kuuntelua ja pelkoa. Epämääräisiä porukoita. Pahaa ilmapiiriä jota ei koskaan selitetty. Mitään ei koskaan pyydetty anteeksi. Minusta tuli hiljainen, kaikki sanoivat ujoksi. Olin hyvä koulussa, koska en tiennyt että olisi muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kuten käsketään. Menin aina eteenpäin. Vaikka tiedostinkin kaiken pahan, en ajatellut että minussa on mitään vikaa. Ajattelin, että kunhan vain teen sen ja sen, asiat parantuvat. Olen sitten kuin nuo kaikki muutkin. En edelleenkään ajattele, että minussa on vikaa, vaikka tunnustan jo, että se paha on tehnyt paikkansa sisälleni. En vain tiedä olenko juuri siksi pysynyt hengissä vai olenko vain hitaammin matkalla kohti loppuani, koska en ole koskaan uskaltanut luovuttaa.
Olin siis kaikki nämä vuodet aina palannut perheeni pariin. Monesti oli hyviäkin aikoja, se täytyy muistaa. Kolmekymppiseksi asti minusta oli kiva käydä äidin ja isäpuolen kanssa vaikka vain ruokakaupassa. He ovat ihania ihmisiä, huumorintajuisia ja rentoja. Mutta eivät ne riidat ja känniset illat minnekään kadonneet. Olin sanonut siitä joskus nuorena, että miksi te juotte, minua ahdistaa humalaiset ihmiset ja lopettakaa! Sain aina vastaukseksi, ettei se minuun vaikuta koska olen niin vahva. Ei se minua koskekaan, miksi se vaikuttaisi. Tai sitten minulle suututtiin, ei ollut oikeutta oireilla. Niinpä en oireillut, varsinaisesti. Ja lopetin huomauttelun. Kyyristelin nurkissa. Kuuntelin. Olin kai vain niin tottunut siihen. Vaikka tiesin vallan hyvin ettei se ole normaalia, en osannut lähteä. Kannoin sitä aina vain mukanani.
Viime kesänä isäpuoleni kuoli. Oli tiistai-ilta ja minun oli tarkoitus seuraavana päivänä muuttaa toiselle paikkakunnalle. Edellisenä talvena molemmat mummoni ja isäni täti olivat myös kuolleet. Äiti oli ollut pahassa kunnossa, mutta ei tietenkään suostunut menemään lääkäriin. Olivat muutama vuosi sitten muuttaneet maalle pieneen taloon, missä ei ole suihkua eikä sisävessaa. Isäpuolen piti korjata, mutta sen kaikki aika ja energia ja hermot menivät auton korjaamiseen, että se sai käytyä töissä - loppuaikoina se teki äitinikin työt. En ihmettele, ettei se enää jaksanut. Itse asiassa viimeiset viisitoista vuotta olen odottanut, että jotain tapahtuu. Joko äidille tai isäpuolelle. Siihen omaan tuoliinsa se sitten vain yhtäkkiä kaatui ja se oli siinä. Vein sillä viikolla jätesäkeittäin tyhjiä kaljatölkkejä pullonpalautukseen.
Siinä rytinässä selvisi se kaikki kauheus missä ne olivat viime ajat eläneet. Ennen maalle muuttamista tilanne oli pysynyt jotenkin hallinnassa, koti oli aina siisti ja ruokaa kaapissa. Kun kesällä otin asiat hoidettavakseni, ensimmäiseksi heitin ulos patjat joilla ne olivat nukkuneet. Äiti oli laskenut alleen niin kauan, että lattia oli muuttunut mustaksi. Se ei ollut syönyt kuukausiin. Isäpuoli ei varmasti ollut nukkunut ikinä tarpeeksi. Olen ehkä nähnyt liikaa paskaa elämässäni, etten vieläkään todella ymmärrä kuinka järkyttävää se oli. Veljeni oli apuna, mutta hänellä on kiireensä. Ehkä kolme kuukautta soitin joka aamu äidille. Olin siellä jatkuvasti, laitoin kämppää kuntoon, siivosin, kävin kaupassa, vein polttopuita, kannustin, vein lääkäriin lukemattomia kertoja.
Ja äiti on toipunut, ehkä parempaan kuntoon kuin vuosiin. Ehkä se on helpottunut siitä, että nyt terveysasioita on hoidettu ja lääkitykset on kunnossa. Isäpuoli oli todella vastahankainen lähtemään ikinä mihinkään, se oli maailman hermostunein ja stressaantunein ihminen. Ja purki tietysti sen kaiken äitiin. Mutta kahteen kuukauteen en ole kuullut äidin puheessa sitä humalaista sammallusta, vaikka ei se kotikaljansa tissuttelua ole lopettanut. Ongelmana tässä tilanteessa on jo se, että äiti on lääkärin mukaan niin kunnossa, että joutuu palaamaan töihin, mikä tarkoittaa auton hankkimista ja loputtomia rahahuolia. Tämä työkuvio on tällä hetkellä se, mikä minua valvottaa ja syy siihen eskaloituneeseen tilanteeseen miksi tänne nyt kirjoitan.
Olen nimittäin täysin loppu. Olen henkisesti paremmassa kunnossa kuin ikinä ja jos tämä kaikki olisi tapahtunut esimerkiksi viisi vuotta aikaisemmin, en olisi selvinnyt päivääkään. Mutta olin juuri muuttamassa pois. Olin ajatellut että viime talven jatkuvien hautajaisten jälkeen nyt olisi se aika, se hetki kun olen valmis aloittamaan oman elämäni. Sen, mitä en lapsuuteni varjojen alla saanut koskaan omakseni. Olin aloittamassa opiskelut ja olin päättänyt etsiä ihanan parisuhteen, ystäviä ja harrastuksia. Mutta sitten kaikki muuttui painajaiseksi, enkä edes muista syksystä paljoakaan. Viime aikoina nukkumattomat yöt ovat ajaneet minua hulluuden partaalle ja minusta on tullut äärimmäisen pahantuulinen. Puran sitä äitiin, koska sen hyväntuulisuus raivostuttaa minua. Tiedän, että äiti ei halua tätä minulle. Tiedän, että se ei halua olla vaivana ja että se toivoo minulle vain parasta. Mutta en usko, että se ikinä ikinä ikinä tulee tietoisesti tajuamaan sitä kuinka paljon sen ongelmat ovat minuun vaikuttaneet. En myöskään aio sitä hänelle sano, enkä usko että se minun asiaani auttaisi.
Mutta mikä sitten auttaisi? Tiedän, että olen läheisriippuvainen. Tiedän, kuinka paljon muiden ongelmat ovat minua rikkoneet. Ja olen ollut marttyyri, uhri, itkenyt kurjuuttani, juonut suruuni, matkustanut maailman toiselle puolelle päästäkseni vain mahdollisimman kauas, olen tehnyt vaikeita töitä vain muuttuakseni, opetellut olemaan muuta kuin se mikä minusta on muiden vaikutuksesta tullut. Auttanut, unohtanut, antanut anteeksi, hävennyt, valehdellut, katsonut läpi sormien, kieltänyt, vähätellyt, piiloutunut, katkeroitunut, vihannut. Ja kuten sanottu, omaa elämääni en ole elänyt. Joskus jopa mietin olisiko helpompaa jos äiti olisi ollut omapäinen, vihainen räyhääjä. Jos sille olisi silloin voinut huutaa päin naamaa syytöksiä ja kääntää selkänsä kun tilanne ei olisi muuttunut? Mutta äiti on positiivinen, herkkä ja huono ottamaan vastuuta itsestään. Ehkäpä sekään ei ole koskaan elänyt, mennyt vain eteenpäin niitä reittejä mitä on oletettu. Kuten suurin osa oman ikäpolvensa ihmisistä. Ja se on ymmärrettävä, että oma sukupolveni on ensimmäisiä joilla on ollut mahdollisuuksia käydä läpi traumojaan ja oppia elämään niiden kanssa. Se on selvää.
Mutta niitä kysymyksiä on loputtomasti ja niitä pyörittelen yksi unettomina öinä. Onko mahdollista selvitä tästä ja elää oikeasti ilman, että hylkään äitini? Miten muistan kaiken auttamisen keskellä, että en saa omaksua muiden ongelmia omakseni? Missä menee raja auttajan ja mahdollistajan välillä? Mitä tapahtuu jos luovutan? Onko äidin selviytymisen edellytyksenä juuri se, että minä luovutan ja se jää oikeasti itse ottamaan vastuuta? Tai jos se ei siihen pysty, onko sen annettava tapahtua? Mitä lopulta on myötätunto ja rakkaus? Mitä tapahtuu minulle? Mistä saan rohkeutta ja voimaa lopullisesti sanoa äidille suorat sanat kaikesta? Mitä minä lopulta tahdon tehdä elämälläni? Lisäksi kaikki käytännön asiat ja ikuinen rahanpuute, oma työttömyyteni ja maailman tilanne nostattavat vain epätoivoa.
Ajattelin aina, etten todellakaan ole mikään toivoton tapaus. Mutta viime aikoina olen jopa herkutellut sillä ajatuksella, että heittäisin kaiken pois harteiltani ja päätyisin sairaslomalle pitkäksi aikaa. Antaisin pois sen paineen, joka seuraa jatkuvasti. Koska mikään ei koskaan riitä. Kriisit eivät koskaan lopu. Mutta jostain joutuu aina karsimaan. Itsestään.