Aikuinen poikani on käyttänyt päihteitä ajallisesti noin 12 vuotta eli täysi-ikäiseksi tultuaan. Luonteeltaan hän on kiltti ja rakastettava ja ehkäpä juuri siksi tämä kaikki tuntuu niin raskaalta.
Vuosia rinnalla eläneenä oma mielenterveys alkaa pettää ja vakavasti. Olen koko aamun miettinyt kuinka olisi helpointa kuolla siten, että muut luulisivat kuoleman olevan luonnollinen enkä heille aiheuttaisi tuskaa. Tiedostan, että en kuitenkaan itsellenitee mitään, mutta jo nämä fantasiat antavat mahdoliisuuden päästä tästä murheesta
Poikani täyttää tänä vuonna 30 eli pikku pojasta tai villistä nuoruudesta ei ole enää kyse. Minulla ja puolisollani on 4 lasta , jotka kaikki siis ovat aikuisia. Kaksi vanhinta ovat omillaan ja elämänsä tavallisen onnellista. Nuorimmainen asuu vielä kotona ja on kärsinyt runsaasti veljensä meille aiheuttamasat tuskasta.
Tämä hulttiopioka muutti aikaisin (19v) jo pois kotoa, koska hänen alkoholin käyttönsä ei vastannut meidän perheemme arvoja, emmekä toisaalta aikuisen pojan elämää enää voineet rajoittaa. Hankimme yhdessä kivan asunnon vapailta markkinoilta ja hän kävi työssä. Nopeasti työ loppui saikuttamiseen ja asunto lähti alta. Asunto oli hänen jäljiltään suoraan helvetistä, siivosin sitä 2 päivää ja menetimme tietysti lainaamamme vuokratakuut. Häpeä oli valtava vuoranantajan oli vanha herttainen pariskunta. Onneksi mitään isompaa ei särkynyt ja asunto palautui priimakunnossa.
Poika hankki uuden asunnon, jonne taas hankittiin kalustukset ja astiat ,sovittiin 10 hyvää ja yhdeksän kaunista. Sama juttu hetken kulutta. Pätkätöitä, saikutusta, potkut lukemattomia kertoja. Sama tarina toistui. Uusi kimppakämppä; sama tarina jatkui. Erilaisia jaksoja kavereiden nurkissa ja elämä sen mukaista.
Välillä poika asui kotona ja sovittiin erilaisia järjestelyjä; isän kanssa samassa firmassa töissä ja kyyti duuniin jne kunnes pitkä viikonloppu ja saikkuja ja potkut. En enää edes muista kaikkia vaiheita
Muutama vuosi sittenpoika tuli itkien kotiin kauheassa kankkusessa keskellä talvea ilman sukkia tai muita asiallisia vaatteita. Tässä vaiheessa ainakin kannabis ja satunnaisesti myös amfetamiini yms mukana kuvioissa. Vakavia keskusteluita käytiin ja tuttu rakastettava poika kuoriutuu nopeasti ruokapatojen ja puhtaan sängyn ja säännöllisen elämän ansiosta- Poika ryhtyy haavelemaan asunnosta, joka vastasi unelmia. Jos vain saiai yksiön Kalliosta, nyt kun on töitäkin taas. Yksiön vuokraaminen olisi mahdollista ilman luottotietoja, jos on takaajat. Kaikki näyttää hyvältä. Omaa lastahan täytyy auttaa jaloilleen, eikö? Sisustettiin kiva poikamiesboxi yhdessä.
Tämä Kallion asunto päättyy katastrofiin ja menetämme taas vuokravakuudet ja sen lisäksi vielä joudumme remontoimaan asunnon lattiasta kattoon sekä vaihdattamaan lukot. Ensimmäistä kertaa mietin hylkääväni oman lapseni…homma päätyy kuitenkin kyynelsilmin lausuttuihin lupsuksiin ja anteeksipyyntöihin. No hommataan miehelle työpaikka ja asunto sukullaisilta. Mikä tietty päättyy muutamassa viikossa tuttuihin murheisiin
Kuukausia kaveri asuu kavereiden nurkissa ja käy harvakseltaan kotona, tällä ajanjaksolla saa ensimmäiset merkinnät rikosrekisteriin. Meno sen mukaista. Keskustellaan kuntouttavasta nuorisötyöstä ja kaveri menee kännissä työkkäriin , josta palkinnoksi annetaan 6 kk päähän uusi aika. Hieno juttu: menolippu Aasian ja tuet tilile kerran kuukaudessa
Puolen vuoden kuluttaa kaveri sekaisin jayksin ryöstettynä Kambodsassa ja mitäpä äiti muuta voi kun lähettää rahaa ja monen viikon asioiden järjestelyn kautta maksaa pojan kotiin konsulin kyydillä. Ulkoministeriö ei käytä halpalentoja!
Nyt lähivuosina on mennyt paremmin mies opiskelee ja on saanut vuokrattua asunnon. Isovanhemmat jaksavat tukea vanhempia paremmin
Aika ajoin baarireissut viivästyvät ja keskusteluja sairaslomista on ollut sekä koulun että harjoittelupaikkojen suhteen, asiat ovat kuitenkin aina jäjestyneet
Perheen yhteiset juhlat on yhtä jännittämistä, jos poikamme on läsnä ja useammat perhejuhlat on sisaruksien osalla päätyneet itkuun. Viime syksynä päätimme, että hän on tervetullut juhliimme ja perheen yhteisiin juttuihin ainoastaan absoluuttisen selvänä, alkoholia hän ei voi seurassamme nauttia, vaikka sitä olisi tarjolla. Kukaan muu perheestä ei harrasta humalaan juontia, joskin joskus nostetaan kuohuvaa tai nautitaan ruokaviiniä
Se mikä nyt uudestaan nosti ahdistukseni pintaan on viimeaikojen tapahtumat. Toissa viikolla kaveri toi kaksi sähkölaskua, joissa eräpäivä heti ja katkaisu-uhkaus samalle päivälle. Maksettiin tietty laskut. Muutamaa päivää myöhemmin vuokraisännän irtisamisilmoitus ja vuokrat maksamatta. Vanhempana ajattelen, että jos joutuu kavereiden nurkiin koulu jää ja päihteet vie kaiken. Yhdessä käytiin asioita hoitamassa. Mitä tekee kaveri? Katoaa kahdeksi viikoksi känniin ja tietymättömiin. Menettää harjoittelupaikan jne jnejne Sain onneksi maksamieni laskujen menot takaisin riidan jälkeen, helmikuun vuokra taisi menna kutŕkusta alas… Tämä on varmaan niin monelle muullekin tuttua
Haluisinkin vertaisilta tukea siihen kuinka pääsee äitiyden ikeestä! Jos kyseessä olisi vanhempani, sisarukseni , puolisoni tai kuka muu tahansa, en kokisi vaikeutta laittaa välejä poikki ja antaa juoda itsensä hengiltä.
Vertaistukiryhmissä olen kokenut, että rinnalla aina pitää kulkea. Onko muita ratkaisuja?
Hei Äityli! Kirjoitatpa melkein niinkuin minun tarinaa, tosin en ole maksanut hänen vuokriaan enkä laskuja. Mutta muutoin on murheellista ja erittäin raskasta ollut seurata lasen touhua.
Ei huoli mitään apua minulta, suuttuu jos edes puhun. Siis nykyään. Ennen kun vielä annoin rahaa jonkin verran niin kyllä kuunteli mitä hänen pitäisi tehdä tai mistä hakea apua. Vippaaminen oli aika pientä, ja selittelyt miksi tarvitsi rahaa olivat joskus niin läpinäkyviä, että viimein sanoin että älä selittele.
Hän ei ole koskaan ollut töissä, ei ole käynyt ammattikoulua eikä muutakaan koulua. Ei suostunut psykiatriseen hoitoon että olisi tutkittu mikä häntä vaivaa kun ei kykene mihinkään normaaliin elämään. Yritin kysellä yhteiskunnan apua, ei annettu mitään kun oli jo täysi-ikäinen, ketään ei voi pakolla mihinkään viedä, ellei ole vaarallinen.
Minunkin elämä on ollut viimeiset 15v koko ajan yhtä pelkäämistä, että milloin tapahtuu jotain peruuttamatonta. Jotenkin oli aika toivoton ja ahdistava olo välillä, kun ei mitään voi tehdä.
Minä luulin, että olin itse aiheuttanut jotain minkä takia poikani noin käyttäytyy. Syytin itseäni ja siksi yritin auttaa. Kunnes aloin tutustua muihin samassa jamassa oleviin vanhempiin ja heidän kertomuksensa tukemana tajusin, ettei se mikä poikaani vaivaa olekaan minun syy. Koska ihan hyvistäkin perheistä on samankaltaiset lapset tulleet. Minun lapsuus ja aikuisuus kun ei ole ihan normitapaus, eikä avioliitto pojan isän kanssa ollut kovin hyvä lapsen elää, silti yritin parhaani elää ja toimia niinkuin kuvittelin olevan oikein.
Al-anon ryhmiä on monenlaisia, riippuu vähän siitä minkälaista porukkaa on mukana. Yleensä niissä ei neuvota vaan kannustetaan hoitamaan omaa terveyttä että jaksaa. Sieltä minä sain voimaa “hylätä rakkaudella”, eli en enää puutu poikani elämään enkä anna rahaa, mutta olen sanonut, etten hylkää vaan rakastan edelleen, mutten voi häntä auttaa enää, kun ei apuni ole tuottanut tulosta ennenkään. En ainakaan mahdollista edes niillä pienillä vipeillä. Vaikkei niillä tosiaan ole edes merkitystä kun kuuntelen ihmisiä kuinka paljon he ovat maksaneet lastensa touhuista. No en ole voinutkaan kun tuloni eivät ole suuret ja olin yksinhuoltaja.
Toivoisin tietenkin, että pokani menisi töihin tai kouluun ja jotenkin menestyisi elämässä, mutta ei kaikki selviä elämässä ja sekin on pakko vain hyväksyä. Kaikista ei ole tähän ankeaan arkiseen puurtamiseen joka antaa turvallisen elämän, vaan he elävät jossain omassa satumaailmassaan missä ei ole näitä elämän rajallisuuksia.
Itsekäään en selvinnyt loppuun saakka työelämässä joten eipä minullakaan ole sanomista muiden pärjäämiseen.
Mutta siinä asiassa olen varmaan samassa jamassa muiden kanssa, että tunnen raskaana asiana luovuttaa lapseni maailman tuuliin omin neuvoin pärjäämään. Se on helppo luovuttaa jos asiat menee jotenkikaan normaalisti, mutta jos käy niinkuin joillekkin meille, niin tuska on kova, syyllisyys ja häpeäkin kait. Oikeastaan onko se häpeä se suurin ongelma? Tulipa vain mieleen omalla kohdalla. Olen muutenkin joutunut häpeämään tekemisiäni ja olemistani ihmisten edessä.
Jotain henkistä oikenemistahan minä kaipaan. Nousemista ylös jostain ahdistavasta kuopasta ja kävellä reippain askelin elämän polkua nauttien elämästä. Mutta sehän se tuntuukin vaikealta, nauttia elämästä, jos lapsilla on heikosti asiat. Voihan se oll,a että sekin on pelkkä oletus, ettei heillä ole asiat hyvin? Mistä minä tiedän, vaikka he nauttivat just tuollaisesta elämästä kuin haluavat eikä sellaisesta mitä itse kuvittelen hyväksi elämäksi? Ja mistä minä tiedän, vaikka asioiden pitää mennä näin, jotta sen jälkeen tulee muutos jollekin. En tiedä tulevaa, joten tämän päivän ongelmat voivat olla jokin keino yrittää muuttaa jotain johon joku ei muuten kykene kuin kärsimyksen kautta.
Ihan niinkuin itsellänikin, kun tarpeeksi kipeää käy niin päästää irti.
Eipä ole vastauksia tähän tullut, eikä vertaistukea. omituista? Eikö kukaan äiti tai isä eksy tänne keskustelemaan näinkin raskaasta asiasta. vai onko se niin suuri häpeä, tabu, josta ei puhuta saatikka kirjoiteta.
Minun oli pakko puhua, kysyä jotain neuvoa tai edes suuntaa, kun lapseni haluaa rahaa, kun on elänyt miten on elänyt, yli varojensa. Kysyin siskoltani, vanhemmalta ja viisaammalta. Hän sanoi että älä anna rahaa, äläkä muutakaan, teet vain karhun palveluksen lapselle. Itku minulla tuli. Niin kauhean pahalta se tuntuu kun ei voi eikä uskalla enää auttaa rahallisesti. En tosin ole paljon auttanut ennenkään.
Nyt vain on elettävä tämän tuskan kanssa ja yritettävä kestää se, tuli sitten mitä tuli. Vihaa, suuttumusta, pettymystä, hylkäystä.
Mulla ei ole lapsia, joten siinä mielessä en liene parhaimpia henkilöitä kommentoimaan tuota ikävää asoiden tilaa. Tuli vaan mieleeni se, kuinka ex-anoppini siloitteli ex:äni perseilyjä: poika ryyppäsi, kun mä oli töissä ja poikariepu joutui olemaan yksin päivät pitkät. Tai poika ryyppäsi, koska mä olin (esim. opiskeluaikana) liikaa kotona, eikä pojulla siksi tarpeeksi omaa rauhaa ja tilaa. Yhtymäkohtana se, että vastuuta ei annettu eikä jätetty asianomaiselle itselleen.
Luopuisin kaikesta siloittelemisesta, sotkujen siivoamisesta ja auttamisesta, jotta pääsisi jälleen jaloilleen jatkamaan elämäntapaansa. Varmaan kuulostaa valitettavan kylmältä, mutta kyllähän tuossa nyt selkeästi ulkopuolisen näkövinkkelistä vanhemmat mahdollistaa ja myötävaikuttaa perseilyelämäntavan jatkumiseen. Voimia!
Toki voi hoitoon koittaa opastaa, mutta avun tarpeen hyväksymisessäkin vastuu on asianomaisella itsellään.
Kaikki päihdeasiantuntijat sanoat, että kaikki raha-apu ja muu on lopetettava. Tuolla nimittäin mahdollistat hänen käyttäytymisen. Poikasi on sairas ja ainut lääke siihen on raittius/puhtaus. Ja hänen on itse se askel otettava ja haettava apua. Toki voit auttaa häntä avun piiriin, jos hän on siihen valmis, mutta muuten et voi kuin toivoa/rukoilla että hän hakee apua. Surullista, mutta niin se vaan on. Voimia!
Monesti se on se äiti joka lopulta ottaa juoppis-poikansa siipiensä suojaan, luokseen asumaankin, ja surullista mutta totta, monesti joutuu poikansa vielä hautaamaankin.
Ennen kaikkea koittakaa läheiset hakea apua itsellenne, tänne kirjoittelukin on jo ihan hyvä askel eteen päin.
Vielä ap:lle. Käy ihmeessä al-anonissa. al-anon.fi
Mun kokemus on kanssa juovasta ex-miehestä eikä omasta lapsesta, mutta tunnistan hyvin tuon epätoivon ja tuskan. Olen eronnut muutama vuosi sitten ja jälkikäteen näen, että kaikki se mun ”auttaminen” oli todellisuudessa vain juomisen mahdollistamista. Ex ei joutunut todella kohtaamaan tekojensa seurauksia, kun omalla toiminnallani oli aina pehmittämässä ja paikkailemassa kaikkia hänen sotkujaan.
Itse uskon vahvasti AA-oppeihin siinä, että alkoholisti ottaa apua vastaan vasta kun on saanut todellisen pohjakosketuksen. Pohjakosketus voi olla se, että herää kodittomana, luottotiedottomana ja paskat housussa juoppoputkasta tai jotain muuta. Joillekin se on avioero, joillekin ajokortin tai duunin menetys. Joillekin niin syvää pohjakosketusta ei tule ikinä, että se saisi luopumaan pullosta. Ainut, mitä läheiset voivat mielestäni tehdä, on se, että he eivät omalla toiminnallaan ainakaan hidasta tuon käännöksen mahdollistavan pohjakosketuksen tuloa. Se, että siivoat, annat rahaa, hommaat duunit ja uudet kämpät käytännössä vain saa aikaan sen, että poikasi ei koskaan joudu silmä silmästä kohtaamaan tekojensa seurauksia.
Munkin neuvo sulle on ”irtautua rakkaudella”. Suomessa ihmisellä on oikeus tuhota itsensä ja elämänsä juomisella. Se on valitettavaa, mutta sen kanssa on elettävä. Sun on itse päätettävä, miten paljon annat poikasi juomisen tuhota sinun elämääsi. Et ole vastuussa poikasi juomisesta, mutta olet vastuussa omasta elämästäsi ja siinä tekemistäsi valinnoista. Sinulla ei ole velvollisuutta korjata poikasi tuhoja tai sietää häneltä pelkkää vastuutonta käytöstä (jos tarkoitit sitä tuolla vierellä pysymisellä)
Lisäksi neuvon sua perehtymään alkoholismiin. Mua helpotti hirmuisesti, kun tajusin millaisesta sairaudesta on kysymys. Se auttoi siihen, etten enää uskotellut itselleni asioita, jotka eivät todennäköisesti tapahdu ja aloin suhtautua exäni lupauksiin alkoholistin lupauksina. Pystyin myös laittamaan asioita oikeaan perspektiiviin ja saamaan niihin järkevämpiä näkökulmia. Omasta kokemuksestani tiedän, että alkoholisimi saa myös lähellä olevien ihmisten päät sekaisin; sellaisessa myllytyksessä tavallisen ihmisen on vaan mahdotonta pitää päätä kylmänä ja pitää omia rajoja.
Käy al-anonissa tai puhu terapeutille. Sulla on muitakin lapsia, jotka myös tarvitsevat äitiä. Ja sulla on vain yksi elämä ja vastuu siitä, että käytät sen järkevästi.
Irtipäästämisen tuska on valtava, mutta voin kertoa, että olo alkaa helpottaa nopeasti, kun saa tukevaa maata jalkojen alle ja alkaa nähdä tilanteita hiukan etäisyyden päästä.
Voimia vaikeaan tilanteeseen! Kirjoittele tänne ja kerro miten menee. Me kaikki olemme tavalla tai toisella alkoholismihelvetin läpimenneitä.
Ex-mieheni on alkoholisti, lapseni alkoi käyttää alkoholia jo nuorena, samoin polttamaan tupakkaa, liittyi epämääräisiin hevi-rock-piireihin. Eihän se porukka tietenkään kokonaan ole hänen käytöksensä muuttumisen syy, itse hän hakeutui heidän piiriin, alkoi juoda viikonloput ja koulut jäi kesken. Silti oli minulle vihainen ja suuttui silmittömästi jos yritin komentaa kouluun tai työhön. Yöt valvoi ja päivät nukkui. Tämä tapahtui kauan kauan sitten. Tottakai syyllistin itseni, yritin auttaa ja paimentaa oikeaan suuntaan, neuvoa ja opastaa. Mitä teki? Taisi vain nauraa. Mielestäni on jo moneen kertaan kokenut vaikkaminkälaisen pohjan, on ollut asunnottomana rahattomana yms. Muttei silti halua muuttaa suuntaa vaan jatkaa edelleen sitä samaa. Puhuu kyllä kuin “ruuneberi” välillä kuinka yrittää jos minkälaist akeinoa että pääsee jaloilleen, mutta ne on vain puheita. Tekoja ei näy.
Ymmärrän että hän kyllä yrittää ja varmaan toivoisi jotain ihmettä tulevaksikin, niin uskon, mutta liikaa on kait jo tapahtunut että ihme pitäisi tosiaan tulla että hän pysyisi terveellä tiellä. Välillä ratkeaa ja silloin kaikki menee taas hajalle minkä ehki sai raittiina aikana kuntoon. Esim. mielenterveys ja fyysinen kunto. Yritän katsoa häntä sellaisena kuin hän oli lapsena ja kun kaikki oli hyvin, sellaisena iloisena ja nauravana lapsena, se hän oli ennenkuin se “viinapiru” häneen iski.
Ja ymmärrän senkin ettei kukaan tahallaan halua itselleen ja läheisilleen pahaa, vaan se on jokin mielensairaus joka tuhoaa ihmistä.
Nykyään olen seurannut joitain nuoria ihmisiä ja he tekevät samoin. Ilman alkoholia tms. käytös on samankaltaista. yöt valvotaan ja päivät nukutaan, ollaan hirveän ilkeitä vanhemmille, eletään kuin ei tarvisi olla mitään kuria ja vastuuta. Säälittää heidän vanhempansa ja ymmärrän tuskan ja häpeän kun nuori käyttäytyy rumasti. Onneksi suurin osa nuorista kuitenkin on vastuullisia ja iloisia.
Nyt olen vihdoin viimein pääsemässä yli syyllisyyden taakasta, ensin juopon miehen aiheuttamasta sotkusta elämässäni, ja sitten lasteni valinnoista. Mutta pitkään piti opetella ja viimein turvautua Korkeimman apuun, kun ei maalliset auttajat enää voineet tuskaa poistaa. Kun antaa tavallaan periksi eikä enää itse yritä niin hirveän paljon, niin tuska väistyy ja apu tulee. Ja apu tulee yleensä muiden ihmisten kautta, sillätavoin olen sen kokenut. Jokin lause, kirjoitus, tv-ohjema, radio yms. sieltä se helpottava ja anteeksiantava viesti on tullut.
Niinpä, ennekaikkea antaa anteeksi itselle ja muille niin helpottaa.
Tuossa ruudussa joka estää roskapostia oli kysymys: Mikä karjuva eläin…? Jäin ihmettelemään miksi Suomen vaakunassa on leijona eikä jokin suomalainen eläin karjumassa ja puolustamassa?
Katselin elokuvaa jossa mies lähti taistelemaan ja hänen peräänsä itki nainen, seisoi ja itki lohduttomana. Minua kosketti se kohta suoraan sydämeen. kyyneleet valui silmistäni ja tajusin että olin vuosien varrella kokenut tuon usein. Silti edelleen olen hengissä, en siihen kuollutkaan?
Eka kerran itkin kun mieheni lähti ryyppäämään ja jätti minut lasten kanssa yksin, muistan kuin seisoin ikkunan ääressä ja itkin, lohduton olo.
Kun lapseni nousi junaan umpihumalassa ja lähti etsimään onneaan maailmalta, kun ei ammattikoulu eikä lukio kiinnostanut, niin silloin oli vielä pahempi olo. Se oli kuin olisi revitty sydäntä irti.
Silti jäin henkiin? Rikkinäisenä mutta ehkä enemmän ymmärtäväisempänä muita kohtaa kun tiedän miltä jokin asia tuntuu. En ehkä kykene tuntemaan hienoa ylpeyttä kun lapsi saa tohtorin lakin tai edes ylioppilas tai edes ammattikoulun todistuksen, siihen voi samaistua vain toinen saman kokenut.
Nyt on taas valmistujaisjuhlia, ylioppilaita yms. Hivenen hankalaa jälleen mennä sukujuhliin kun kuitenkin joku kyselee jotain ja miten niihin taas vastaisi? Suoraan olen jo vastannut, en enää selittele enkä valehtele. Mutta silti, pieni itkunmöykky on koko ajan kurkussa, suru.
Onneksi ihmeet eivät ole vielä loppuneet, Toivon että jonain päivänä kerron täällä että lapseni on raitistunut ja on töissä yms. 
siihen asti voikaa hyvin ja tsemppiä kaikille jotka surevat lastensa vuoksi.
Heipä hei
Olen tuon aloituksen kirjoittaja, vaikka nimimerkki on vaihtunut kun unohdin edellisen sähköpostin ja nimimerkin.
Paljon on tapahtunut eikä mitään hyvää. Poika valmistui ammattiin (vaikka päihteiden käyttö oli koulun tiedossa), mutta ei voi työtään tehdä, koska työ olisi nuorten ja lasten kanssa työskentelyä ja rikosrekisterissä on huumetuomio kannabiksen kasvattamisesta. Ei hän työkykyinen edes ole. Asuu omillaan ja tukeminen lopetettiin toissa kesänä kun ensimmäistä kertaa käytös oli uhkaavaa. Onneksi pojan isä on miehistä parhain ja sai kaverin rauhoittumaan lempeällä auktoriteetillään. Poliisit auttoivat pojan kotiinsa kun heille soitin. Se oli ensimmäinen steppi irtaantumiseen. Sen jälkeen emme ole auttaneet taloudellisesti
Useita perhejuhlia on mennyt pilalle pojan takia. Viimeisimpänä tämä joulu
Poika toivotettiin tervetulleeksi kotiin joulun viettoon, jos on selvinpäin(tuskin koskaan ihan raitis on) Kunnioitti sen verran ettei tullut
Ongelmaksi on nyt muotoutunut pojan mummo, jota leskeksi jäätyään on nyt läheispyörityksessä. Antaa mm rahaa ja kuskaa autolla sinne sun tänne. On majoittanut kotiinsa, kun tämä on ollut ilman asuntoa yms. Nyt jouluna mummo taas antoi rahaa sekavalle pojalle, jotta tämä pääsisi junalla “ystävien” luokse. Homma kuitenkin eteni niin että poika alkoi soittelemaan(juotuaan junarahat)sukulisille, joiden luona mummo vietti aattoa ja pummi rahaa. Hetken kuluttua paukautti taksilla pihaan ja maksatti sukulaisilla taksin ja kukaan ei yllättävässä tilanteessa osannut toimia jämäkästi vaikka näin on sovittu. Illalla menimme sukulaislle illan viettoon ja aikuiset sisarukset poistuivat paikalta ja ilta päättyi katastrofiin. Yöllä kuunnellessani aikuisten itkevien aikuisten lasten surua ja ahdistusta oli kyllä joulun ilo kaukana
Poika on alipainoinen pahalta haiseva epäsiisti ja röyhkeä, käyttää alkoholin lisäksi päivittäin kannabista ja luulen että vahvemmatkin huumeet on jo mukana. Usein joudun messengerissä kuuntelemaan hänen uhoaan ja olematonta syyttelyä meitä vanhempia kohtaan
Eilen pistin välit lopullisesti poikki poistin ja estin hänet sosiaalisessa mediassa ja kirjoitin etten enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Silläkin uhalla, että joudun päätöstä miettimään syyllisyyden tunteissa, jos hän tekee jotain itselleen. Ilmoitin toki , että kun hän on valmis suljetulle katkolle, niin ottaa yhteyttä ja autamme siinä tapauksessa taloudellisestikin
Tällä hetkellä han asuu kaupungin asunnossa, jossa hänellä ilmeisimmin on myös kannabisviljelmä, koska asunnossa on vihjeiden mukaan kosteusvahinko, avaimet asuntoon ovat hävinneet ja hänellä on joku viritys asunnon ovessa että pystyy kulkemaan.Asiassa on myös sellainen ikävä sivujuonne, että mummo pitää suhtautumistamme julmana ja vihjailee kaikista ongelmista , mutta ei voi meille kertoa koska on luvannut pojalle ettei puhu yms …täyttä hyväksikäyttöä. Meidän puheemme ei mummoon tehoa. Pojalla siis ilmeisesti häätö taas tulossa ja pelko että muuttaa taas mummon luo, joka on jo iäkäs
On haettu itselle apua ja uskon, että minä olen eniten sinut paskan tilanteen kanssa. Nyt ei vaan eroon päästä kun tuo mummo asuu naapurissa ja huoli on kova koska tilanne pahenee jatkuvasti
Eipähän tähän apua ole paljon ole tarjolla täällä, mutta sainhan purkaa sydäntäni. Kiitos siitä <3
Voi mummo raukkaa, ei taida vielä Suomessa olla mummojensuojelu-virastoa vaikka monet sellaista tarvitsisikin.
Hei. Olen viime viikolla saanut tietää että 18v poikani, monisairas muutenkin, on alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttäjä. Ehkä muutakin huumetta. Isänsä hoiti päivystykseen lopulta. Laitettiin pois jo kolmen yön jälkeen. Psyk ja päihde apua tarjottu, eipä tietenkään halua apuja. Eipä tietenkään. Olen joutunut olemaan elämässäni monen alkoholistin läheisenä. Kun tämän poikani tilanteen sain tietooni, minusta tuntui etten enää jaksa. Entä jos sanon jo heti alkuunsa, että olen apuna ja tukena kun haluaa ja on motivoitunut ammattiapuun. Muutoin saa olla vastuussa elämästään. Julmaa varmaan mutta entä jos en muuta vaan voi enkä jaksa?