Aikuiseksi ilman lapsuutta

Kotikanava
1

Kirjoitin seuraavan tekstin saunan puolelle supertopiciin jonkun aikaa sitten. Nyt ajattelin siirtää sen tänne ja kirjoittaa vähän lisää, jos vaikka jollain olisi samanlaisia kokemuksia tai jotain sanottavaa aiheeseen…

"Katselen valokuvaa jossa istuu pieni tyttö. Ei vielä montaa vuotta tässä maailmassa ollut, mutta kuitenkin liian paljon sen todellisuutta nähnyt. Hänen poskillaan valuu kyyneliä, mutta silti hän yrittää väkisin hymyillä, koska ei halua näyttää kuinka paljon sattuu. Hän haluaisi vaan tuntea, että joku välittää. Hän haluaisi vain kodin jossa on turvallista asua. Mutta se on liikaa pyydetty. Hän vihaa aamuisin herätä, koska joutuu silloin palamaan painajaisistaan todellisuuteen joka on niitäkin pahempi. Tytöllä on nälkä, mutta hän ei voi syödä, koska ei ole ruokaa tai ketään ketä kiinnostaisi tarviiko hän jotakin. Hän huomaa olevansa verille hakattu, mutta ei ymmärrä miksi. Hän pelkää mennä iltaisin nukkumaan, koska talo on täynnä vieraita ihmisiä. Ne voivat välillä olla tytön sängyssä ja tahranneet sen vereen. Ja se on se talo jonka pitäisi olla koti.

Ne ihmiset näyttävät pelottavilta ja niitä on joka huoneessa. Välillä ne rikkovat tytön leluja. Ne huutavat, ne hakkaavat, riehuvat ja hajottavat paikkoja. Ne tekevät koko ajan jotain pahaa. Välillä ei ole paikkaa missä nukkua ja tyttö menee naapurien leikkimökkiin nukkumaan. Ne yrittävät työntää piikkiä hänen käsivarteensa, mutta tyttö ei halua. Hän ei tiedä miksi aikuiset tekevät niin, mutta on nähnyt kuinka sekaisin ne kaikki siitä menevät. Joku mies yrittää ottaa tytöltä väkisin housuja pois eikä hän ymmärrä sitäkään, mutta tietää että se on väärin. Väliin tulee mies, jonka pitäisi olla isä. Miehellä on tulta syöksevät silmät ja hän alkaa kuristaa sitä joka yritti ottaa tytön housuja pois. Sitten kuuluu laukaus. Tyttö näkee miten ammutun miehen silmistä häviää elävä valo ja ne lasittuvat. Veri valuu lattialla. Tyttö ei ymmärrä. Hän vain huutaa. Isäksi kutsuttu mies alkaa haukkua lutkaksi ja huoraksi ja käy tytön päälle. Hakkaa ja kuristaa. Miksi? Tyttö ei taaskaan ymmärrä. Hän ei edes tiedä mitä tarkoittaa lutka tai huora.

Tyttö ei halua ikinä kasvaa aikuiseksi. Hän luulee, että kaikkien elämä on samanlaista. Tuskaa päivästä toiseen. Hän ei ymmärrä miksi toisia rakastetaan, mutta häntä ei. Hän haluaa toisenlaisen elämän, vaikka on vielä niin pieni ettei koko elämästä juuri mitään ymmärrä. Katselen kuvaa ja mietin asioita joita tytöille on tapahtunut. Alan itkeä itsekin. Vasinkin kun ymmärrän, että kuvassa oleva tyttö olen minä."

Kuten osa varmaan tietää, niin olen käyttänyt lähes koko pienen ikäni. Siitä en syytä ketään muuta kuin itseäni, mutta asiaan on vaikuttanut vahvasti lapsuuteni. Tai ei sitä voi edes lapsuudeksi kutsua. Ilman kotia, vanhempia, sukulaisia. Keskellä pelkoa, vihaa, surua, huumeita ja väkivaltaa. Ei voinut ymmärtää, eikä toisaalta halunnutkaan. Mutta kun en ymmärrä vieläkään. Elämä osaa kohdella liiankin epäreilusti. Mietin millainen minusta olisi tullut jos olisin kasvanut onnellisessa perheessä. Mutta toisaalta olisin silti voinut tehdä samoja, virheellisiä valintoja. Tosin ehkä hieman vanhempana. Oma päihteiden käyttöni kun alkoi joskus ala-asteella.

Olen ihmeen hyvässä kunnossa verrattua moniin muihin ja minulla on paljon kiinnostusta muitakin asioita kuin aineita kohtaan. Olen nyt aika pihalla kun tätä kirjoitan. Mutta yritän olla ilman piriä. Viides päivä menossa ja korvaan sen tuomia refloja muilla aineilla. Menneisyys on suuri osa ihmistä. Sen takia sitä seisoo juuri tässä, on juuri tälläinen. Mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Se seuraa aina, kaikkialle. En vaan tiedä mitä teen keskellä näitä sekavia tunteita ja kivuliaita muistoja? Kun en pysty puhumaan oikein kenellekään. Miten muut ovat käsitelleet asioita? Miten te muut olette pystyneet hyväksymään, antamaan anteeksi tai ymmärtämään? Minä en pysty tekemään niistä mitään. Pikkusisko on ainoa perheenjäsen ketä olen nähnyt viimeisten vuosien aikana. (Tosin mekin olemme nyt pahoissa riidoissa.)

2

Voi yrittää ymmärtää, jos vain uskaltaa, mutta ei koskaan kuitenkaan hyväksyä. Itse en ole tietoisesti antanut anteeksi mitään, vaan se on tullut ikään kuin itsestään ymmärtämällä, että omat vanhempani tekivät parhaansa kuitenkin olosuhteisiin nähden, aivan kuten heidän omat vanhempansakin. Heillä ei yksinkertaisesti ollut parempia eväitä elämään, kiitos heidän vanhempiensa suorittamien särkemisoperaatioiden. Oma helpotukseni, kiitos siitä, on ollut suhteiden osittainen säilyminen ja paraneminen sen jälkeen, kun isäni raitistui ja tänä vuosi tuli uskoon aikamoisella intensiteetillä.

Sielunelämän vahingoittuminen jo lapsuudessa on kieltämättä aika sairas ja vittumainen asia. Tosin se on myös kovin yleistä, valitettavasti, ja myös omiaan luomaan pohjaa päihteidenkäytölle siinä kontekstissa kuin minä sen näen. Päihdeongelmaisella on nimittäin aina taustaneuroosi ja usein tapahtumat, jotka ovat johtaneet sen syntyyn, on hakattu mieleen jo lapsuudessa. Kun ihminen kasvaa ja kehittyy, ne voivat olla edelleen piilossa ja se luo ahdistusta ja kipeitä tiloja mitä erilaisin variaatoin. Vittumaisinta siinä on se, että jos on kyennyt jo koukuttamaan itsensä päihteisiin. Ei helppoa herkän ihmisen kasvaa rakkaudettomassa ja väkivaltaisessa maailmassa.

On myös synkkää, että päihteisiin koukuttuneet ovat usein vain tavallisia lapsuudessa vammautuneita, “kotivammaisia”, joiden pilatun tunne-elämän suurimmat roistot ovat seisseet vierellä ja suvuissa kehittynyt kumulatiivinen paha olo, ahdistus ja neuroosit on ikään kuin kaadettu viattomien lasten niskaan sillä varjolla, että itse halutaan olla selviytyjiä ja vääristyneesti vahvoja. Jonkun yli kävellään aina, poljetaan mustaan kyynelvirtaan, suohon; jonkun ihmisarvo tuhotaan, pahoinpidellään; jotain vihataan, raiskataan; johonkin puretaan oma elämäntaitojen puute ja ahdistus; jotkut saavat nähdä vanhempansa puukkohippasilla etupihalla tai jotakin vielä pahempaa - Vain, että itse selviydytään, eikä tarvitsisi kokea omaa voimattomuuttaan ja hätää elämän edessä.

Ihmisen, joka on aina ahdistunut ja tuskainen kannattaa kysyä itseltään, että minkälaisia olivatkaan lapsuusvuosien kultaiset ajat ja käydä makuulle kuuntelemaan sisimpänsä ääntä. Sillä silloin ei jää koskaan ilman oikeaa vastausta.

Isä itkee
isänsä silmin.
Hokee sananpartta ja manaa:

“Leipurihuora kuolee!”

Minä katsoin kirveenterää
sängyn alla

  ja söin pullaa.

Sitä kohtakuolleen leipomaa

  • Minä

Off-topic: Taistelusta

Monet palstalaiset taistelevat. Ketä vastaan? - Itseään vastaan on aika vittumaista taistella. Pakkotahtinen painaminen, pakkopärjääminen päihteiden kanssa on tuhoontuomittu yritys. Taistelua ei voiteta aseilla, vaan nostamalla kädet ylös, luovuttamalla. Yliminä terrorisoi omaatuntoa ja vähättelee ongelmien luonnetta, laatua ja syvyyttä. Toki luovuttaminen on raskasta ja nostaa pintaan häpeän ja syyllisyyden tunteita, mutta vain niiden kautta voi tämän sodan voittaa ja päästä kalvavasta ikeestä. Eletty elämä on eletty ja tavallaan kai menetettykin, mutta aina voi tehdä toisin. Näin olen kuullut ja vaikka en itse toimikaan täysin sen mukaisesti, luulen ainakin olevani oikeilla jälkillä.

3

Alkolle kiitos kirjoitusvirheistä.

4

Minä olen miettinyt paljon asioita eri näkökulmista. Yrittänyt ymmärtää ja löytää syitä. Etsinyt syitä itsestäni. Anteeksi en todellakaan pysty koskaan antamaan, koska pelkkä ymmärtäminenkin on mahdotonta. Vanhempani olisivat voineet tehdä edes pieniä asioita muistuttaakseen minua (ja pikkusiskoani) että meistä välitetään. Itse olen tuntenut aina vain, että vanhempani vihaavat. Kasvanut ilman perhettä ja kotia. Kukaan ei ole koskaan katsonut perään vaika huumeita on tyrkytetty niin kauan kuin muistan. Pienenä en edes tajunnut mitä ne olivat. Vanhempani eivät aina edes muistaneet, että olen olemassa. Ilman puhtaita vaatteita tai ruokaa lähdin etsimään jotain syötävää naapureilta tai muilta lähellä asuvilta ihmisiltä. Talomme oli melkoisessa “nistiluolan” maineessa jossa saattoi olla aina kuka tahansa, missä tahansa ja millaisessa kunnossa tahansa.En ole saanut kokea, että minusta välitetään puhumattakaan huolehtimisesta tai rahasta. Sen sijaan jouduin heti ottamaan vastuun itsestäni ja sittemmin pikkusiskostani, vaikka en vielä edes ymmärtänyt mitään tästä maailmasta.

Tiedän, että on pahempaakin kokeneita. Elämä vaan jakaa niin erilaiset pelikortit meille kaikille. Ja vaikka kaikilla on erilaiset lähtökohdat niin ne voivat johtaa samaan pisteeseen. Koukkuun voi jäädä kuka tahansa, koska tahansa. Menneisyyteen emme voi vaikuttaa, tulevaisuuteen kyllä. Mutta menneisyys on silti aina osa meitä. Se kulkee mukanamme koko elämän ajan ja sen avulla olemme juuri tässä, juuri tällaisia ihmisiä. Menneisyyttä ei voi unohtaa ja sen sisältämät ongelmat pitäisi käsitellä läpi. Itselleni avautuminen ja luottaminen on vaan niin vaikeaa.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää. Reflojen piikkiin. Samoin se jos teksti on jotenkin sekavaa.

5

niin tulevaisuuteen voi vaikuttaa, mutta entä jos menneisyys ei päästä kahleistaan?

6

Itse en ymmärrä kuinka joku voi tehdä lapsille niin hirveitä asioita.Pedofiilit ovat asia erikseen mutta meidän perheessä tuntui ainakin selvinpäin olevan suht järkeviä ihmisiä.Miten joku idiootti alkkis kuvittelee huolehtivansa lapsistaan umpikännissä.Tai miten helvetissä jonkun juominen voi johtua jostain asiasta mitä 8 vuotias lapsi on tehnyt.Itse mietin itsemurhaa jo 8 vanhana mutta tajusin kuinka silloin vain kaikki paskiaiset voittaisivat ja ajaisivat minut hautaani.Jos nykyään näen yhdenkin alkoholistin hakkaamassa lastaan vannon ampuvani kyseisen henkilön siihen paikkaan.Jos en sillä hetkellä omistaisi asetta niin hakkaisin tämän henkilön nyrkein niin paskaksi maahan kun vaan voi.Tälläisilla ihmisillä ei ole oikeutta elämään.Muistan monesti kuinka toivon että jos vain olisin iso niin menisin ja nostaisin isäni äitini päältä hakkaamasta ja heittäisin äijän seinän läpi.Olen siitä kiitollinen että olen nyt iso eikä minun tarvitse enään koskaan kestää sitä paskaa mitä pienenä kestin.Minulla alkaa keittämään päässä niin pahasti että pystyn hakkaamaan vaikka hengiltä ihmisen joka hakkaa naista/lasta.Varmasti hakkaankin jos joskus näen sellaisen sian.Voiko olla mitään säälittävämpää kun itsesäälissä rypevä alkoholisti,naisten hakkaaja,heitteille jättäjä PASKIANEN.Antakaa lapsille tärkein asia joka heille kuuluu.LAPSUUS.Vaikka olisin tärisevä piri nisti en pystyisi ikinä satuttamaan ketään lasta tai naista.Haluaisin omistaa koko lopun elämääni lasten suojelemiselle sillä heissä on tulevaisuus.

7

Se voikin olla todella vaikeaa, olen itse kasvanut alkoholistiperheessä, vanhempani joivat melkein niin pienestä kuin muistan…En ole päässyt menneisyyden kahleista vielä eroon, en tiedä tulenko pääsemäänkään…

8

mä en ainakaan pääse, ne asiat varjostaa mun tän hetkistä elämää tosi paljon, enkä mä tiedä miten tästä kuuluu jatkaa eteenpäin…avoliitossa oon sellasen henkilön kanssa jolla ns.täydellinen perhe…en kai uskalla hajota sen edessä ja kertoa näitä tunteita joita sisälläni kannan eikä tuo niitä kai ymmärtäiskään…pilaako vanhempien virheet munki elämän?

9

Ite en oo anteeksi antanut.Käsitellyt oon kovastikkin asioita mun lapsuudesta mutta anteeksi en oo pystynyt antamaan.Porukat veti aineita koko lapsuuteni tosin nykyään ovat kuivilla.Minä taas en.Joskus hoidossa ollessani tuli käytyä keskustelua puhelimitse mutta eihän siitä mitää tullu vaan meni huutamiseksi koko keskustelu kun eivät suostuneet myöntämään mitään.Mulla oli muka hyvä lapsuus ja ei heidän aineiden käyttö muhun voinut vaikuttaa :unamused:

Harmi vaan että muistan asiat vähän toisella tapaa.Äiti pyysi mua kantamaan isin nukkumaan aina kun isi oli tullut reissusta kotiin ja kauhean piriputken jälkeen oli niin väsynyt ettei pysynyt tolpillaan.Muutaman kerran tuli sekopäisiä ihmisiä aseiden kanssa meidän kämppään sisään.Mä taisin olla silloin jotain 9vee.Poliisien tulo kesti sillon 2 tuntia ja sit ku faija tuli kotiin ni ei se ees tajunnu et mitä oli tapahtunut ku oli niin kuosissa.Kerran tää yks tyyppi uhkas ampua meijät siis mut ja mutsin ja meijän koiran.Aseen kanssa heilu meijän olohuoneessa.

Koko stooria en jaksa nyt rupee kirjottaa mutta eipä kauheesti oo varaa sanoa että ois ollu mukava ja turvallinen lapsuus :unamused:

Puheväleissä ollaan ja mutsin kanssa ihan ok väleissä mutta anteeks en ikinä anna.En vaan pysty.Ja nyt on alko astunut faijalla kuvioon ni ei kauheesti tuu vierailtua ku se menee niin sekasin siitäkin ettei mitään rajaa.

Tällä hetkellä koitan vaan taistella omaa riippuvuuttani vastaan.

Enään en vihaa kummiskaan.Ennen vihasin ja inhosin mun vanhempia mutta samalla kummiskin rakastin niitä enemmä ku mitää maailmassa.Vaikee tilanne noin kokonaisuudessaan.Monet itkut oon itkenyt kaikkien tapahtumien takia mutta toisaalta jossain määrin ymmärränkin mun vanhempia ku ajattelee mikä ajo ne aineita myymään ja käyttämään.Siinnä ei paljon ollut vaihtoehtoja mutta silti…

Kaikista kovin paikka on tällä hetkellä mun faijan alkoholin käyttö.Se vaan haastaa riitaa sillon ku sitä näkee.Vittuilee ja aukoo päätään.Haukkuu mua mun aineiden käytön takia tai jos oon ollu selvinpäin ni sit keksii jonkun muun syyn aukoa päätään.Yleensä tällaisen jälkeen oon aina vetänyt.En vaan jaksa ja tulee niin helvetin pahamieli :frowning:

Mutta joo ei jaksa enempää synkistellä ku koittaa olla selvinpäin mutta ajattelin jakaa oman kokemukseni

10

Osui ja upposi.
Kiitos ja hui.
Kuin minun kokemus ja tunne!

11

haluan sanoa teillle rakkaat vanhemmat en syytä teitä mistään en edes siitä isä että hait minut päiväkodista kännissä enkä siitä että kotiin en uskaltanut tulla koska tapelitte niin kovaa että veri vaan lensi ja minuun sattui nähdä että te kaksi olette vanhempiani enkä myöskään siitä että minulla ei ollut kotia ja isä kun lähdit ja jätit meidät äitin kanssa kahdestaan ja meillä ei ollut edes varaa välillä ruokaan ja että kateudesta katsoin meidän luokan muita tyttöjä joilla oli uusimmat muotivaatteet ja äiti en ole vihainen vaikka en ehtinyt lukea kokeisiin koska piti hakea sinut kantakuppillasta ja isä kuulin sinusta vain harvoin ja niillä harvoilla keroilla kun tulit olit humalassa annnan senkin anteeksi ja myös sen että kun kaikkien vanhemmat olivat joulujuhlissa etsin teitä turhaan yleisöstä ja myös joulut joita minulla ei koskaan ollut kaikki päivät samaata harmaata ja ikuista tuskaa vanhemmat en syytä teitä minun joka viikonloppuisesta juomisesta jota on jatkunut jo kohta yhdeksän vuotta isä ja äiti elämä sekaisin on vain paljon helpompaa ja en halua muistella paskaa lapsuuttani jonka minulle teitte en voi luottaa enkä rakastaa olen vain yksin anteeeksi

12

Tuli niin lapsuus mieleen ku luki näitä juttuja eri ihmisiltä, joilla on myös ollu vaikea lapsuus… Eikä auttanut pidätellä itkua, kun rupesin muistelemaan omaa lapsuuttani… Nyt vanhempana olen antanut mielessäni anteeksi äitille ja isälle… Alkoholismi on sairaus. Nyt kuitenkin taistelen itse alkoa, lääkkeitä ja huumeita vastaan. Johtuuko lapsuudesta, mistä en ole päässyt tai ikinä kokenut lapsuutta että kaivan nyt samaa kuoppaa? Vaikea menneisyys on kuitenkin antanut minulle voimaa selviytyä kun elämä potkii päähän ja tehnyt minusta itsenäisen jo nuorena… Ei ollut rajoja lapsuudessa. Nyt tässä kitkutellessa ihmettelen, voiko olla toisellaista elämää?

13

Devilla, sinulle toivon kaikkea hyvää! Lapsuuden muistoista jos kipeitä, pitää puhua. Itse vuodatan kavereiden kans “aineissa” asiasta… En tiedä onko hyvä keino… Mut itseäni auttaa… Nyt pystyn jo selvinpäin puhumaan…

14

Hei

Mä katselin tässä näitä juttuja vanhemmille anteeksi antamisesta ja muusta ja en voinut olla kirjoittamatta ja kertomatta omaa tarinaani.
Mun niin sanottu Helvetti alkoi kun olin noin 3 vuotias. Mun äiti on siitä asti ollut oikeesti alkoholisti. Mä jäin usein yksin kotiin, musta ei oikeestaan huolehtinut kukaan paitsi mun mummi joka tajus sen mimmonen äidistä oli oikeesti tullu. Mä olin ensimmäisen kerran yksin yötä kotona kun olin 6 vuotias. Mä opin huolehtimaan jotenkin itsestäni, mutta kaikkihan sen tietää että ei kukaan 6 vuotias pysty olemaan kokonaista vuorokautta yksin kotona saati ollenkaan. Mun isä häippäs jo ennen kun mä synnyin. Mä jouduin kasvamaan aikuiseks jo tosi nuorena. Mä otin äidistä mallia ja join ensimmäisen kerran humalaan itseni 11 vuotiaana. Mulla oli paljon vanhempia kavereita, mua on käytetty seksuaalisesti hyväksi ja muuta semmosta. Musta tehtiin monta lastensuojelu ilmotusta mutta jotenkin äiti sai ne uskomaan sen valheita ettei se jois enään ja että se ei enää koskaan jättäis mua yksin. Mut ei se lupauksiaan koskaan pitänyt. Mä lopetin luottamisen siihen ja kaikkiin muihin, mulla ei ollut enää ketään kelle olisin kertonut mun pahasta olosta ja se vaan paheni ja paheni. Mä yritin itse murhaa 2 kertaa onneksi en onnsitunut olen sitä mieltä nyt. 13 vuotiaana sain jonkin laisen kontaktin kuraattoriin ja kerroin etten halua asua enää kotona. Mun välit sukulaisiin oli mennyt ja jäljellä niistä oli enää vain 1 eno ja mummi. Mummi oli silloin jo liian vanha huolehtimaan musta joten kuraattori ja sosiaaliyöntekijä oli sitä mieltä että mun pitää mennä lastenkotiin. Mun masennus puhkes samoihin aikoihin kunnolla. Mä vaan itkin en jaksanu käydä koulussa ja kaikki oli mulle ihan sama. Mä vaan ryyppäsin ja rellestin ja laiminlöin lastenkodin sääntöjä. Mä aloin käyttään huumeita, lääkkeitä, vauhtia ja kannabista. Sitten 16 vuotiaana mä tajusin itekkin , kun mun paras ystävä kuoli huumeiden yliannostukseen että mulla menee ihan liian lujaa. Lastenkodista ne laitto mut elämäntapakatkolle 1kuukaudeks ja sit menin takasin kesti viikon ja mä ratkesin taas. No uudestaa taas sinne katkolle ja sieltä Mikkeliin (400km) päähän kotoo. Olin Mikkelissä vuoden ja siellä tajusin mihin mä olin menossa, mä en koskaan halua olla niinkun äiti, joten otin itteeni niskasta kiinni ja päätin et se loppuu nyt.
Mä tuskin koskaan voin antaa äidille anteeksi. Mä tiedän et se yrittää nyt korvata mulle kaiken mutta, se on mahdotonta, mulla ei oo ollu oikeeta lapsuutta mitä vois muistella sit vanhana. Meillä on äidin kanssa nyt oikein hyvät välit, äiti juo edelleen mutta pystyy käymään töissä. Mä rakastan mun äitiä koska se on mun ainut äit,i se on mun perhe. Mutta siti nää muistot on aina mun mielessä. Mä toivon että kaikki joilla on oikeesti hyvä olla kotona ei puhuis pahaa vanhemmistaan, ja ymmärtäis sen et ne laittaa kotiin tulo ajat ja antaa arestii jos oot tehny väärin, vaan koska ne välittää ja haluu teijän parasta. Mä vihasin lastenkodissa asumista mutta nyt mä tajuun että se on kaikki ollu vaan hyväks mulle. Jos mä en ois joutunu sinne koskaan ni mä tuskin eläisin enää.
Nyt oon 18 vuotta, asun yksin ja käyn ammattikoulua. Mä oon ylpee itsestäni että otin sen avun vastaan. Ja mä oon ylpee myös mun äidistä että se on jaksanu yrittää vaik sillä ei todellakaan oo ollu helppoo. Anteeks on vaikee antaa mutta silti en voi sulkee sitä mun elämästä.
Pitäkää houli itsestänne ja koittakaa jaksaa :slight_smile:

Terv. Henna

15

Henna,
Se oli ihana selviytymistarina. Toivon sinulle kaikkea hyvää. :smiley:

16

Henna, voin sanoa ymmärtäväni kokemuksella täysin miltä tuntuu elää ilman “oikeata” lapsuutta. Kun elämä “oikeasti” alkaakin vasta kun on täyttänyt 18v ja on muuttanut pois “vanhempien” luota.

Silti, kaikesta kokemastasi huolimatta toivon sinulle kaikkea hyvää ja erittäin mahtavia muistoja, uusia ystäviä, joskus onnellisen perheen. Niin että voit vielä joku päivä muistella vanhana elämääsi hymyssä suin :slight_smile:

17

Kiitos, elämäni on jo nyt niin hyvällä mallilla että olen ylpeä itsestäni. Olen onnellinen että välit äitiin ovat säilyneet ja olemme läheisiä. Muistot tottakai ovat joskus syy siihen että edelleen riitelemme mutta olemme oppineet puhumaan asioista. Toivon todolla jokaiselle jolla on saman tyylinen lapsuus ja tarina kaikkea hyvää ja jaksamista. On vaikea antaa anteeksi mutta pitää osata hyväksyä ja ymmärtää alkoholismin ja narkomaanian vakavuus ja se että ne ovat sairauksia. Niiden läpikäyminen on raskasta niin sairauden omistavalle kun myös läheisille. Mutta kuten jo sanoin kaikkea hyvää ja jaksamista kaikille asian ymmärtäville ja asian kanssa taisteleville.

Terv. Henna

18

Kiitos myös sinulle toivon myös samaa itselleni. :slight_smile: On mukava kuulla että joku ymmärtää asian vakavuuden. Joskus minua kiusattiin asiasta ja siitä millainen äiti minulla on, asia oli minulle arka ja on edelleen ja minulle tulee hyvä mieli kun joku ymmärtää asian. Kiitos ja toivon sinullekkin samaa kuin sinä minulle :slight_smile:

19

Kuulostaa niin tutulta. Mulla ei ongelmia huumeiden, tai lääkkeitten osalta, mut alkoholin kanssa taistelen. Omat vanhemmat olivat alkoholisteja jo kun synnyin ja silloin 6 vuotias siskoni huolehti minusta ja huolehtii edelleenkin henkisesti, vaikka olenkin jo päässyt pitkälle aikuisikään. Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ja olemme hyvissä väleissä, mutta ei ne lapsuuden säröt silti korjaannu ikinä. Isäni on edelleen täysipäiväinen juoppo. Siskoni muutti pois kotoota, kun olin 12 ja samaan aikaan vanhempani erosivat. Silloin jäin täysin omilleni, koska äitiä ei kotona näkynyt. Nyt yritän omaa elämääni saada raiteilleen ja taistelu on kovaa.

20

Tuntuipa tutulta-nyt tänäpäivänä voimani ovat loppuneet.en oikein jaksa elää mutta en tahdo kuollakaan!!tuntuu raskaalta koittaa jaksaa eteenpäin äitinä,aikuisena.olen raitis-ns.“hyvä äiti”-mut tuntuu kuin koko elämäni olisi ollut pelkkää suorittamista.kukaan ei tiedä,millaista kamppailua sisimmässäni käyn ja miten inhoan itseäni ihmisenä edelleenkin-jopa aikuisenakin.en jaksa rakastaa vanhaa juoppoa äitiänikään-rakastan vain omaa perhettäni ja lapsiani.mikä minussa on vikana etten pysty unohtamaan lapsuuden kauheuksia?miksi ne nyt palaavat riivaamaan-kun viimeinkin olen vapaa aikuinen?miksi ahdistaa-kuka auttaa?ja jos joku aikoo tarjota sitä ristillä riippunutta tyyppiä tähän avuksi…pimahdan täysin :slight_smile: