Ahdistuneisuus ja palasina oleminen

Lataamo
1

Moi kaikki, tääl 5:30 heräsin ahdistukseen. Monta vuotta kärsiny depressiosta ja ahdistuksesta ja kokeiltu on kaikkee.
Lähinnä nyt tällane rantti et ku ei ahdistuksen takii ees saa nukuttuu hyvin vaa herää just naps keskel yötä, ei sillee suinkaa et ois zombiolo sitten, vaa sellanen adrenaliini päällä et vois pistää kaiken paskaks ja huutaa.
Taustalla depressioo ja epäiltyy bipoo joka o muutettu epävakaaks luonteeks/rajatilapersoonaks, mut tää ahdistus on tää vallitsevin mielentila ja välil se vie vaa silleen et naps, saattaa mennä kaikki ihan paskaks parin tunnin sisällä. Oon MT:hen säännöllisen epäsäännöllisesti yhteydes kun puuttuu uskoa, kun ei ne voi konkreettisesti auttaa eikä ota tosissaan kun yrittää pitää ittensä pois itsemurhayritysten listalta ja töissäki käyminen onnistuu silleen et psyykee verotetaan rankasti, silleen just ja just pysyy shitti kasassa. Ei vaan jaksa. Ikää vasta parinkympin keskivaiheil mut tuntuu et homma o jo menetetty ku tästä kärsiny jo sellaset 10 v ja suvun mielenterveys ei todellakaa oo kohentunu iän karttuessa, päin vastoin.

Voi vitun vittu.

Ainiin ja mun MT-häiriöt ei johdu päihteistä, mua hajottaa vaan koska mun aivot flippailee ihan miten niit huvittaa.

Onkos muilla samanlaisia rageahdistuksia

2

No mulla oli töissä ollessani tota raivon tunnetta. Aika pitkään pysyin kasassa rauhottavien avulla, mut kun mun stressi lisääntyi olosuhteista niin mun ahdistus on viime vuoden aikana muuttunut itkuisuudeksi. En raivotessani koskaan mitään tehnyt, mutta olo oli sellanen että olis tehnyt mieli tappaa joku. Välillä mulla tulee noita vitutus-kausia, mut enimmäkseen olen nykyään ihan helvetin surkea ja itkuisa.

Itseasiassa olin voimakkaampi silloin, kun kävin vielä vihan voimalla. Silloin työelämässä ja muutenkin selvisi raivon voimalla. Kun tilanne paheni niin sitä vaan hajosi, ja musta tuli tällanen siipirikko lintu. Nyt olen ollut pitkään sairaslomalla. Mä olen 34 v. oireilu alkoi jo 14-vuotiaana paniikkihäiriöllä ja masennuksella. Nykyään se on sitä ahdistusta ja masennusta.

Onks sulla rauhottavia käytössä ja auttaako ne ollenkaan? Mulla on usko MT-toimistoon aivan paska huonojen kokemusten takia. Olen ollut viimeiset 10 vuotta yksityisellä hoidossa, mutta nyt ilmeisesti joutuu siirtymään rahan takia kunnalliselle. Jos meno on yhtä paskaa, kun ennen niin siirryn takas yksityiselle makso mitä makso.

Mulla on kans kokeiltu käytännössä kaikki lääkitykset. Ja todettu nyt resistenssiä lääkitykselle. Ovat keksineet suositella jo sähköshokkihoitoa, mutta siihen en suostu. Tiedän mitä haittavaikutukset ovat tehneet nuorelle ihmiselle, toistaa jo itseään kun seniili mummo.

3

Heräsin taas 04:30 tänä yönä (äsken) vaihteeks. Ehin nukkua jopa ehkä 4 tuntia.

Moikka Lucrezia. Joo, samat kuviot vähän täällä vaikka vähempi vuosia vierähtäny. Silti tunne, et elämä lipsuu käsistä samaan aikaan kun muut tekee, tekee haluamiaan asioita ja edistyy ja voi hyvin.

Edit: Joo, toi vihajuttu vielä, että ku sanoit että se o muuttunu itkuisuudeks; oon itellä huomannu samaa, että kun sulla on niin paljon sitä vihaa ja ahdistusta, mutta sä et voi purkaa sitä mitenkään, ni siitä tulee ajan myötä sellanen voimaton olo, turhautuneisuus, ja se kaikki kääntyy sisäänpäin kun sitä ei voi kohdistaa oikein niihin abstrakteihin asioihin mitkä ajaa sut siihen raivon tilaan. Että sellasessa tilassa se viha ois helppo kohdistaa itseen ja itsen vahingoittamiseen, kun sä olet niin voimaton sen edessä. Näin ainakin koen sen itelläni. Oisko sulla samaa?

Joo, on rauhottavia käytössä. Mutta siinähän on se juttu, että jos mä niitä söisin niin usein ku ahdistaa, ni mulla ois jatkuva ja paheneva bentsoriippuvuus. Oon niistä vierottanu itteni pari kertaa, aina kun on huomannut ettei nekään enää auta ja että vaikka olo on hirveä, niin ne on pakko saada toimimaan → lopetus ja sama rumba alusta. Tällä hetkellä taas siinä kivemmassa vaiheessa, että takana just itsevierotus rauhottavista, joten ne jopa toimii jos ottaa reilun annoksen. Mutta ei niitä silti voi syödä niin usein kun tarvis. Repii palasiks tällanen. Mt-tyypithänn on sitä mieltä, että siellä pitäs olla taustalla se masislääkitys, että se tasais sitä oloa ja siihen päälle ne rivatrilit tai opamoxit (jollon niitäkin tarvis vähempi), mutta en tykkää masislääkityksistä ollenkaan. Montakin syytä siihe; ne tekee musta ihan tunteettoman ihmisen, läheisin ihminenki kommentoinu että “oon ihan outo” kun en voinu reagoida oikein tilanteisiin, ja se flättää kaiken elämän pään sisällä mikä taas ei sovi yhteen mun työn kanssa, jos mun pää ei toimi skarpisti ja en tunne mitään ni mä en pysty toteuttaa mun duunia. Tietty sit että sitä on iha rikki, ni en mä sillonkaan sitä duunia voi tehä! Mutta ainaki tuntuu et pää joskus luonnollisessa tilassaan eiköä joudu miettii et johtuuko se ja se paska sivuoire lääkityksestä vai kehosta itestään joka yrittää kertoa jotain.

Olin taas vaihteeks eilen psykatädille ja saatiin varattua uus aika psykiatrille ja psykologille vähä tilannekatsausta varten ku sen mielestä täs nyt ainoo ratkaisu mun noidankehälle on pitkä intensiivinen terapia ja siihe tietty sit saikku, ei tällee voi olla töissä.

Ja just toi töissä raivontunne, se on just niin sitä. Mua alkaa ottaa päähän niin jumalattomasti että se täysin lamaannuttaa mut, kun sitä hommaa ei voi raivoissaan tehä. Siis vituttaa niin ettei veri kierrä. Just se että tuntuu että mä oon jumissa siellä, mä voisin olla tekemässä asioita mitä mä haluan mutta mun paskat aivot estää mua tekemästä sitä mitä haluun ja saavuttamasta sitä mitä mä ansaitsen ja jumitan paikassa missä musta tuntuu aina et haluun tappaa itteni ku se on vaa pään hakkaamista seinään. Oon kateellinen niille joiden pää ei hajoo ja joille on annettu se mahollisuus yrittää sitä omaa juttuaan ilman tätä mt-painolastia. Se syö sisältä.

Erityisesti vituttaa se, vähän sivuten aihetta ku joku tuol olikse saunan puolella sano, että kun päihdekuntoutujat tai alkoholistit on vaan silleen että sitten kun onnistuu olee juomatta ni sitten tulee palkitseva olo ja ne ongelmat vähenee jne, että sitte se homma palkitsee - mutta että sitten kun huomaa että ei vittu, ei mulla ole mitään päihdeongelmaa vaan nää asiat johtuu siitä et mun sielu on palasina ympäri peltoo ja vaikka mä oisin juomatta, käyttämättä mitää aineita ja eläisin niin terveesti ku pystyn, ni tää homma ei vaa korjaannu sillä. Vittumaista sanoo päihderiippuvaisille, mutta itellä sellanen olo et jos ois helvetti edes riippuvuus ilman mt-ongelmaa, ni mulla ois chanssi korjata itteni. Mutta että kun vaikka tekee kaiken sääntöjen mukaan, tämä arpa ei voita. Tai että jos on riippuvuus, niin vaikka se kuinka vaikeeta onkin, ni jos pysyt erossa niistä aineista ni oot jo askeleen pidemmällä. Mutta kun näissä vitun mt-ongelmissa ei oo mitää takeita mistään vaikka opettelisit mitä. (Nonii tietty sitten eri lukunsa päihde- ja mt-ongelmaiset joilla molempia, mikä on tietty suuri osa, mutta.) Ei ollu tarkotus provota tai olla paskamainen, mutta tällaset ajatukset mulla oli nyt tässä kirjotellessa.

Oon usein yrittäny kans turvautuu liikuntaan, että kun kroppa on tarpeeks väsyny ni sithä o pakko nukkua, vai mitä? NO EI VITTU TODELLAKAAN. Sit oon vaa väsyny ja uneton vaikka ois iha loppuun ittensä vetäny lenkeillä tai jumpassa. Mä en ala.

4

Joo siis mä oon ollut käyttämättä mitään 2 v. ja en koskaan ole ollut kun henkisesti koukussa. Päihteillä aikanani (viina ja piri) hain vaan parempaa oloa, tajuttuani että ne vaan pahens sitä loppupeleissä olen ollut ilman. No ilman viinaa jo yli 5v. eikä noidenkaan käyttö ollut mulla koskaan kun sellasta viikonloppukäyttöä.

Mutta ei mene hyvin vaikka kuinka on ilman päihteitä, sehän tässä on surkeaa. Tosin niiden kanssa vois mennä vielä huonommin, mutta. Mulla on mennyt säännöllislääkityksiä enemmän kyllä, olon turruttamiseen nimenomaan, (unilääke-> tsolpideemi) mut se aina kostautuu kun ne loppuu aikasemmin. Siitä taas viisastuneena, aion käyttää jatkossa ohjeen mukaan.

Noi masislääkkeet kieltämättä tekee sen et ihmisestä saattaa tulla vähän tunteettoman oloinen ja jos luovaa työtä tekee, niin tunteista ja taiteesta saattaa se paras terä lähteä. Itse mä vaan totuin niihin lääkkeisiin ja oli pakko, koska mä en olis voinut elää ilman niitä. Ne siis tasas mun oloa jo sen verran hyvin, et noi pahimmat raivot aikanaan jäi. Tosin oon käyttänyt niitä nyt 20 v. vaihdellen aina välillä lääkettä, etten osaa sanoa millanen olisin ilman niitä. Eikä ne tietenkään toimi enää niin hyvin kun ennen. Pääosassa tuntu muutenkin, et mulla sama lääke autto noin 2-3 v. ja sit oli taas vaihdettava lääkettä.

Toi psykologi sulla on kyllä tosi hyvä, muuten en tiedä mitä tossa vois tehdä. Kun tosiaan et voi rauhottaa sitä oloa kun ihan pahimmillaan rauhottavilla. Hyvä et saat nyt sairaslomaa, eihän tosta mitään tule töiden teosta tosiaankaan tollasessa tilassa.

Siitä viha-jutusta, mulla se kääntykin jossain vaiheessa niinpäin et aloin viiltelemään itseäni kun vitutti niin paljon. Onneks olen sen pelleilyn lopettanut. Ja sit se jossain vaiheessa käänty lähes kokonaan siihen itkuisuuteen, koska on vaan todella niin turhaantunut. Et tavallaan kun mikään ei auta.

Mä olen muutenkin nyt siinä vaiheessa, et on ihan kesken kaikki asiat, et miten tulee hoito jatkumaan jne. Niin se on tosi turhauttavaa. Onneks aina tietää et jos kaikki menee päin helvettiä, niin voi palata sille omalle yksityiselle lääkärille, jolla on ainakin aito halu auttaa.

Tsemppiä kovasti! Noi unettomuus- ym. aamulla heräämiset on kauheita, vaikka mä en herääkkään sellaseen adrenaliinipyräykseen vaan muuten vaan kun mulla on unettomuutta johon ei lääkkeet auta. Tosin nyt oon nukkunut paremmin pari viime yötä. Mulla lopulta se väsymys sit vaan ajaa yli ja saa nukuttua kun riittävän pitkään jatkuu unettomuus. No oon kyllä nyt kipeäkin ja antibiootit väsyttää aina mua, et voi johtua siitäkin tää väsymys nyt.

5

Täällä taas vaihteeks päivittämässä tilannetta.
Saikulla ollaan, ja bentsojen käyttö on onneks suurimman osan aikaa paremmin hallussa. Sain tosiaan pitkän pätkän saikkua, tarkotus olis kattoa työhönpaluuta vasta sitten useemman kuukauden kuluttua, jos tilanne jotenki tasaantunu ettei kaikki ala taas uudelleen.
En oo vieläkään saanu itteeni terapiaan ja tuntuu, et ei voi sanoo mitään omaan pahaan oloon liittyvää ääneen kellekään, koska muut ajattelee et se on oma vika ku en vieläkään oo saanu sitä terapiaa alkuun. Se vaa on niin helvetin vaikeeta. Millä perusteella ootte ittellenne valinneet terapeutin? Niitä ois nii moneen lähtöön tarjolla, itellä ois haussa kognitiivis-behavioraalista mitä julkisen puolelta suositeltiin. Nyt ku vaa jaksais ottaa yhteyttä ja alkaa käymään niitä läpi, että mikä ois itelle hyvä.

Masennusjaksoo tässä ilmesesti pidempään ollut, meno ollu kohtalaisen tasasta ja silleen, että ehdin ajattelee että ei tuu mitään yllättävää - että ei ollu sellane olo että haluis pistää elämän risaseks ja juomaan tai sekakäyttämään. Sitte yks ilta jotenki stressi lähti käsistä ja vahingoitin itteeni oikeen kunnolla. Koska häpeä on helvetin kova itellä - (just kun olin ajatellut että viimesimmästä itsetuhosuussekoilust aon niin pitkä aika, että ehkä mä oon tässä voiton puolella, että osaan kääntää käyttäytymiseni pois, niin tää sitten hävettää ja oon itelleni niin vihanen että pääs näin käymään) niin sitten et menny tikattavaks mihinkää vaa ite hoidin homman. Tietty pitää kattoa ettei haava tulehdu tms, mutta hyvällä pohjalla tässä ollaan. Mutta niikun sanoin, häpeä on suuri ja nyt sitä taas miettii että kuka tän teki ja millasessa mielentilassa? Se lähinnä alleviivaa sitä, että mun täytyy potkia itteeni nyt siihen suuntaan että oikeesti etin terapeutin. Jotenki sitä vaa haluu olla niin kovasti kunnossa että kieltää sen että mikää ois vialla varsinaisesti, ei ainakaan koko ajan.

Yks hyvä juttu tässä on ollu, mielenterveyden hoidossa siis, että oon saanu Ketipinorit takas. En aluks halunnu niitä ku niist o nii huonoja kokemuksii, mutta ne on kyllä hyvii unettomuuten ja jos tuntuu siltä että ei just kestä olla hereillä ni niitä ottaa säännöllisesti iltasin ja naps, saa olla jonku aikaa tajuton. Silleen kyllä hyvä lääke. En moiti. Tietty sitä on sitten aika zombi päivisin, mutta joo.

Mulla on uudestaa diagnoosit vähän sekasin, lääkärit taas miettii niitä ja mua ottaa päähän kun en saa SSRI-lääkkeitä millä pääsisin masennuksesta eroon edes jossain määrin (vaikka en niistäkään sivuoireiden takia kauheesti tykkää, mutta nyt niitä ottasin) koska ne ei vielä oo varmistanu, etteikö mulla sittenkin olis bipo (eivät siis saa määrätä niitä koska bipolla saattais laukaista manian). Tässä odotellessa…

6

Mun on pitänyt tässä jo pari päivää tähän kirjottaa, mutta olen itse ollut niin palasina etten ole saanut mitään syvällisempää tekstiä aikaiseksi.

Hyvä että sait pidemmän jakson sairaslomaa, tollanen ahdistuneisuus kun ei 2 viikossa muutu miksikään, vaikka töistä poissa saisi ollakkin. Työpaikalle palaaminen on vaan usein entistä vaikeampaa sen jälkeen. Vai miten itse koet sen?

Mä sain terapeutin sitä kautta aikoinaan, että vanhempani olivat alalla ja osasivat suositella mulle yhtä, kävin tapaamisessa ja se sattui olemaan juuri sopiva. Tsägäähän tuo oli. Työn ohessa on tosi vaikea löytää psykoterapeuttiaikoja, jos työ on sellanen klo 8-16, koska usein ilta-aikoja on tosi vaikea psykoille saada.

Sitä sun ei kannata hävetä, ettet vieläkään ole saanut itseäsi terapiaan koska se on tosi pitkä prosessi monesti. Nykyään hyvin saa sähköpostilla kiinni terapeutteja ja kannattaa lähteä ihan siitä, että pystyvätkö ottamaan potilaita. Mä pari vuotta sitten etsin pitkään psykoterapeutteja ja kaikki, joilla oli se kelakorvattavuus olivat täysin varattuja, eivätkä voineet ottaa uusia potilaita.

Eli se psykoterapeutin löytäminen ei todellakaan ole mikään piece of kakunpala. Jos löytää sellasen, joka pystyy ottamaan potilaita, niin täytyy vielä kemiat pelata yhteen että hoidosta on yhtään mitään hyötyä.

Mulla käytettiin aikanaan masennuksen hoidossa kognitiivista psykoterapiaa, ja koska mulla oli paljon traumaattisia kokeumuksia jo lapsuudesta ja masennus lähtöisin jo sieltä, tämä oli juurikin oikea suuntaus minulle. Eli monet jutut ovat lähtöisin jo lapsuudesta ja alkavat oireilemaan myöhemmin. Potilas ei kuitenkaan välttämättä tunnista tätä mistä nämä esim. riittämättömyyden tunteet tulevat. Yhdessä psykon kanssa sitten potilas tavallaan alkaa tunnistamaan, miksi käyttäytyy tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja kuinka tätä voisi muuttaa.

Tässä vähän linkkiä: http://www.kognitiivinenpsykoterapia.fi/?page_id=4

En tiedä oletko tohon jo tutustunutkin, mutta mua itseäni auttoi nimenomaan masennuksen ja paniikkioireiden hoidossa tuo hoitomuoto. Jokatapauksessa kohtalaisessa kunnossa tuo terapia piti minut 10 v. hoidon jälkeen. Tietysti SSRI-lääkkeiden avulla ja silloin oli rauhottavat tarvittaessa. Joita jossain vaiheessa jouduin käyttämää töissä jatkuvasti. Mutta olin työkykyinen 10 v. tuon terapian ja lääkitysten avulla. Ettei ne ihan huuhaata todellakaan ole.

Valitettevasti Masennuksella on tapana uusiutua. Ja nyt 13 vuotta hoidon jälkeen olen ihan romuna, eikä ole vielä tietoa jatkosta.

Toivotaan, että sun lääkärit sais ne diagnoosit jonkunlaiseen kuntoon, että saisit lääkityksen. Lääkitys ja terapia yhdessähän on se kaikkein hedelmällisin vaihtoehto avun saamiseksi. Voimia! <3

7

Kiitos Lucrezia, selailin tossa ahkerasti läpi uusimpia keskusteluja ja huomasin, että sulle oli tapahtunut jotain ikävää viimeaikoina ja menit siitä uudestaan aika rikki, voimia sulle. Olet tähänki asti pysyny elossa ni kyllä sä tästäkin selviät. Heh, hyvä mennä ite sanomaan, just sain jotain 30 tikkiä iteltä raajasta veks. :smiley:
Palaillaan ja voimia.

8

Moi taas Lucrezia ja muut jotka sattuivat lukemaan ketjua. Kulunut melkeen vuosi ketjun aloittamisesta, joten tässä olisi taas päivitystä tilanteeseen.

Loppujen lopuksi ahdistus ja muut asiat ajoivat siihen, etten enää ole töissä. Aikani olin sairaslomalla ja nyt olisi tarkoitus saada määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä. Pää alkoi sen verran hajoilla, että totesin ettei näin voi jatkaa. Mikään ei muutu jos mikään ei muutu, ja annoin itselleni luvan ja aikaa sairastaa ja yrittää toipua. Terapeutti löytyi, ja olen käynyt nyt noin puolisen vuotta analyyttis-kognitiivisessa terapiassa. En ole vielä kokenut siitä olevan hyötyä, koska terapeutti ei ole minulle se juuri oikea henkilö, joten avautuminen täysin ja itsensä haavoittuvaksi asettaminen on vaikeaa. Uuden terapeutin löytäminen tosin on niin raskasta touhua, että en ole siihen vielä lähtenyt.

Monta F:ää on tällä hetkellä. Diagnoosina on tällä hetkellä vaikea toistuva masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Aikaisemmin mainitsin etten saanut masennuslääkkeitä pahimpiin oloihin, koska oli epäilynä bipolaari, mutta nyt ovat kuitenkin hellittäneet sen kanssa, ja määrävät tarvittavia aineita.

Pitkään yrittelin taistella niin, että mahdollisimman vähän mitään lääkkeitä söisin, että jotenki yrittäisi antaa kehon ja mielen korjata itseään. Unettomuudesta ja benzojen vähennyksestä/lopettamisesta (Rivatril) aiheutuvat oireet käyvät aina kuitenkin niin kovasti psyyken päälle, että jossain vaiheessa on pakko luovuttaa ja palata benzoihin ja ketiapiiniin, että vähän aikaa ei olisi niin helvetillinen olo ja saisi unta.

Sain juuri vähän aikaa sitten listaa kaikesta, mitä mulla on muuten kokeiltu erilaisiin häiriöihin ja tiloihin. Se olikin ihan hauska lista ja menee näin: Essitalopraami (Cipralex tai Actavis Escitalopram) 10-20mg riippuen lääkäristä ja ajankohdasta, Rivatril (1-2mg tarvittaessa eli lähes aina), Sertralin, fluoksetiini (en muista lääkenimeä), Seroquel, Ketipinor (25-50-100mg tai jotain), Opamox (oksatsepaami vaihtelevin määrin), Litium, Mirtazapin (hyi helvetti) sekä siihen lisäksi sitten unilääkkeet. Varmaan jäi tosta pois joitain, mutta pääasiassa noiden eri sekotuksilla on menty usein (paitsi että olen sanonut että Mirtazapiiniin ja Litoon en koske enää tikullakaan).

Pointtina kuitenkin, että nyt on uusi vuosi ja uudet koktailit. Olin pahan masennuskauden jälken uudestaan sillä stnan essitalopraamilla ja kun totesin että ei nää kuulkaa edelleenkään toimi, niin nyt on ihan uudet jutut kokeilussa. Aamuisin menee Efexor depot 75mg (venlafaksiini) ja yleistyneesen ahdistushäiriöön Lyrica 75mg 2 krt päivässä ja ekaa kertaa sellanen olo että hei, tää saattaa jopa toimia. Rivatril pitäs luonnollisesti jättää pois koska se + Lyrica vahvistaa toistensa vaikutusta, mutta ilolla jätän sen jos tää kombo toimii. Toiveena on myös että Lyrica sen verran rauhottas tota sirkusta päässä että sitä ketiapiinia ei tarttis enää syödä että menee tajuttomaks.

Sellaista täällä. Onneks näkyny vähän valoa tunnelin päässä, ja hei, tajusin et se on aurinko. Eiköhän tästä taas kaikki avohoidon asiakkaat intoudu taas puuhastelemaan kaikkea heti kun valoakin tulee lisää ;D

Kommentteja, kysymyksiä lääkityksestä tai muusta?

9

Hei “pikkuhäiriö” ja muutkin :slight_smile: Löysinpä tällaisenkin keskusteluketjun…oon aika uus täällä, ja siks mulla kestää, mistä löydän aina ne ketjut, joihin oon kirjoittanut…tuolta oman nimimerkin kautta se näköjään kai löytyy :laughing: mutt joo, tuttua mulleki ollu tuo ahdistuneisuus ja “palasina oleminen” - ei o kivaa, kuten kaikki varmaan tiedätte :frowning: mulla yhä menossa tää vaihe, ett psykiatrini mielest pitäs muka saada rauhoittavaa alas ja alkaa masennuslääke - ei vitsi mitä pa:ta! Kun mul on huonoja kokemuksia masennuslääkkeistä enkä ees koe olevani masentunu, vaan aina tuota ahdistuneisuutta ollut, lapsena jo olin tosi ahdistunu…kai tähän on jo ni tottunu…ja siks kuulemma oon psykiatrini mielest masentunu…huh…tai ainaki ne mas.lääkkeet kuulemma auttais ahdistuneisuuteen? Mul on ollu kyl jo vuosikaudet sitä yleistynyttä ahdistuneisuushäiröö, mutt onks jokaiselle potilaalle (niilleki, jotka ei ees koe olevansa masentuneita! Ainoastaan ahdistuneita! Koska saan nautintoa eri jutuista, osaan nauttia elämäst aina siinä välis ku ei o ahdistanu) pakko syöttää masennuslääkettä??? :unamused: Siis Kelako vaatii, ett “pelkkä” (! HUH! Siis täysin karsee olotila ns. “pelkkä” ahdistuskin!) ei riitä sairaspäivärahaan…ja mun psykiatrini pelotteli, ett Kela viä tutkii, miten kaikki syö masennuslääkkeitään, ett “sit loppuu s-pv-raha,ellet ala syömään lisäks masennuslääkettä!” ??? :unamused: :cry: :exclamation: :question:

10

Moi bentso,
kiva kun eksyit tänneki lukemaan.

Toi kuulostaa tutulta - noi hoitotahot mielellään kokeilee kaikki ‘miedommat’ ja helpommat lääkkeet läpi, just kaikki perus masennuslääkeet ja muut ennekuin edes suostuu harkitsemaan muuta. Älä lannistu! Mäkin olen tän systeemin kanssa joutunut taistelemaan, neuvottelemaan ja suunnittelemaan kohta 9 vuotta ennenkuin olen saanut jotain kunnollista irti.

Juu, nehän sanoo et niiden masennuslääkkeiden pitäs auttaa ahdistuneisuuteen ja sitä ne jankuttaa ihan loppuun asti. Kokeile sellaista, että ilmaiset, että mielestäsi ahdistuneisuus on sinulla suurempi ongelma kuin masentuneisuus (että sitä esiintyy ihan itsenäisesti ilman masennusoireita) ja kysy voisitteko käydä läpi yleistyneiseen ahdistuneisuushäiriöön liittyvän diagnostiikan. Ihan silleen, että saat täytettäväks sellasen lapun ahdistuksesta (“Onko sulla ollut tätä oiretta viimesen 2 viikon aikana? - Ei ollenkaan, vähän, paljon, jne.”) ja sitten et se psykiatri kyselis sulta lisää niistä oireista - näin ainakin sain itse diagnoosin! Tiiän että ne lappujen täyttämisen on täytä ppetä mutta leikitään nyt mukana. Ihan vaan oikeasti ottamalla esille sen, että “mulle vois olla apua jos mun ahdistus diagnosoitas erikseen, koska siitä ois itselle apua enemmän pidemmän päälle”. Ennenkaikkee yritä suhtautuu siihen tilanteeseen tosi rakentavasti ja silleen “miten me saatas korjattua tää tilanne hyvin” niin annat hoitotahollekin uskottavamman kuvan sun yrittämisestä. Kuulostaa teennäiseltä ja harmilliselta, mutta usein toimii hoitojen neuvottelemisessa. Ei kannata erikseen pyytää lääkettä, ainakin itselle tuli lääkitys vähän yllätyksenä, mutta voi tietty kokeilla esimerkiksi että sanois että on vähän tylsää kokoajan stressata millon pitää tai voi ottaa lääkkeen ahdistuskohtauksiin jos on vaan Opamox/Rivatril tai muu “tarvittaessa otettava”, että jos sais jonkun tasasemman ja pitkäaikasemman avun?

Toivottavasti tästä on sulle jotain apua! Tsemppiä ja hyvää kevään alkua muille bentsopäille.

11

Terve täältäkin! Kesti vastata, toivottavasti Lyrica toimii sulla ahdistukseen. Mulla se toimii jollain tasolla, ainakin masennus tuntuu pahenevan kun se jätetään pois, mutta en ole saanut kyllä bentsoja sen lisäksi tiputettua pois. Jos siis on pakko valita, niin henkilökohtaisesti tiputan Lyrican pois. Monelle riittää kyllä ahdistukseen se Lyrica ja sen kautta yritetäänkin bentsot ajaa sitten pois.

Hienoa, että olet antanut itsellesi luvan sairastaa ja täten myös toipua ja että saat terapiaa, vaikka kaikki ei täysin tunnukaan synkkaavan nyt terapeutin kanssa. Kaikkea hyvää!

12

Moi taas Lucrezia ja muut jotka ovat hengessä mukana.
Nyt on varmuus että kun tämä pakkaus Lyricaa loppuu, niin uutta ei hankita vaikka psykiatri määräis kovemman annoksen kun ei toi minimi 75mg 2 kertaa päivässä riitä. Oon varma et se vaan nostais sitä eka 150:een ja sit 300:aan. Se 75 mg ei todellakaan toimi mulla ahdistukseen ja en sen kanssa voi lopettaa benzoja, just niikun sinä Lucrezia ja useat muutkin todennu.

En oikeen löytänyt sopivaa ketjua niin puran nyt tänne vaikeita ja rumia asioita.

On niin suuri häpeäntunne opittu kaikesta luvattomasta (kasvatus, ympäristö), etten ole edes terapiassa pystynyt kertomaan tai itselle myöntämään että olen ajoittainen väärinkäyttäjä. Olen väärinkäyttäjä, haluaisin sanoa myös että entinen sekakäyttäjä, mutta tunnen että se olisi jotenkin väärin, koska se tunne/sytyke ei ole poistunut minusta. Mulla on suuri riski väärinkäyttää eri lääkkeitä (alkon kanssa tai ilman), että hirvittää välillä. Kuten olen jossain aiemmin maininnut, elämäni menee lyhyissä episodeissa masennus/hypomania/ajoittainen 'normaalius/masennus/vauhtivaihe… ja niin se sirkus jatkuu. Joskus olen täysin normaalintuntuinen pitkän aikaa eikä sairauden tunnetta ole, mutta sitten tulee erilainen vaihe ja en tiedä mitä tapahtuu. Olen hoitotahojen kanssa puhunut paljon masennuksesta ja hypomaniasta (siitä bipo-epäilyt) mutta koska olen tiennyt että julkisella puolella varsinkin on niin kriittinen suhtautuminen päihteisiin että olen aina kieltänyt alkon/kaiken muun päihteilyn, koska olen oikeasti TARVINNUT minulle määrättäviä lääkkeitä. Mutta toisaalta päihteistä valehteleminen on tehnyt sen, että ehkä ei ole tullut oikeaa diagnoosia (vauhdikas elämä hypomaniakausina ja runsaampi alkon ja muun käyttö olisi voinut antaa vahveman indikaation siitä, että on bipo).

Tästä viimeaikaisena tuloksena sitten, että eilen meni Lyricoita liikaa. Yhteensä päivän aikana 1050mg. Tässä vaiheessa piti itselleen myöntää, että mulla on edelleen ongelma. Luulin päässeeni pahimmista sekoiluhaluista, kun olen ollut terapiassa ja lääkityksellä jo pidemmän aikaa, ja elämä alkoi tasaantua muutenkin. No, silti jokin sai ottamaan niitä liikaa. Pitäsköhän siirtyä tästä Saunan puolelle… :neutral_face:

Mietin myös pitäiskö alottaa “Mikä kaduttaa” tms. ketju, jossa vois purkaa oloja siitä, mikä kaikki kaduttaa ja ehkä hävettää - mitä on tehnyt erilaisten mielenhäiriöiden tai olojen alaisena. Ajattelin, että voisi olla terapeuttista purkaa kaikki tekemiset mitä katuu. Itse en ole ainakaan kenellekään pystynyt kertomaan vielä. Toisaalta liian yksityiskohtainen kertominen voisi olla vähän niin ja näin, ettei kukaan tunnista.

Mua kaduttaa itsetuhoisuus. Olen viillellyt, polttanut, jne. monta pysyvää jälkeä. Kaduttaa se, että tämä itsetuhoisuus satuttaa niin kovasti rakkainta. En koskaan ole halunnut satuttaa häntä, ja siksi hän ei tiedä monistakaan tempauksista mitä olen tehnyt. Järkyttyi niin kovasti kun olin nuorempi ja vannoin, että ei jatku. Pahinta jälkeä tulee sekakäytön tai alkoholin vaikutuksen alaisena, kun arviointikyky häviää ja kipuakaan ei tunnu. Toisaalta olen tehnyt myös järkyttäviä tuhoja ihan mielenhäiriön aikana, kipu on ollut vain yksi ‘havainto’ muiden ohessa jonka olen voinut tiedostaa ja sitten ohittaa. Olen ilmeisesti ollut todella sairas silloin. (Ja edelleen.) Mikäköhän dissosiaation tyyppinen tila on ollut silloin päällä.

Sori pitkä postaus. Kertokaahan ajatuksia jos tulee mieleen.

13

Tuntuu todella tutulta, kirjoitan enemmän kun olen paremmassa kunnossa. Olen nyt henkisesti aivan rikki, juurikin sinun mainitsemiesi syiden takia. Siis koska olen satuttanut läheisiäni tuhoamalla repimällä jne. itsenäni. Enkä pysty nyt vielä kirjoittamaan paljon, koska tekstisi oli niin tuttua että repi omia haavoja auki, kun juuri viime viikonloppuna lähti taas kaikki käsistä ja satutin itseäni pahasti. Vaikka enemmän läheisiäni.

On vaan niin vitun paska olla.

14

Pikkuhäiriö ja Lucrezia!

Tää on vähän outo viesti koska puhun, viestin nyt enempi vain mitä itse nyt koen, tunnen?

Olen jo vanha Äijä ja mukamas monenlaista kokenut (ahdistusta, masista, paniikkia jne) ja kuullut jopa näistäkin “vaikeista terveys asioistanne” mitä itse kerrotte ihan omasta elämästänne, mutta en ole koskaan noita “juttuja” niin konkreettisesti tuntenut, tajunnut, tilanteitanne, elämäänne, ajatuksianne, ongelmianne kuin nyt ja olen ollut täällä vasta parisen viikkoa?!

Miten näin lyhyessä ajassa monet asiat ovatkin nyt kolahtaneet, menneet sieluuni syvälle, jopa pahaa oloa, voimatonta oloa (eritoten miten Lucrezia juuri nyt on kokenut, kuin myös SInä Pikkuhäiriö aiemmin) ja sitä ihmettelen miksi tunnen, koen näin, kun olemmehan ihan oikeesti ihan vieraita ihmisiä toisillemme?!

Tietenkin tämä koskee myös monien muidenkin (päihde) elämäntarinoita joista olen pikkasen päässyt pintaa lukaisemaan. Meillä kaikilla täällä olevilla on “ongelma, asia, hätä” johon syystäkin itsekkäästi haemme itsellemme ensisijaisesti apua ja näistä “ongelmasioita” haemme itsellemme kokemusta ratkaisua, apua jne ja tietenkin keromme ideoita toistemme ongelmiin jos esim on jo kokemusta.

En oikein muuta selitystä keksi kuin sen että näinkin lyhyessä ajassa tämä plinkki käyttäjineen on auttanut, “pelastanut” mua sellaisista sisäisistä asioista jotka ehkä painaneet vuosia mutten olen uskaltanut itse niihin kahota ennenkuin tulin tänne ja aloin lukemaan kertomuksianne ja sain Teiltä tukea ja se taas sai pohtimaan itse lisää, kertomaan taas uloskin, mutta vain tänne, ja sain lisää vinkkejä neuvoja ja eritoten tukeanne ja jotenkin tulos on hyvä, voin paremmin, olen paemmin “balanssissa” tms?

Siis kiitos.

Muitta tunnen silti suurta avuttomuuta, kauhuakin, miksi joidenkin elämään yhteiskunnasta ei löydy keinoja, apuja vaikka osa teistä on nuoria ja pyydätte apua, ja teette itsekin kaikkenne auttaaksenne itseänne ja silti pääsee tapahtumaan karmeita traumaattisia asioita, tekoja.

Läheiseksi asian tekee sekin varmaan että omat lapseni ovat aloittamassa omia siipiään ja kuten kaikilla nuorilla tänäpäivänä on kyllä heilläkin murheita, ongelmia, joihin en itse pysty auttamaan vaikka haluaisin.

Itse heittelen täälläkin herjaa byrokratiasta ja “SOTU-paskasta” mutta oikeesti tämä päindelinkki on osa sitä ja miten korvaamaton tämä onkaan, siis ei niin paskaa etteikö jotain hyvääkin!

Tällaisia ihmeellisia jorinoita tällä kertaa ja hyvä että oli plinkki ja tää ketju johon kirjoittaa, purkaa ulos, koska helpotti itseäni.

Jatketaan.

15

Voi Lucrezia pieni, haluaisin halata lujaa. Olen pahoillani jos kirjoitukseni avasi uudelleen haavat, mutta toisaalta minua helpottaa myös tietää että joku tuntee omien ongelmansa olevan niin samanlaisia. Jonkinlaista sairasta sisaruudentunnetta, jota ei voi ns. normi-ihmisten kanssa koskaan tuntea? Voihan paremmin, toivon että voisin tehdä enemmän. KIrjoittele kun jaksat. Pistä ensisijalle oma parantumisesi. Paljon voimia.

16

Hei Torpanäijä ja Pikkuhäiriö. Tuhannet kiitokset kannustavista kirjotuksistanne. Ne ovat todella olleet minulle tärkeitä. Jännä on tosiaan, miten täällä foorumilla nopeasti kiintyy tiettyihin nimimerkkeihin ja heidän kokemuksiinsa. Haluaa auttaa ja samaistuu asioihin. Jos heitä ei näy, alkaa hieman jo pelottaa että jotain on tapahtunut.

Itse uskon siihen, että kun yksi ihminen avautuu enemmän kokemuksistaan niin muutkin uskaltavat sanoa helpommin mitä tuntevat. Täten syntyy nimenomaan sen vertaisterapia ja ollaan tukena toisillemme. Torpanäijä oli helppo ottaa vastaan foorumille, koska tulit niin ihanan avoimesti tänne. Kysyit jos joku askarrutti jne. Aika nopeasti myös tunnuit koukuttuvan meihin. :wink:

Mua suoraan sanottuna pelottaa myös nykynuorten tilanne. Omana opiskeluaikanani työtilanne oli paljon parempi ja silti olen nyt ilman työtä ja sairas. Tosin sairastanut olen nuoresta asti, oli vaan välillä parempia kausia. Huolettaa myös ihan se, että miten nuoret saavat apua mielenterveydenongelmiinsa, koska sitä on silloin niin hankala myöntää ja vastaanottaa. Itsekin viimeiseen asti yritin vain peitellä ongelmiani. Nykyään avun saaminen on varmasti vielä paljon hankalampaa ja miten nuori osaa sitä lähteä edes hakemaan. Nämä asiat yleisesti surettavat mieltäni.

Mua kaduttaa juuri ne asiat, että olin vuoden ollut viiltelemättä itseäni. Siihen asti se olikin ollut vain viiltämistä. No on mulla nuorena ollut 2 im-yritystä, mutta molemmat olivat lääkkeillä ja alle 20-vuotiaana tapahtuneita. Tuntuu niin pahalta se, että satuttaa läheisiään ja sekoittaa heidän elämänsä omalla sairaudellaan. Aivan kun heillä ei olisi riittävästi kestämistä omissa oloissaan. Nyt vituttaa todella siis vituttaa, että tämä oli aivan helvetin turhaa ja ilman alkoholia olisi takuulla jäänyt tapahtumatta. Miten ihminen ei vaan ikinä opi? Tosin nyt aion oppia.

Voimia ja halit kaikille <3

17

Olin illan liki shokissa kun "Lucrezia olit kertonut mitä sulle taahtui, mitä teit ja miksi…

En moista ole koskaan “kokenut” (siis kuullut kenenkään nettiläheiselle tapahtuneen näin läheltä) vaikka 10 v olin itse karseessa burnoutissa ja oli ns “tukiasema” traagisine tarinoineen (monella muullakin) , mutta sun tilanne "Lucrezia, tapahtuma tuli kuin puun takaa vaikka jotenkin tunsin selkäpiissäni kun sua ei kuulunut että mikä on, niin silti…

Ei, en tunne sua itseäs vaan sun plinkissä roolis, ajatukset, tapas kirjoittaa tunnetta empatiaa, viisaita syvällisiä sanoja tukemaan muita ja kuten “kansan ääänestys” kertoi eli ei siis vain mun huomio, joten tottakai kai olen ilolla seurannut mitä viestit täällä ja miten voit jne

Ja mun ei ollut tarkoitus tulla tänne “asumaan ja höpiseen” joutavia mutta lyhyessä ajassa tajusin että olen paljon ongelmaisempi mitä osasin odottaa joten hälytyskellot soi ja aloin “hyväksikäyttää” plinkin palveluja ja tässä ollaan: viinan ja bentsojen kipulääkkeiden kulutus tipahtanut ainakin puoleen ja tärkeintä alan ymmärtään syitänikin! :slight_smile:

Huh huh olo alkaa normaalisoituun joten lähteen lenkille taas hyvillä mielin :slight_smile:

Pidä huolta "Lucrezia itsestäsi kuin vain Sinä parhaiten sen osaat kun haluat! :confused:

t torpan jo päässä pehmennyt äijän reppana :slight_smile:

18

Voi sua, sä olet kyllä ihana <3 Kyllä tämä tästä, en itse ole niin järkyttynyt enää, koska tiedän (tai syytän) impulsiivisesta käytöksestäni alkoholia. Tottakai sen takana piilee ne ongelmat, joita olen miettinyt aiemminkin ja ollut näitä ajatuksia, mutta sen on pystynyt pitämään kurissa.

Ota rauhallisesti ja minäkin tässä yritän parannella itseäni. Foorumilla aktivoituminen ja asiasta puhuminen on jo iso askel minulle.

19

Hyvä Lucrezia, siis psykalle kertomaan kuten Winston-84 viestitti, älä yksin pohdi!

Joo mut huh sä vaan jaksat auttaa heti muita, muakin, “että ota rauhallisesti” ?! :astonished: … (sanaton) … siis jos sun “prosessisi” olisi päätynyt toisin…

No hyvä että plinkki auttaa ja et on iso askel hyvä hyvä mutta nyt kyse paljon vakavammassa isosta asiasta sulle ja sun läheisilles jossa plinkki on vain oljenkorsi vrt ammattiauttajaan ja tavoite ettei ikinä koskaan enää moista tapahdu ja sen tavoitteen täyttää ensisijaisesti sä itse asenteellas ja psykiatri - me kyllä tuetaan satalasissa! :slight_smile:

20

Kirjotan tänne omista avautuneista haavoista, etten vie tilaa muidenkin ongelmilta vertaisterapiaketjussa ja muualla. Nyt on jotenki vain sellainen päivä, että pitää raastaa auki kipeitä asioita, että on mitään toivoa sitten keskittyä mihinkään rakentavaan.

Olen lukenu paljon Vilpolaa, siis paljon, ja ihmetellyt äitien ja isien tahtoa olla niin paljon tukena ja apuna lapsilleen, olivatpa he huumeidenkäyttäjiä tai eivät (tietty vilpolan tapauksessa useimmiten kyllä, mutta siinä sivussa ne monien masentuneet ja itsetuhoiset lapset…) Ehkä näistä kirjoituksista ja siitä miten pitkälle vanhemmat ovat valmiita käyttämään omia vähäisiäänkin voimavarojaan lapsiensa hyväksi minussa heräsi jonkinlainen sairas kateus tai toive, että olisivatpa omat vanhempani olleet tuollaisia kun itse tarvitsin apua. En ollut lapsena tai nuorena narkomaani, mutta kamppailin kovan masennuksen ja itsetuhoisuuden kanssa, mutta en saanut siihen apua.

Viilsin itseäni ensimmäisen kerran 13-vuotiaana ja jatkoin sitä. Suoritin koulua ja yritin päällepäin toimia hyvin, mutta voin ilmeisesti todella huonosti. Muuttuneesta käytöksestäni johtuen vanhemmat kysyivätkin pariin otteeseen, käytänkö jotain huumeita, ja vastasin siihen rehellisesti että en. He vain eivät ymmärtäneet miten minulla oli niin vaikea olla. Yritin tietenkin peittää kaiken itsetuhoisuuteen viittaavan, mutta kun se joskus tuli ilmi, en saanut siihen mitään apua. Vanhemmillani oli ehkä liian kiire omien epätoimivien elämiensä kanssa auttaakseen minua. Kerran minut vietiin yleislääkärin vastaanotolle, joka laveasti tokaisi että kyllähän minä voin kokeilla samaa masennuslääkettä jota toinen vanhemmistanikin söi. Se siitä. Jälkeenpäin sattuu kovasti.

Kun en tiennyt miten hakea apua tai mikä minulla oli, kierre jatkui, ja olin ilmeisesti liian vaikea kotona, vaikka suoritin loppuun lukion enkä ollut väkivaltainen tms. ja minut passitettiin vieraalle paikkakunnalle ilman mitään tukiverkkoa kun olin juuri ja juuri 18. Toki heillä oli siihen laillinen oikeus, mutta jälkeenpäin tuokin tuntuu todella kipeältä, sillä sitten kun olin yksin, jatkoin itseni vahingoittamista ja olin vain syvemmällä ongelmissa. Mietin usein, oliko huoltajani itse niin vaikeassa tilanteessa, ettei hän osannut muuta? Silti tuo viiltää syvältä, kun kaikkein eniten olisin silloin tarvinnut rakastavaa perhettä, joka olisi auttanut minua hakemaan apua ja tukenut ja osoittanut rakkauttaan, eikä jättänyt heitteille niin haavoittuvaa ihmistä. Poissa silmistä, poissa mielestä? Olen joskus yrittänyt ottaa asian puheeksi, mutta se ei ole enää kannattavaa. Siitä ei voida käydä rakentavaa keskustelua, vaikka olen yrittänyt. Terapeuttikaan ei ole osannut minua auttaa käsittelemään asiaa vaikka olen monesti avautunut tästä.

Kun joskus vuosia myöhemmin aikustuttuani enemmän kävi ilmi, että olin jatkanut viiltelyä ja shokki oli toiselle osapuolelle aika suuri, niin tuli vaan sellainen olo, että mitä oikein kuvittelit tapahtuvan? En sitä koskaan kostoksi tai avunhuudoksi tehnyt, se vain tuli ilmi. Äh. Oli mulla tässä muitakin ajatuksia, mutta nämä päällimmäisenä.

Monesti sellainen olo, että olen mummo ihan omassa lumihangessani, ja siitä on yksin selvittävä tavalla tai toisella, kun kukaan ei kykene auttamaan.