Mu
.
Eika voi aloittaa edes ketjua uudesta asiasta ilman… Taidat olla syvalla sisimmas aika kiukkunen ite. 
A-killat kuuluu mm. Paihdetyon ammattitutkinnossa erikoistumisosastoon Jarjestotyo paihdehuollossa. Omakohtasia kokemuksia mulla on toistaseks vain Espoon A-killasta, joka ainakin sillon kun siella kavin, oli taysin pystyyn nuupahtanut parin henkilon pikku illanviettoseura. Nuokin henkilot hieman… no jaa, hieman toisaikaisen tuntuisia. 
Kuva A-killoista kirkastui vasta vuosia myohemmin, kun koulussamme kavi A-kiltojen joku gubbe vetamassa oppitunnin A-kiltojen toimintaan liittyen. Samalla henkilolla oli sormensa pelissa jotenkin kai uudessa Paihdetyontekijoiden liitossa.
Ai niiin, mun faija kavi myos A-killassa, mutta en ma niiden toiminnasta sillon paljon tiennyt.
Vertaistukitoimintaa on toki A-kiltojen ja AA:n lisaksi myos A-klinikoilla. Yleensa kaikkien periaatteisiin kuuluu, etta muita hoitomuotoja ei haukuta eika edes “kritisoida” vertaistuen ollessa kyseessa.
Kritiikki on muutenkin vahan inflaation kokenut sana. Varmaan siita lahtien kun rasistit hoksasi olevansakin maahanmuuttokriittisia. Juovat juopot on siis esim. raittiuskriittisia, lihavat on laihuuskriittisia ja makkaran ystavat on kasvissyontikriittisia.
T
A-kiltojen sidonnaisuus viralliseen päihdehuoltoon on kait historian huomioiden selväkin asia.
A-kiltoja alettiin perustaa samaan tahtiin kun A-klinikkatoimi kehittyi eri puolille 60-luvun loppupuolella ja 70-luvulla. Kysymyksessä olivat alkujaan nimeltäänkin A-klinikoiden asiakasyhdistykset. Usein perustamista olivat järjestämässä klinikoiden henkilökunnat.
Ei siis ihme, että yhteydet ovat yhä aika tiiviit. Hyvää asiassa oli että alkujaankin yhdistykset rekisteröitiin itsenäisiksi, rekisteröidyiksi yhdistyksiksi , eli siis ne olivat ja ovat erillisiä oikeustoimikelpoisia , itse asiloistaan päättäviä.
Alusta pitäen oli kaksi tärkeää periaatetta:
Yhdistyksiin sopii mukaan kaikki jotka haluavat asian hyväksi toimia,
olipa sitten itse päihdeongelmainen tai ei. (tämä mahdollisti varmasti ennaltaehkäisevänkin toiminnan vaikka se ei kuulemma ole niin selkeästi perustajien mielessä ollut. enemmän ajateltiin ongelmaisten läheisiä ja sitä että on ongelmaisillekin terveellisempää toimia kaikenlaisten ihmisten kanssa eikä käpertyä vain ongelmaan.)
toinen periaate oli se että jokaisella on oikeus itse määritellä tavoitteensa. Ei kukaan muu voi sanoa että sinun on tavoiteltava täysraittiutta. Jos ihminen itse haluaa vähentää juomista -tai estää tilanteen paheneminen- se on hänen asiansa eikä yhdistyksen asia.
Toiminnallisuus, se on siinä yksi olennainen osa. Omalla kohdallanikin uskon siihen, tekemällä kaikkea muuta kuin rillumareitä selvien ihmisten kanssa on helpompaa olla selvänä. Ja löytää hyviä puolia selvänä olosta.
Nyt sitten seuraa minun arvostelevakin kysymykseni A-kiltalaisille :
Keskusteluryhmissä oli A-kiltojen alkuaikoina (olen itse niisä käynyt jo -80-luvulla) hyvin vahvasti johtavana ajatuksena ryhmien vuorovaikutuksellisuus. Niissä jopa opiskeltiin vuorovaikutuksen ja ryhmädynamiikan perusasioita, transaktioanalyyttinen vuorovaikutusteoria tuli kovinkin tutuksi. ( minulla on edelleen jossain aika hyvä kirjakin aiheesta: "minulla menee hyvin -entä sinulla?) Suosittelen, muuten edelleen plinkkiläisillekin… Niin, onko nyt tultu siihen tulokseen että nuo asiat ovat “vanhentuneet” tai vallan vääräoppisia kun en enää killoissa poiketessani ole nähnyt vilaustakaan tuollaisesta?
Sitä hiukan ihmettelen, se nimittäin auttoi monia ryhmiin osallistuvia pääsemään jaloilleen ja pärjäämään niin itsensä kuin muidenkin kanssa. ( eikä asiaa muuta olemattomaksi sekään, että minäkin niistä opeista huolimatta sain sen jälkeen ryypiskeltyä parikymmentä vuotta. Selviytymisprosessissa nimittäin kaivoin naftaliinista nekin tiedot ja taidot avukseni ja tarpeeseen olivat)
Niin, mistähän tuo johtuu? Onko nykyisiä keskusteluryhmiä suunniteltaessa edes harkittu noita vuorovaikutusmetodeja? Vai onko kysymys siitä’ että esimerkiksi ryhmätyö ry:n koulutuksessa ryhmänohjaajaksi valmistuu vuosien koulutuksella lyhytkursseja käyden kun taas nyt kuulemma voidaan ryhmänvetäjäksi päästää parin viikonloppuseminaarin pätevyydellä 
Vai onko jokin luonnollinen selitys jota en tiedä?
Jos ilmaisen omin sanoin: sen jälkeen kun kolmas sektori saa asiat rullaamaan astuu julkinen sektori kuvaan ja byrokratisoi tekemisen? Tuotako tarkoitat? Minulla on järkyttävä flunssa ja vaikeuksia luetun ymmärtämisessä, sorry 
Heillä varmasti onkin oma foorumi. Ymmärtääkseni tänne kirjoittavilla on oma päihdetausta. Eri tasoilla kuljetaan ihan jo oman historian kautta
Edit: tällä välillä Metsänreunan Mies olikin jo postannut oman kirjoituksensa, jota en ehtinyt lukea. Vielä
.
Kaikissa ryhmissä ja yhteisöissä tuota tapahtuu. Jos sama ryhmä senverran kauan yhdessä jotain tekee että se alkaa ryhmäksi muodostumaan niin aivan varmasti, syntyy valtarakennelmia, tunnerakennelmia, joku tahtoo kalifiksi kalifin paikalle ja joku varmuuden vuoksi nuoleskelee jotain toista, kolmas pitää itsensä vallan kahvassa hajottamalla… ja koskee vp:n mainitsemien lisäksi kaikkia muitakin, myös näitä tähän liittyviä päihdealan yhteisöjä… löytynee sininauhaporukoista, raittiusliitoista, Ehyt ry:stä… noista jokaisesta muuten vois hyvinkin joku aivan oman ketjun avata, tulisivatpa tutuiksi kaikille.
Joskus luulen, että niistä puhuminen, oli se sitten arvioivaa, sokeaa puolustamista tai vastustamista, järkevää erittelyä tai asiatonta haukkumistakin, voi lopulta osoittautua ihan mainosarvoiseksi.
niinhän ne sanovat mainostuksen ammattiulaiset…että melkein sama mitä puhuvat kunhan puhuvat.
kahden viikon päästä satunnainen lukija muistaa vain että siitä puhuttiin… ja jos jostain sensuuntaisesta tarvetta on niin mielenkiinto herää… kun kerran siitä muutkin puhuivat
Niin joo, keskusteluryhmistä, saattaapa olla transaktioanalyysi jo museotavaraa… minusta se oli kyllä käyttökelpoinen metodi… no kaikki muuttuu.
Joku metodi tai formaatti tietysti jokaisella keskusteluryhmätoiminnalla öpitää olla, muutenhan homma menee torikokoukseksi ja juttujen kertomiseksi joka ei johda minnekään. Tai sitten ryhmätyön asemasta pötköksi verbaalisia yksilösuorituksia joka on tietysti hyvää harjoitusta moneen asiaan sekin mutta hiukan eri juttu.
Se noissa toiminnoissa on muuten aika olennaista, erottaakin milloin on kysymyksessä ryhmätyö, jossa tavoitteena voi hyvin olla synergiaetu, eli jäsenten tekemien jutskien summa onkin enemmän kuin1+1+1+…
hyvinkin voi onnistuneessa ryhmätyössä 1+1+1 ollakin jo kolme ja puoli…kun hyvin käy. Vanha esimerkki siitä ettei kaikki ole ryhmätyöltä vaikka siltänäyttää lon se kun linja-auton pysähtyessä huoltoasemalle kymmenen äijää ryntää vessaan rivissä lorottamaan… kyllä se on vaan joukko yksilösuorituksia vaikka kovin yksimieliseltä ja samantavoitteisuudelta vaikuttaakin
Sina se olet aina nuitten “eri tasojesi” kanssa.
Kylla talla foorumilla kaikki pitaisi olla siina mielessa samalla tasolla, etta kaikki ovat toipuneita, tai toipumaan pyrkivia paihdeongelmaisia. Siis paihdeenkayton lopettaneita tai lopettamista yrittavia.
Se samalla tasolla oleminen on myos vertaistuen lahtokohta, joka on yksi taman foorumin paatarkoitus.
Mutta jos joku katsoo olevansa ihan eri levelilla ja eri sfaareissa kuin mainitut, niin sitten on ehka vaara foorumi. Ja riidanhaastajille ja provoille samat sanat.
Paihdetyontekijoille on omia foorumeita mm. facebookissa. Enempaa ei oikeestaan julkiseen internettiin tarvitakaan mun mielest.
Foottis kirjoitti Mirtillon ketjussa aivan asiaa mietteistään, eli miksi tuota mollaamista, oman kannan jatkuvaa toistamista jne… ja nosti esiin vuorovaikutuksen liittyvän valtailmiön.
Sitähän näissä aina on. Ryhmässä aina ,kuten muussakin ihmisten välisessä vaikutuksessa, on kysymys myös vallasta. Vallasta vaikuttaa toiseen, joko fyysisesti tai toisen ajatuksiin, uskomuksiin, vallasta arvojen määrittelyssä ryhmän sisällä…
Valtasuhteita, tunnesuhteita, vuorovaikutusta ryhmässä joskus kauan sitten tosiaan opeteltiin A-killloissa (sata vuotta sitten ) Sieltä joskus kipinän saaneena luin asiasta helkutin hyvän alkeiskirjankin, Pehr Charpentierin “ryhmätyön perusteet” tai jotain sinnepäin. No, ehkä sekin on niin vanha juttu ettei kirjaakaan löydy kuin museosta kun vissiin sitten ovat killoistakin vuosikymmenten saatossa heivanneet tällaiset asiat ikkunasta ulos ja siirtyneet enemmän ruoka-ym palvelujen tuottamiseen (?) .
Jos joku kuitenkin kirjan jostain löytää niin kannattaa lukea. Luulen että ryhmädynamiikka ihmisten kesken ei ole niin paljon muutamassa vuosikymmenessä muuttunut vaikka asioista ehkä eri nimillä nykyään puhutaan…
Taas menee ohi varsinaisen otsikon.
On lisättävä tuohon valta-probleemaan sellainen näkökulma,että:
itse olen hyvin herkkänahkainen sen suhteen,yliherkkäkin varmaan,
jos koen, että joku koettaa käyttää valtaa suhteeni, esim. vähättelemällä.
Sillä tavalla tuo liittyy eräänä suurimpana selittävänä syynä haluuni etsiä
turrutusta ja pään nollausta päihteistä.
Tuohon valtapeliin törmää elämässään tuon tuosta ja se aiheuttaa itselleni
vaikeuksia toimia ja olla ihmisten parissa.
Itse olen huono arvioimaan, miten paljon olen pyrkinyt käyttämään valtaa
toisten yli. Joskus kyllä osittain tietoisesti ylilyönnein suuttuessani,mutta uskoisin
noiden valtaan liittyvien vaikeuksien johtuneen kohdallani melkein aina siitä,
että minua on koetettu käskeä ja komentaa.
Siinä mielessä tuo kanssakäymiseen opettelu jossain ryhmässä kiinnostaa.
Eri asia taas, osaisinko siihen ryhmään sopeutua ja kokisinko sen sellaiseksi
tilanteeksi, jossa voisin olla.
Noista nykyisistä a-kiltojen keskusteluryhmistä ja niiden toiminnasta en ole
oikein hyvin perillä. Mahdetaanko niissä enemmän jutella niitä näitä ajankuluksi,
vai lieneekö niissä tarkoitus pyrkiä kehittämään osallistujia pärjäämään paremmin
omaehtoisesti?
Täältähän löytyikin mielenkiintoinen keskustelu, itselle kun A-kilta on käynyt tutuksi, ja vapaaehtoisuus on nuoremman kävijäkunnan seassa selkeästi eriävä käsitys kun yli 20 v raittiina olleilla, jotka koulutettujen kanssa pyörittävät hommaa. Täytyy sanoa, että aika tavalla arvostan päihderiippuvuudesta ammattilaiseksi siirtyneitä, itse on kuin pikkulikka monttu ammollaan siitä tietämyksestä, ja sen pukemisesta ammatin vaatimaan sävyyn.
Tuohon kiistelyyn ns. oikeasta ajatusmallista en puutu, mutta totean vain, että koulutuksessakin tosiaan yksi osa-alue on järjestötyö, ja sekin jaettu sisällöltään elämänkatsomusten mukaisesti.
Niin ja sitten itsenäisistä, liittoon kuuluvista, A-killoista sen verran, että toimintaa on kussakin sen verran kun resurssit antavat myöten, toiminnot eivät ole samoja kautta maan.
Vapaaehtoisuudesta todella on monella nuoremmalla aivan eri käsitys kuin vanhemmalla ikäluokalla.
Ehkä siksi, että ennen 60-lukua syntyneillä on vielä pieni kosketuspinta siihen entisajan pakolliseen yhteisöllisyyteen, minä itse-periaatteella ei kertakaikkiaan pärjännyt, muutamaa suurtilallista ja tehtaanpatruunaa lukuunottamatta.
Oli pakko isommissa töissä auttaa toinen toistaan, tulipalon sattuessa oli kaikkien noustava sammuttamaan ennenkuin koko kylä paloi, susia hätisteltiin lammaslaumoista yhteisinä ketjuin (no joo…nyt niitä tarttis houkutella lisää… ajat m uuttuu…) ja kun haluttiin jotain parannusta . olipa asia mikä tahansa, yhdessä piti yrittää.
Nyt ( mikään A-kiltakaan ei ole poikkeus) yhdistyksiin tuöllaan usein vain saamisen ja ottamisen kiilto silmänurkassa. Oletetaan että yhdistyksiä on perustettu siksi että ne jakavat sieltä kaikenlaista hyvää niille jotka suvaitsevat sisään kävellä säkin suu avoinna.
Se vanha, alkuperäinen yhdistysperiaate, (jolle A-killatkin rakentuivat) eli jokainen jäsen myös on samalla yhteisten etujen, yhteiseen käyttöön tulevien tavaroiden, kokoustilojen, kesänviettopaikkojen, koulutuksen, tiedotuksen, yhteisöllisyyden tuottaja, tavalla tai toisella, joskus tahallaankin unohdetaan.
Hyvin toimiva yhteisö on vähän kuin nyyttikestit, jokainen tuo jotain. Antaa jos ei rahaa ja tavaraa niin osaamistaan, aikaansa, työvoimaansa, omaa asioita edesauttavaa verkostoaan yhteiseen käyttöön… ja yhdessä saadaan aikaan jotain joka parhaimmillaan on enemmän kuin se jäsenten summa.
Onko syyllinen sitten yleinen individualismin ja uusliberalistisen kyynärpääyhteiskuntamuodon hegemonia, yhdistysten oma huolimattomuus kun ovat paisuttaneet organisaationsa niin ettei jäsen välttämättä edes tunne päätöksentekoa ja tavoitteenasetteluja, vieraantuminen hallinnosta joka ennen kulki käsi kädessä toiminnan kanssa, vai siitä että yhdistyksiä hyväkseenkäyttävä viranomaisten palveluntuotantojärmestelmä haluaakin hämärtää rajaa palvelujen tuottamisen ja spontaanimmin toimivan kansalaistoiminnan välillä?
Joka tapauksessa jokin on pielessä jos perinteinen osallisuuteen ja itseohjautuvaan talkoo- ja omatoimiyhteisöllisyys jää ylhäältä organisoitujen , viranomaisten kanssa yhdessä suunniteltujen “tuotantotavoitteiden” kanssa robotteina vapaaehtoisia hyödyntävien järjestöjättiläisten jalkoihin.
Ainakin minä, ehkä vähän nostalgiaakin on joukossa kaipaan sitä “vanhaa” henkeä, eli paikallistasollakin tavoitteita itselleen asettavaa, ihmisen ja ihmisryhmän kokoisia asioita yrittävää yhdistystoimintaa jossa myös yksittäinen jäsen tuntee olevansa oman toimintansa losalta kinni niin “vallan kahvassa” yhdistyksen toiominnan suunnittelun suhteen, ja samalla saa niitä omassa selviytymisessä tarvittavia voimavaroja, onnistumisen ja osallisuuden kokemuksia, tukea verkostosta sitä tarvitessaan ja sen voimaannuttavan tunteen kun onnistuu olemaan mukana jossain “itseä suuremmassa”.
Muistaa sopii kai sekin, että nimenomaan yhdistykset ovat tässä maassa pitäneet hengissä ruohonjuuritason kulttuuritoimintaa ja kansankulttuuria , antanut silläkin saralla myös yksittäisille ihmiselle kasvunvaraa ja iloa omien kykyjen löytymisestä…
Eli, istutaan vaan, jutellaan, hyödynnetään myös koulutettuja vetäjiä jotka toki hyvin tietävät miten meidän tehdä pitäisi, mutta pidetään kiinni myös siitä yhteisestä ruohonjuuritasosta nousevasta elämänhalusta ja tekemisen oikeudesta. Eikä juututa vain yhteen sektoriin kun kerran koko elämästä ja maailmasta on aina kysymys.