Lopetin juomisen 4,5 vuotta sitten.Tämän kirjoittaminen laittaa väkisinkin hymyilyttämään koska vielä joitakin vuosia sitten olin varma etten koskaan onnistu,en koskaan elä raitista elämää enkä näin ollen saa koskaan kokea sitä tunnetta kun aamulla herään omasta kodista, ilman vapinaa ja morkkista.
Silloin ajattelin että tulen kuolemaan pian.Toivoin kuolevani pian. Tai oikeammin;en halunnut kuolla mutta tuntui etten jaksa enää päivääkään. Ajattelin että joka ainoa aamu kuolemaani asti toistan samaa kaavaa: Herään vapinaan ja humalaan,humalaiseen vapinaan. Herään porraskäytävästä tai jostakin paskaisesta deekukämpästä. Ja ainut asia mikä antaa päivälle merkityksen, on seuraavan ryypyn saaminen.Millään muulla ei ole merkitystä,ei millään muulla.
Ajattelin etten ole minkään arvoinen.Ja kun en ole minkään arvoinen,voin käyttäytyä miten tahansa,voin tehdä mitä tahansa. Voin valehdella ja varastaa. Voin sikailla ja sekoilla koska en ole paskankaan arvoinen. Ja seuraava ryyppyhän on saatava.
Sain ensimmäisen häädön 17-vuotiaana lukiolaisena ensimmäisestä omasta asunnostani koska siellä oli juhlat yötä päivää. Olin 17-vuotiaana ensi kertaa asunnoton. Ja aivan pihalla elämästä. Täysin alkoholisoitunut.Vielä monta vuotta piti juhlia ennenkuin väsähdin. Piti ottaa ja antaa turpaan,piti olla katkolla ja sairaaloissa. Piti saada kramppeja ja lyödä kalloa asfalttiin.Piti olla mukana monenlaisessa väkivallassa,uhrina,tekijänä ja todistajana. Piti olla erittäin suurella hartaudella yhteiskunnan ulkopuolella.
Monenlaista siippaa pyöri matkassa. Oli enemmän väkivaltaisia ja vähän vähemmän. Toisia piti pettää enemmän kuin toisia. Putkikassi se oli tuttu kaveri kun asunnottomana kuljeskeli. Naisenahan sitä yöpaikan saa mutta hinnan joutui joskus viittä vaille maksamaan hengellään.Putkaan onneksi useimmiten ottivat.
Olin rikkinäinen sisältäpäin.
25-vuotiaana tapasin kuin ihmeen kaupalla ihmisen joka kertoi näkevänsä minussa muutakin kuin surkean juopon. Vielä piti rimpuilla ja tuota ihmistä kokeilla. Olin täysin holtiton ja päihteistä sekapäinen. Sain kaksi mahdollisuutta:joko lopetan tai saan jatkaa matkaa yksin. Muistan tuon hetken hyvin.Sanoin ääneen etten jaksa enää päivääkään.Seuraavana päivänä hain apua. Nyt olen ollut raittiina 4,5 vuotta. Minulla on kaksi pientä lasta joista molemmille olen antanut lupauksen olla juomatta. Olen antanut lupauksen myös itselleni.Tuo tapaamani ihminen on aviomieheni.
Joinakin päivinä mietin miltä nousuhumala tuntui.Sitä tunnetta kun musiikki soi ja tunsin itseni varmaksi,kauniiksi ja vahvaksi. Sitten mietin minkä arvoinen se tunne oli.Mitä kaikkea tein ja annoin itselleni tehdä saadakseni sen tunteen takaisin.Joskus mietin miten mukavaa olisi laittautua nätiksi ja istua terassilla juomassa kohtuudella pari siideriä.Pelkkä ajatus naurattaa:mitä alkoholisti saa kahdesta siideristä?! Kohtuukäyttö on syvältä. Joko ei juoda ollenkaan tai sitten juodaan niin että lähtee perheet ja asunnot.Välimallin vaihtoehtoa ei ole.
Olen iloinen jokaisesta päivästä jonka saan elää näin.Heitin hukkaan monia vuosia mutta minulle jäi vielä monta onnellista.Olen 31-vuotias ja tunnen vahvasti suurta kiitollisuutta.Pelkkää hurmosta tämä ei ole tietenkään mutta selvitä olen päättänyt.Ja päätöksistä itää suurta voimaa.
Oikein hienoa että olet saanut raittiudesta kiinni ja hyvä selviytymistarina josta on tukea meille monelle.
T. Prossa
Onneksi olkoon raittiudestasi!
Onnittelut myös perheestäsi: tänään ei tarvitse olla yksin!
Kiitokset tsempistä lomamuisto ja Prossa! Tuo yksinäisyys onkin asia jota on tullut pohdittua paljon. Kun päätös raitistumisesta oli syntynyt,oli ensimmäinen koetinkivi jättää kaikki vanhat “kaverit”. Kesti kauan ymmärtää että niissä ihmissuhteissa ei sitten ole mitään tervettä,enkä tarvitse niiltä ajoilta yhtään ihmistä tämän hetkiseen elämääni. Tajusin miten yksinäinen olen oikeastaan ollut aina ja miten suunnaton on ollut tarve kuulua johonkin porukkaan. Koskapa alkoholi ja muutkin päihteet olivat jo ensi kokeilulla todellakin se minun juttu niin sain kylkiäisenä ikäänkuin suuren perheen,olkoonkin että kaikki olivat yhtä rikkinäisiä sisältäpäin. Ja olkoonkin että kaikki kusettivat toisiaan eikä keneenkään voinut luottaa.Kuuluin silti vahvasti tuohon porukkaan. Nykyään tuntuu että olen elänyt kaksi elämää ja ikäänkuin syntynyt uudelleen.Välillä en tiedä mihin kuulun. Työpaikallani ihmiset tietävät etten juo mutta kukaan ei tiedä miksi.Kenelläkään ei ole käsitystä miten olen elänyt ennen.Sitä ei voi minusta mitenkään päällepäin huomata. En vain osaa päättää onko se kirous vai siunaus? Joskus koen kovin raskaana sen etten osaa luottaa ihmisiin.Pelkään että jos kerron kuinka surkea olen ollut,ihmiset jotenkin käyttävät sitä minua vastaan.Osaan hienosti antaa ympäripyöreitä vastauksia esimerkiksi kysymyksiin: Miksi olen vailla ammatillista koulutusta vielä yli kolmekymppisenä tai mitä töitä olen tehnyt aiemmin. Jotenkin näkisin etten lähde CV:hen kertoileman myymälävarkauksista tai Lasolin juonneista 
Olen rakentanut uudelleen koko sosiaalisen verkostoni lukuunottamatta vanhempiani jotka ovat minua aina raitistumisessani tukeneet.Isäni aikoinaan raitistui samanikäisenä kuin minä,alle kolmikymppisenä,paljon ennen syntymääni.
Olisi mukavaa kuulla muiden mietteitä elämästä ennen raitistumista ja raitistumisen jälkeen. Edelleen kalvaa tuo sama vanha tunne ettei oikein kuulu mihinkään. On itselle epäselvää onko vieläkin se surkea juoppo vai tavallinen työssäkäyvä perheenäiti?
Kiitos tarinastasi. Ihan sanasta sanaan voisi olla omaa stooriani.
Olenkin tuosta omasta kriisistäni siitä omasta remmistäni jo moneen ketjuun postaillutkin ja tainnut yhden ihan oman ketjunsakin aiheelle perustaa. Joten en siitä nyt enempää kirjoittele. Sen verran kuitenkin sanon, että vaikeaa sen jengin jättämisessä on ollut sekin, että kyse ei ollut mistään “lasolporukoista”, vaan ihan normaaleista ja opiskelevista/työssäkäyvistä ihmisistä. Silti tuo sairastaminen ja pahoinvointi oli hyvin läsnäolevaa ja kaikkien kusettaminen siinä jengissä. Vanhemmat alkoholisteja ja sillä tavalla.
Muiden syyttäminen on kuitenkin sellainen juttu, että se vain pahiten myrkyttää minut itseni, joten siitä kannattaa työskennellä pois.
Mitä sitten, vaikka et olisi uraihminen? Ajattelepas näin; kahden edellisen presidenttimme eli Ahtisaaren ja Koiviston vaimot olivat kotiäitejä; Eeva A on FM ja Tellervo K on ekonomi. Kovin paljoa eivät olleet työelämässä, vaan tukivat miestään ja olivat kotiäitejä. Maamme on täynnä kotiäitejä - esim. akateemisesta työurasta luopuneita kolmen tai useamman lapsen äitejä on Helsingissä paljon. Keski-Euroopassa on aivan tavallista olla kotiäiti - ei siellä tartte selitellä!
En ala muuten neuvomaan, mutta tähän kohtaan otan kantaa: selvänä kapakassa on minun mielestäni painostavaa (menin 2011 kun sukulaiset halusivat tarjota ja yhden tuopin join). Toisekseen; jos ottaisi tavaksi istua kapakassa selvänä, se muutaman kerran jälkeen johtaisi todennäköisesti juomiseen. Kolmannekseen eiväthän ne siiderit ylensä mitään oikeita siidereitä ole vaan 4,7 %:n käytettyjä ulkomaisesta mehutiivisteestä + keinotekoisista aromeista tehtyjä litkuja.