Heippa kaikille!
Olen uusi tässä ryhmässä, jonkun verran lukenut juttuja ja löytänytkin paljon samanlaisia ajatuksia kuin itsellä on.
Kerron ekaksi oman “tarinani” miten tähän päädyttiin.
Elämä suttas hyvin vielä viisi vuotta sitten. Oli hyvä työpaikka, oma asunto, ystäviä ja juuri rakastunutkin olin. Sitten se alkoi, työpaikkakiusaaminen. Jatkuvan päivittäisen paineen ja lyttäävien kokemuksien myötä menetin itsetuntoni ja sairastuin masennukseen. Pitkään kamppailin sen kanssa, mutta en päässyt yli. Ennen töihin lähtöä panikoin, itkin ja sydän löi hurjasti. Minulla diagnosoitiin myös paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Alkoholia alkoi kulumaan vähän enemmän, se turrutti ajatukset. Homma oli kuitenki vielä hanskassa, enkä ollut suurkuluttaja.
Sitten tuli toinen “syy”, mies oli pettänyt. Parisuhteelta lähti pohja. Tapeltiin melkein päivittäin monta kuukautta. Viikonloput juotiin, juotiin ja tapeltiin. Siitä se suurkulutus alkoi. Jossain vaiheessa huomasin, että juotiin pe-su. Viikolla oltiin selviä kun piti töissä käydä.
Kävin terapiassa yli vuoden ajan mutta siitä ei ollut hyötyä. Lopulta päätin irtisanoutua (todella, todella huono idea!). Nyt olen ollut miltein kaksi vuotta työttömänä. Yksin kotona, omassa pikkupoterossani piilossa koko maailmalta. Sama mies on, suhde ollaan miltein saatu korjattua. Mies käy töissä.
No, minkälaista se tämänhetkinen elämä sitten on…
Juon paljon, päivittäin menee 6-8 tölkkiä pientä siideriä. Tätä on jatkunu nyt vuoden. Muutamia päiviä on ollu selviä, mutta jos viikossa on kaks selvää päivää, niin se on jo suuri saavutus mulle! Selvää viikonloppua minulla ei oo ollu vuosiin.
Juon illalla, parasta on se, kun alkoholi nukuttaa. En nukahda kovin hyvin ilman alkoholia.
Aamulla mietin; “tänään en juo, en varmasti, ei ole vaihtoehtokaan”. Päivän aikaan se kääntyy; “mitä jos sittenkin kaks, no sama ottaa neljä, viis, kuus…”
Feikkaan tutuille/perheelle, että elämä on hanskassa, urheilen ja teen kotona töitä. No, osaksi se onkin totta, mutta en todellakaan ole niin tehokas kuin annan ymmärtää. Aamulla kömmin sängystä ylös kuuden jälkeen ihan vaan sen takia, että “olen reipas”. Lenkille kahdeksalta jotta kaikki näyttäis olevan hyvin.
Siiderit pitää hakea eri kaupoista, ja mua hävettää ostaa siideriä, kyllähän ne myyjätkin jo tietää, että tuo ostaa aina siideriä, ihan sama mikä päivä on.
Haluaisin lopettaa, mutta se ei vain onnistu. Kerran soitin terveyskeskukseen, että haluan Antabus kuurin, sanoivat, että soita huomenna uudestaan. Soitto jäi tekemättä. Nyt en voi edes yrittää saada sitä, koska pelkään, että siitä jää merkki joka sitten vaikuttaa töiden saantiin.
Minusta tuntuu, että alkoholi on jo pehmentäny mun aivoja, en muista asioita ja puhun mitä sattuu (vääriä sanoja väärissä paikoissa). Pelkään, että mun kroppa sanoo sopimuksen irti, maksa yms. sairaudet on koko ajan mielessä.
Pelkään, että mies kyllästyy minuun ja lähtee. Mitä mulle sitten jää? Ei mitään. Mieskin kyllä juo, mutta hän voi jättää päiviä välistä ja olla vaikka viikon ilman. Minä en.
Jotenki ois alettava laittamaan tätä elämää järjestykseen. Alkoholi tietenki pilaa kaiken mahdollisuuden joten se ensiksi pois mutta miten… Oon nyt viikon aamuisin itkeny tätä tilannetta. Aiemmin meni hyvin, olin itsevarma ja menestynyt. Nyt oon nolla, työtön juoppo luuseri joka ei uskalla lähteä ihmisten pariin. Häpeän itseäni. Siis miten ihmeessä oon saanu itteni tähän tilanteeseen??? Minä, joka oon aina osannu itsestäni huolehtia ja joka on ollu topakka, reipas nainen joka ei oo ollu koskaan työttömänä ja aina on asiansa hoitanut.
Tunnen avuttomuutta tämän asian kanssa. Halu on lopettaa mutta ei pysty. Selvinä päivinä vilkuilen kelloa, “kello on kuus, vielä kolme tuntia. Kello on kaheksan, enää tunti aikaa…”. Sitte kun kello on 20.59 ajattelen, että “huh, en ehdi enää kauppaan, jes.” Mutta mutta, miten niitä päiviä saa lisää??
Eilen join, tänään EN aio juoda. Enkä huomenna. Päivä kerrallaan? Viikko kerrallaan? Vai miten ihmeessä siinä päätöksessään voi pysyä?
