Syömishäiriöt

Sauna
21

Itse syön erittäin h i t a a s t i, koska kestää 15min, ennenkuin vatsa huomaa olevansa täynnä… Yleensä olen pöydän viimeinen, koska puhun liikaa… Itse usein otan annoksen pöydälle, mutta myös teen asioita (=juoksen ympäri asuntoa) samaan aikaan… Myös tiskit on hyvä tiskata ennen ruokailua, jolloin ruoka voi jäähtyä. Loput ruoasta annan avokille, jotenkin se määrä jonka otan, on liian suuri… :confused: Itselläni myös “huono asento syödä”, voi skipata koko ruoan… :confused: Ei taida oikeaa asentoa löytyäkään… :unamused:

En punnitse annoksia, mutta silmämääräisesti katson tarkasti annoskoon… Mikäli jotakin ruokaa on liikaa, vähennän/jätän pois toisen ainesosan… Kun alan olemaan täynnä, erottelen ruoasta osioita; jotta voin päättää, syönkö vielä esim. 2 haarukallista vai tietyn määrän tiettyjä lajeja… Välillä otan esim jogurtin pöydälle ja syön sitä, puoli päivää… Joskus tuntuu kestävän koko päivän saada koko annos alas… Kun ei vain jaksa, eikä ole edes nälkä…

Osan teen tiedostamatta, vasta lähiaikoina pistänyt silmään… :astonished: Mikäli avaamaton jogurtti on seissyt muutaman tunnin pöydällä, vaihdan sen viileään… En ajattele asiaa laihtumisen kannalta, vaan enemmän että “on pakko syödä jotakin”… :unamused: Koko syöminen tuntuu vain “turhalta”, ellei ole kunnon nälkä… Mikäli on nälkä ja laitan ruokaa, en ole yleensä enää nälkäinen… :confused:

Tavoitteena pysyä normipainossa… Tänään olen syönyt karkkia pariin kk:een… Korvaa helposti sen pari ateriaa… :open_mouth: :blush: Huomenna katson sen aamupainon… :unamused: Osa ihmisistä herkuttelee stressin aikana, itse kituuttelen… :neutral_face: Tosin ei taida löytyä stressiä, ehkä elämäntapa vain on tämänlainen… :unamused:

22

^ Harvemmin mäkään punnitsen annoksiani tai lasken kovin tiukasti kaloreita, koska olen nykyisin oppinut jo niin hyvin arvioimaan annokset silmämääräisesti ja tiedän jo valmiiksi, paljonko kaloreita on X-annoksessa ruokaa Y. Välillä tosin nykyisinkin mulle iskee hirveä kaloreiden laskemisen tarve, kun tautini oireilee pahimmillaan, ts. mun pitää tarkistaa, oliko tässä ja tuossa nyt varmasti sen ja sen verran kaloreita, etten nyt sittenkin muista väärin ja mene vahingossa syömään esim. yli 300 kcal päivässä :unamused: . Mulla tuo ruokailuun käyttämäni aikaraja toimii siis myös siten, että jos ylitän sen, eli syön vaikkapa paljonkin pidempään, kuin sen 30 min., niin ajattelen, että olen syönyt liikaa, vaikka sitä ruokaa olisi ollut lautasella juuri sen saman verran, mitä olisin syönyt siinä puolessa tunnissakin :unamused: .

Mitä tulee tuohon kontrolliin ja kontrolloimiseen, kun puhutaan anoreksiasta, niin kyllä, mä kontrolloin siinä painoani ja syömistäni, mutta mitä enemmän mä kontrolloin niitä, sitä vähemmän mä kontrolloin itseäni. Kun ruokaan ja syömiseen liittyvät pakkoajatukset ja toiminnot vaivaavat pahimmillaan, niin silloin mä olen tyystin niiden vietävissä. Kun ne hellittävät, on helpompi “ohjata” itseään tekemään jotakin järkevää tai mukavaakin.

Edit: Tuo stressin ja herkuttelun(=järjettömän, kontrolloimattoman mässäilyn) yhteys ei ole mun kohdallani mikään selkeä juttu, eli joskus saatan stressatessani ryhtyä mässäilemään ja joskus taas paastoamaan tyystin. Se on sellainen tuuliviiri tämä mun pääni, ettei siitä oikein ota selkoa, miten se milloinkin reagoi mihinkin :unamused: .

Sellaista mun vielä piti kysellä, että kuinka paljon koette päihteilyn ja syömishäiriön kulkevan käsikädessä, eli kuinka paljon päihteilynne vaikuttaa siihen, miten syötte, tai kääntäen, kuinka paljon syömishäiriönne vaikuttaa siihen, miten päihteilette. Itse ainakin pakenen monesti päihteisiin, kun syömättömyys alkaa tuntua elimistölle ja psyykelle liian raskaalta. Noh, piripäissään ei pahemmin ole syömistä tarvinnut miettiä ja silti jaksaa, mutta laskujen maksun aikaan voikin sitten olla ihan toinen ääni kellossa, kun on päästänyt itsensä oikein heikkoon kuntoon. Dokaamisen kanssa mulla on ihan sama juttu, että silloin en syö mitään, enkä suuremmin mieti syömisasioita kännipäissäni, mitä ehkä laskuhumalassa poraan syömishäiriötänikin muun itsesäälin ohella :blush: . Opparit toimivat mulla myös hyvin siihen, ettei tarvitse syödä, eikä kelailla asiaa, kun olo on muutenkin ainakin kohtuullisen hyvä, ja opparit eivät tietenkään vie niin nopeasti niin heikkoon kuntoon, kuin alkoholi ja amfetamiini, vaikka kyllä sen oppari-syömättömyys -kuurinkin vaikutukset sitten jossakin vaiheessa huomaa. Benzot vähentävät myös ruokahaluani/tarvettani syödä, siis liika-annoksilla, mutta niillä on se kääntöpuolensakin, eli mikäli mun on pakko syödä pysyäkseni hengissä, vaikkei yhtään maittaisikaan, niin silloin vetelen liikaa benzoja siihen syömisen aiheuttamaan ahdistukseen ja saan sillä tavoin ruoan menemään helpommin alas.

23

Kyllä mä ainakin ihan selkeesti käytän pähteitä ruuan tilalla. Siks muuten ei nykyään enää ookkaan tollasia rutiineja nykyään kun ei vaan tee mieli syödä. niin en sit syö. jos niin jotain pientä ja nopeesti, mielummin kävellessä. Sit sen vasta huomaa miten järkyttävä nälkä on kun koittaa pitää pieniä selviä jaksoja.sillon sit söisin vaikka hevoisen

OOotteko te, tai ootko Winston tai malibu olleet jossain s.häiriö osastolla joskus.?? siel llähän kun on hirveen tarkka se puolentunnin syömäaika(ei saa ylittää. missään tapauksessa. jos syöt nopeemmin niin varmasti luulevat että oksennat)

24

^ En ole ollut koskaan millään varsinaisesti syömishäiriöisille tarkoitetulla osastolla. Pari kertaa olen ollut anoreksiani vuoksi ihan tavallisella psykiatrisella sairaalaosastolla, jossa ne kyllä kyttäsivät syömisiäni hyvinkin tarkkaan, mutta lähinnä ne siellä hoputtivat mua syömään, kun vetkuttelin ruokani kanssa, eivät suinkaan moittineet mistään hotkimisesta. Ei siis tule mistään sellaisesta tuo mainitsemani 30 min. aikaraja, ja sekin oli vain esimerkki. Riippuu ihan ruo’asta ja yleensäkin mieleni metkuista, millaisia aikarajoja, sun muita sääntöjä asetan syömisilleni :unamused: .

25

Aika jännä tuo betso-juttu muuten^^^ mulla nimittäin selvästi nostattavat ruokahalua…tai nykyään oikeastaan juurikin niin päin että saan sitten syötyä jos en muuten saisi. Mutta aikoinaan. ainakin tieetyt benstot aiheutti( tenox.mm) aiheutti niin hulluja mässykohtauksia ett ei mitään rajaa. meni muisti, saatoin vaikka herätä keskeltä jotain käärepapereita nukahtaneeni kesken mässykohtausta. ja että en välttämättä muistanut kok mässyjen alottamistakaan. ihan hirveetä…

Tuleeko, tuliko teille muille tai koskaan käynyt niin että sammutte siihen mässäämiseen/oksenteluun? mulla aikoinaan monestikin. en tiedä onko se sitt niin rankka kokemus kropalle vai johtuko verensokerin heittelystä vai mistä. Hyi nyt alko ällöttää sen verran et ehkä enää lue tai kirjota tähän ketjuun yök. :angry:

26

^ Kyllä mulle on käynyt useinkin niin, että olen “sammunut” esim. hirvittävien suklaamässyjen jälkeen, ilman oksentamista tosin. Siitä verensokerin heittelystähän tuo johtuu. Olen joskus ihan tahallanikin, kun olen ollut oikein väsynyt, nukuttanut itseni suklaalevyllä. Mulla kun riittää näitä univaikeuksia ja epätoivoissani olen kokeillut niihin ties mitä poppaskonsteja. Se sokerinukutus ei kyllä ole koskaan ollut mikään kovin hyvä idea, koska uni sillä tavoin ei kestä, kuin max. 1-2 h ja herätessä olo vasta karmea onkin :unamused: :angry: :frowning: .

Mä en muista, että olisin itse saanut benzoista mitään hillittömiä mässykohtauksia, mutta voi toki olla, etten vain ole osannut yhdistää kohtauksiani beneihin :confused: . Eihän tuollainen sinänsä mitään ihmeellistä ole, sillä benzothan tunnetusti saattavat aiheuttaa pahaakin impulsiivisuutta, etenkin suurilla annoksilla. Mulla ko. lääkkeet tosiaan toimivat siten, että niiden avulla voin halutessani olla syömättä, mutta myös helpottaa syömistäni. Ovat ne kummia lääkkeitä, nekin :confused: .

Mirtazapiini ja osa neurolepteistä aiheuttivat mulla hirveää mässäilyä ja sen seurauksena myös painonnousua, jonka vuoksi jätinkin sellaiset lääkkeet sikseen. Oli noilla toki kosolti muitakin ikäviä sivuvaikutuksia, varsinkin lepteillä :imp: .

27

Vittuiletko muille jakaaksesi ilosanomaa…

eN

28

…

29

Mikä siinä laihuuden ihannoimisessa on niin makeeta, katsoo vaan ettei ole lihava mutta ihan tikku ei ole hyvä.

30

VOI VITUN VITTU, Neuro :imp: !!! Kylläpä sä TAAS “hauskan vitsin” murjaisit :unamused: :angry: . Tähän tekisi mieli kirjoittaa, että [poistettu törkeyksiä -Winston-84]. En tosin tiedä, oliko kommenttisi tarkoitettu ollenkaan mulle vai oliko se tarkoitettu liljalle vai kenelle se oli tarkoitettu, mutta omasta puolestani voin sanoa aivan suoraan, etten todellakaan ihannoi/pidä kauniina laihuutta, etenkään sairaalloista sellaista. Mun anoreksiani ei johdu mistään vitun kauneusihanteista, eikä tässä ole kyseessä mikään “hieman” överiksi mennyt laihdutuskuuri. Kyllä mun tautini syyt ovat jossakin paljon syvemmällä. Mä olen sairastanut tätä paskaa jo pikkulapsesta asti ja silloin en ollut edes tietoinen mistään “laihuus on kaunista” -jutuista. Tässä on kuule kyse jonkin helvetin pahan ahdistuksen purkamisesta/lievittämisestä sairaalla/väärällä tavalla, eli pelaamalla ruoan, syömisen ja painonhallinnan kanssa. Jollei mulla olisi syömishäiriötä, niin sitten ahdistukseni purkautuisi jollakin muulla tavoin. Onhan mulla toki niitä muitakin, huonoja tapoja käsitellä ahdistustani, kuten esim. itseni viiltely ja päihteiden käyttö.

Ne naiset(mikseivät toki miehetkin), joita pidän kauniina/hyvännäköisinä, eivät suinkaan ole mitään anorektisia tikkuja, vaan ihan normaalipainoisia, tai saattavat jotkut olla jopa pyöreitäkin. En myöskään kuvittele itse olevani hyvännäköinen laihana tai tulevani sitä kauniimmaksi, mitä enemmän laihdun, vaan päinvastoin, näytän mielestäni hirveältä keskitysleirivangilta lommoposkineni, mustine silmänalusineni ja huonoine hiuksineni, kun sairauteni on oikein “kukkeimmassa” vaiheessa, ja pyrin peittämään törröttäviä luitani, enkä suinkaan esittelemään niitä kenellekään. En myöskään tykkää kuulla mitään laihuuteeni liittyviä kommentteja kanssaihmisiltä, vaikka ne olisivatkin positiivisia. Joo, jotkut sitten ilmeisesti ihannoivat sitä laihuutta niin pirusti :unamused: :open_mouth: . Myöskin mieheni on sitä mieltä, että näytän paremmalta, kun olen “pulskemmassa” kunnossa, eli olen saanut kerrytettyä edes hieman läskiä/lihasta luideni ympärille. Mieheni toki rakastaa ja arvostaa mua painostani tai muista ulkonäköseikoistani riippumatta, eipä kai se muuten olisi mua kymmentä vuotta tuossa katsellutkaan, ja ymmärtää, että mä olen sairas, enkä suinkaan yritä miellyttää miehiä tai yleensäkään ihmisiä laihduttelemalla.

Muiden anorektikoiden sairauden syihin ja syntyihin en ota kantaa, mutta sen verran tiedän, ettei se tauti monillakaan ole mitään “kauneuden” tavoittelua.

Edit: Vielä tuohon kommenttiisi, Neuro, että mä en myöskään ole “tikku” ihan vain sun tai yleensäkään muiden ihmisten kiusaksi, enkä mä todellakaan voi “vain katsoa”, etten olisi liian lihava tai liian laiha. Jos voisinkin, niin eihän mulla silloin mitään vitun syömishäiriötä olisikaan :wink: . Eivätköhän kaikki ihmiset järjellään ajatellen tiedä suunnilleen, miten pysytään normaalipainoisina, ts. syödään sen verran, kuin kulutetaankin, mutta kun se järjenkäyttö jää hieman taka-alalle näissä jutuissa. Et säkään voi vain järjen äänellä käskeä esim. diabetestasi tai paskana olevaa selkääsi paranemaan.

31

Voi Winston, en missää nimessä kohdistanu tätä sinuun tai kehenkään muuhun täälä olevaan. Tämä oli ihan yleinen juttu ja oma kummityttöni oli menehtyä kun laihdutti eikä syönyt mitään, tuli onneksi raskaaksi ja ymmärsi et nyt pitää syödä kahden edestä. Nyt on hoikka äiti mutta syö juustoja kanaa, kalaa ja muuta että tulee maitoa. Pari vuotta tofulla, porkkanalla, pavuilla yms. pani silmänaluset mustiksi ja ei jaksanu mitään, nyt touhuaa kuin durasel pupu.

32

^ No okei, et ehkä kohdistanut sitä kommenttiasi minulle, mutta ihan noin yleisesti, miksihän esim. se kummityttösi laihdutti itsensä melkein hengiltä. Ehkäpä siinäkin oli taustalla jotakin muuta, kuin vain laihuuden ihannointi :confused: :wink: . Vai oliko tämäkin nyt jokin hyökkäys kasvissyöntiä vastaan :unamused: ?

Edit: Ja tuskinpa se sun kummityttösi ihan haudan partaalla keikkui sen laihduttamisensa kanssa, kun kerran onnistui tulemaan raskaaksikin. Sellaisesta ei nimittäin ole toivoakaan, kun hormonitoiminta menee aivan vituralleen alipainon/aliravitsemuksen vuoksi :wink: . Eikö siinä tytössä ollut vain pohojalaasittain tarpeeksi, mistä ottaa kiinni, kun se söi vain niitä porkkanoita, tofua ja papuja, eli “ei mitään” :unamused: ?

33

Tilanne oli menossa kaamean puolelle kun EX poikakaveri pimahti ja tyttö alkoi epäillä olevansa lihava, okei oli pulskan puoleinen ja sitten romautti painonsa mutta löysi nykyisen miehensä joka sai vähän syömään ja kun kautiset palasi ja ostivat omakotitalon johon tekivät lastenhuoneen ja silleen. Eno tiesi heti että ny menee hyvin ku meillä kaffeella söi pullasta puoliskan ja emännän lohileivän palan, jo palas väri naamalle. Mä pidän aina syksyllä rapukestit ja rupes paahtoleepää ja kananmunat maistumaan ku niissä ravuissa mitään syötävää ole vaikka kymmenen per naama oli. Nyt on tilanne että musta tulee kolminkertainen iso eno, pari vuotta niin mulla on kalakaverit laiturilla ja nyt syntynyt poika ampuu mun kanssa enon kaljatölkkejä isänsä ohjauksessa.

34

^ No mutta eikös tuossa sitten ollut taustalla aika paljon muutakin, kuin vain jokin laihuuden ihannointi? Kyllä myös ihan “pelkkä” masennus/ahdistus/stressi voi viedä ruokahalut ihmiseltä vaikka kokonaan, vaikkei mistään varsinaisesta anoreksiasta kärsisikään.

35

No se on hyvä!

laulun sanoja. Dear Ana.

36

No niin, eilen vähän hermostuin ja mielestäni kyllä ihan syystäkin, sillä mua todella kyrpii, jos mun anoreksiani liitetään joihinkin kauneusihanteisiin ja ulkonäkökeskeisyyteen. Nyt kun olen hieman rauhoittunut, niin vedän pikkuisen sanomisiani takaisin. Kyllä mulle tavallaan merkitsee jotakin myös se ulkoinen puoli tässä asiassa, eli se, että näytän laihalta. Ei, edelleenkään en ihannoi sairaalloista laihuutta tai pidä mitään anorektikkokuikka-cat walk -malleja kauniina, siis ainakaan vartaloltaan, kasvoista nyt voin olla montaa mieltä, ihan tapauksesta riippuen, vaikkei mulle nyt ketään cat walk -mallia näin äkkiseltään tulekaan mieleen. Edelleen pidän myös itseäni melko kammottavana näkynä silloin, kun olen oikein kunnon luurankonainen. Kyse on lähinnä jostakin identiteettijutusta. Mä olen lähes aina ollut hyvin laiha/alipainoinen, ellei oteta lukuun niitä joitakin paisumisiani, jotka johtuivat yksinomaan lääkityksistä, niiden aiheuttamista holtittomista mässäilyistä ja välinpitämättömyydestä sitä mässäilyä kohtaan. Mut siis tunnetaan yleisesti kaikkien vähänkin tutumpien ihmisten kesken surkean laihana nälkäkurkena ja sellaisena mä itsekin itseni tunnistan peilistä. Aivan sama juttu, kuin esim. mun ketjupolttamiseni. Äärimmäisen vastenmielistä ja tuhoisaa sekin on ja voisin kyllä ainakin vähentää tupakointiani, vaikken sitä tyystin pystyisi lopettamaankaan, mutta mulla on tämä himotupakoitsijan identiteetti. Muut ihmiset tuntevat mut siitä, että olen rööki huulessa aina, kun siihen on mahdollisuus ja mä olen itsekin kasvanut siihen kiinni. Poltan siis aivan helvetisti tupakkaa, vaikkei sitä kukaan olisi näkemässäkään(tai haistamassa :mrgreen: ). Vaikka mun syömishäiriöni onkin erittäin raskasta, niin psyykkisesti, kuin fyysisestikin ja mä todella kärsin siitä, niin silti ajattelen/tunnen, että se on osa minua ja se laihuus ja kolisevat luut ovat selkeä, ulospäin havaittava merkki siitä. Vaikka usein toivoisinkin, että tämä syömissekoiluhelvettini helpottaisi ja antaisi mulle vähän armoa(mitä se toki joskus hieman tekeekin, mutta palaa nopeasti takaisin ns. lähtöruutuun), niin silti en ehkä uskalla tosissani yrittääkään toipua. En sen vuoksi, ettenkö tahtoisi voida paremmin ja, joo’o, näyttääkin paremmalta, vaan sen vuoksi, etten tiedä, olisiko se ei-syömishäiriöinen nainen enää minä :confused: :unamused: :open_mouth: . Tätä on kuitenkin jatkunut koko elämäni, joten toki muutos pelottaa ja siinä muutoksessa pelottaa eritoten se oman identiteettini menettäminen.

Saikohan kukaan kiinni siitä, mitä yritin tuossa selittää? No, en mä edes tiedä lukeeko kukaan tätä “Winstonin anoreksiablogia”, mutta eipä sillä niin väliä. Tämä kirjoittaminen on kuitenkin mulle ainakin jollakin tasolla terapeuttista :confused: …

Edit: Muut syömishäiriöiset, uskotteko, että syömishäiriöstä voi parantua kokonaan vai voiko siitä vain ns. toipua, eli tulla sinuiksi “normaalin” syömisen kanssa niin, että syömishäiriö kuitenkin kummittelee siellä jossakin takapiruna ja riski lipsahtaa takaisin vanhaan menoon on aina olemassa, jollei “pysy valppaana”(ehkä hieman huono termi, siksi laitoin sen lainausmerkkeihin, mutten nyt juuri keksinyt parempaakaan). Päihderiippuvuudestahan sanotaan monesti, ettei siitä voi koskaan täysin parantua, vaikka toipua toki voikin hyvin. Jos siis on addiktoitunut päihteisiin ja päässyt niistä eroon, ei auta pahemmin lipsua mihinkään viihdekäyttöihin, koska siitä se taas lähtee samoille vanhoille urille, kenellä herkemmin ja nopeammin, kenellä sitten hitaammassa tahdissa. Mä uskon tuohon päihderiippuvuuden osalta(Tämä perustuu omaan henkilökohtaiseen kokemukseeni, sekä lukuisten muiden ihmisten tarinoihin, joita olen läheltä seurannut) ja mä uskon tuohon myös syömishäiriöiden osalta. Voin toki olla vain katkera paska, koska olen oman tilanteeni kanssa niin toivoton ja oikeastaan täysin luovuttanut, ja siksi ajattelen, ettei kukaan, jolla on syömishäiriö, voi oikeasti parantua siitä. Se on vähän kuin diabetes tai bipolaarihäiriö. Niiden kanssa voi päästä niin hyvään hoitotasapainoon, etteivät ne häiritse elämää, eikä niitä tarvitse juurikaan edes ajatella, mutta silti ne pysyvät ihmisessä loppuiän ja tarvitsevat ainakin jonkinasteisia toimenpiteitä pysyäkseen kurissa. Mitä mieltä muut ovat tästä?

37

No on paha syömishäiriö niin. Painelin jotain 53kg 2011 syssyllä ja sitten syksyllä 2012. 75kg Olen yrittänyt lihota viellä enemmän syömällä enemmän ja enemmän, mutta ei vaan vaaka näytä enempää. toisaalta nyt on normimitoissa, mutta 30 vuoden vatsallaan nukkumisasennosta on jouduttu totuttelemaan kylki tai selkä asentoon, vaikeeta.

38

Tarkentaisitko sanaa, käsitettä “valinta”? Totta kai jossain merkityksessä valitsin, jos valinta on vain sitä, ettei joku pakota. Totta kai anorektikolla on itsekuria, itsehillintää…mutta en tiedä osoittaako se ruoasta pidättäytymisen olevan v a l i n t a, jos kysessä on pakkotoiminto, pakonomainen käyttäytyminen, toiminta. Valinta olla sairas… :confused: . En usko. Uskon, että ihmisellä voi olla pakkotoimintoja, mielen toiminta on monimutkaista. En valinnut kärsimystä. Ikävä ja loukkaava ilmaus: “pelleillä ruoan kanssa”. En ajattele, että minulla on mitään syytä pohtia, miksi aloin “pelleilemään” ruoan kanssa. Omaa vähittäistä sairastumista syömishäiriöön kuvasin jo: tuntui yhdeltä harvalta niistä asioista, joille voin jotain, jota voin jotenkin hallita: joko pidättäytymyllä ruoasta tai oksentamalla. Ehkä sinä et usko pakkotoimintoihin… Pillereien kanssa jossain vaiheessa varmaankin sen ensimmäisen - kuten ekan tuopin - ottaminen oli valinta, mutta en ollut vielä oppinut, mihin se johtaa, että en halua niitä seurauksia… Edelleen pohdituttaa noiden käsitteiden/ilmausten: “itsekuri- tiukka itse valittu käyttäytyminen” rinnastaminen. Itseaiheutettu sairaus lienee käännös englannin sanasta “self-caused”. Kaikista kielistä ei löydy sellaista… Eräs tuttavani, joka on elänyt Etelä-Euroopassa pitkään, kertoi, että siinä maassa, jossa hän asuu, sellaista ilmausta kuin “itseaiheutettu sairaus” ei käytetä, ei tunneta…

39

Todella moni ihminen on laihduttanut elämänsä aikana, kuitenkin vain muutama% (5-7% muistaakseni), on jäänyt sille tielle. Sama rahapeleissä tai esim piikkikoukussa; osa ihmisistä vain haluaa jatkaa pidemmälle kuin toiset. Samalla kehonkuva vääristyy. Itse en ole jäänyt pelaamiseen koukkuun (*koputtaa puuta), mutta laihdutus, viiltely, iv-, päihteet… :unamused:

Kenellä on ja kenellä ei ole valtaa valita? :astonished: Itseäni ainakin inspiroi pienempi luku, homman osaaminen (ts kykenin elämään olemattomalla määrällä ruokaa) ja vaatteiden pienentyminen… En itse huomannut laihtumista, vain läskiä riitti…

Itse uskoin olevani onnellisempi, jos pudotan pari kiloa… En koskaan ollut tyytyväinen saavutettuun tavoitteeseen… En uskonut piikkikoukkuunkaan, mutta silti koukahdin siihen… Useamman kerran… Itselleni nuo itsetuhoiset käytöskeinot ovat “normaaleja”.

Täysin samaa mieltä…

40

Toistan nyt itseäni, mutta mitä tulee tuohon anorektikon ällistyttävään itsekuriin, niin kyllä, anorektikko(puhun tässä nyt ensisijaisesti itsestäni, sillä en voi puhua kaikkien maailman anorektikkojen puolesta) osoittaa ällistyttävää itsekuria(ainakin muiden ihmisten silmissä) kieltäytyessään nenänsä edessä olevasta ruoasta, vaikka olisi lähes nälkäkuoleman partaalla vs. “normaali” ihminen, joka toki siinä tilanteessa söisi tyydyttääkseen ravinnontarpeensa, eli toimisi tilanteessa luonnollisesti. Oman toimintansa, eli esim. juuri sen ruoasta kieltäytymisen tai muiden ruoan/syömisen kanssa harjoitettujen outojen toimintojen, suhteen anorektikolla ei ole minkäänlaista itsekuria, ainakaan silloin, kun sairaus oireilee pahiten, vaan ne pakkotoiminnot ja pakkoajatukset vievät anorektikkoa, kuin litran mittaa. Jos pääni siis huutaa, että mun on tehtävä asiat noin tai näin jonkin syömiseen liittyvän seikan suhteen tai muuten ahdistun VALTAVASTI ja ahdistun joka tapauksessa, koska mun pitää elää sellaisten pakkokelojen kanssa, niin en mä sitä kovin hyväksi itsekuriksi kutsuisi :confused: . Jos mulla on hirvittävä nälkä, voin sen vuoksi todella pahoin ja järjelläni tiedän, että nyt mun todellakin pitäisi syödä, niin suurempaa itsekuria mielestäni osoittaisi se, että laittaisin itseni syömään pakkoajatuksistani piittaamatta.

Edit: Ainakin jotkut typerät “maallikot” moittivat BED:iä sairastavia ihmisiä itsekurin puutteesta; nämä kun mässäävät kaikkea lihottavaa, minkä ehtivät ja paisuvat siinä sivussa sitten jopa sairaalloisen ylipainoisiksi. Samaan aikaa hämmästellään anorektikkojen itsekuria, kun he onnistuvat nälkiinnyttämään itsensä hengiltä notkuvien pöytien ääressä kieltäytymällä syömästä mitään tai “mitään” :unamused: . Itse en näe noissa asioissa juurikaan eroa, siis mitä tulee siihen itsekuriin. Molemmat toimivat pakkoajatustensa ohjaamina ja purkavat/lievittävät ahdistustaan/tyydyttävät jotakin ei-oikeasti-ruokaan-liittyvää tarvettaan haitallisella ja vaarallisella tavalla. Toinen on vain “kääntänyt toimintansa oikeaan ja toinen vasempaan”, käyttääkseni nyt tuollaista surkeaa, äkkiseltään keksimääni kielikuvaa.

Edit 2: Mulla ei tokikaan ole minkään fyysisen sairauden tai vamman aiheuttamia esteitä/pakkoliikkeitä, joiden vuoksi en pystyisi syömään kunnolla tai joiden vuoksi toimisin kummallisesti erilaisissa ruokaan ja ruokailuun liittyvissä tilanteissa. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään uhkaa mua aseen kanssa, tai mitenkään muutenkaan, toimimaan tietyillä tavoilla ja tiedostan kyllä ihan hyvin itse, mitä teen, joten siinä mielessä kyse on omasta valinnasta. Tosin siinä aseella uhattuna ollessakin on toki varaa tehdä valinta :mrgreen: . Tähän Pölönen taisi viitata tuolla jossakin kirjoituksessaan :wink: . Voisin siis valita toisenlaisen, omasta normistani poikkeavan toimintatavan esim. tilanteessa, jossa eteeni on katettu juhla-ateria tai jossa jääkaappi pursuaa ruokaa, mutta se toisenlainen valinta saisi aikaan äärimmäisen voimakasta ahdistusta, joka saattaisi purkautua jonkinlaisena täysin hillitömänä ja sekopäisenä käytöksenä, tyyliin: pakene henkesi edestä, joten miksi ajaisin itseni moiseen, suorastaan kauhun täyttämään tilaan. Monilla ihmisillä on kosolti erilaisia pakkotoimintoja ja/tai -ajatuksia, jotka eivät välttämättä liity syömishäiriöasioihin millään tavoin. Joku neuroottinen käsienpesijä tai silitysraudantarkistelija on varmasti tietoinen siitä mitä tekee ja useimmiten ymmärtää myös toimintansa järjettömyyden, muttei pysty toimimaan toisin, koska se olisi aivan liian ahdistavaa. Yhtä lailla ahdistavaa on myös se, että tietää toimivansa järjenvastaisesti, kuluttavasti, haitallisesti ja vaarallisesti. Näiden ahdistusten välillä sitten tasapainoillaan. Sellainen on melkoista kärsimystä ja jos tällaiset ihmiset todella olisivat vapaita valitsemaan, he varmasti valitsisivat sen, ettei heidän tarvitsisi ylipäätään olla moisessa paskatilanteessa. Pölönen sanoi sitä, ettei valinnut kärsimystä, tai ainakaan halunnut valita kärsimystä. Kukapa sellaista haluaisi, paitsi joku totaalinen masokisti, mutta niissä tapauksissa kärsimyksestä saa kaiketi jotakin nautintoa, joten se ei ole pelkkää kärsimystä. Kai… En tiedä, sillä en koe itseäni kovin masokistiseksi, vaikka ehkä pohjimmiltani sellainen olenkin :confused: :astonished: . Koen tarvetta paeta/poistaa jotakin ahdistavaa ja epämiellyttävää, enkä tiedä siihen oikeita, rakentavia, minulle hyväksi olevia keinoja. Toki mun syömishäiriölleni jokin syy on oltava, mutta en voi muistaa/tietää, mikä se pohjimmainen syy on, sillä tämä on kestänyt oikeastaan koko elämäni, niin kuin olen jo tässä monesti hokenut. Lisää terapiaa varmasti tarvitaan, jotta tähän tulisi edes jotakin selkoa :mrgreen: :unamused: . Tai onhan mulla tästä asiasta jotakin selkoa, mutta sitä alkuperäistä syytä tämän kaiken taustalla en todellakaan tiedä.

Fernetti, vielä palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani; osoittavatko mielestäsi anorektikot ällistyttävää itsekuria ja sairaalloisesti ahmivat puolestaan täydellistä itsehillinnän puutetta?

Edit 3: Mitä tulee tuohon päihdeongelmaan, niin ei se musta tuntunut alkuun lainkaan pahalta, ainakaan yleensä. Enpä mä sitä tosin silloin vielä kovin suureksi ongelmaksi kokenutkaan. Sitten kun mulla syntyi päihteisiin se ihan oikea addiktio ja tiedostin sen, niin homma alkoikin tuntua enemmän pahalta, kuin hyvältä. Syömishäiriöstäni en ole ajatellut koskaan niin, että mä aloitan tämän ja pääsen tällä johonkin tavoitteeseen. Kyllä, olen kasvanut hyvin tiiviisti kiinni syömishäiriööni ja käyttäytymiseni sen kanssa muistuttaa pitkälti addiktiokäyttäytymistä, ainakin näin aikuisena, kun tarkastelen asiaa hieman eri näkökulmasta, kuin lapsena, mutta en mä tästä paskasta tunne mitään sellaista tyydytystä saavani, mitä päihteistä saan, edelleenkin, vaikkeivat ne toki samanlaisia huikeita elämyksiä tarjoakaan, kuin joskus aikoinaan.