Mitä tähän ketjuun kirjoittaneille kuuluu tänään ? 
Ei kuulu hyvää. Ratkesin 3,5 viikon jälkeen pelaamaan. Postiluukusta tipahti netticasinon tarjous, en edes muistanut että minulla on siinäkin kasinossa pelitili. Useampi satanen tuli sitten hävittyä. Sekin pelitili on nyt suljettu, mutta joka päivä tulee sähköpostitse nippu viestejä, jossa mainostetaan uusia casinoita ja luvataan ilmaiskierroksia ja bonuksia… Miksi ei voi olla niin, että jos yhteen kasinoon ilmoittaa peliongelmasta, ei pystyisi enää avata uutta pelitiliä missään puljussa ja kaikki mainospostikin loppuisi saman tien?
Voi paska, laita ne postit lukematta roskiin ! 
Tuli sitten ihan kunnolla pelattua kun kerran aloitin… Tuli samalla pelattua kuukauden vuokrarahatkin ja nyt yritän elää 5 eurolla viikossa. Tuleepahan samalla tiputettua muutama ylimääräinen kilo. Sain sovittua uo-miehen kanssa, että saan pitää helmikuussa maksuvapaan kuukauden, joten onneksi saan kuitattua vuokravelan tässä kuussa. Jospa tällä kertaa onnistun pääsemään tästä pelihelvetistä eroon. Ihmeen rauhallisella fiiliksellä tällä kertaa, vaikka tuli taas sössittyä ja kunnolla. Pitää vaan hyväksyä tosiasiat ja yrittää elää tän kanssa. Näin pahassa jamassa en ole koskaan ollut, aina aikaisemmin on jäänyt rahaa myös ruokaan. Toivottavasti otin opikseni tästä.
tsemppiä! itse sain kerrottua ongelmastani tänään siskolleni. taakka vierähti kun sain jollekki kertoa tästä reilun vuoden helvetistä.
miinuksella n.10000€ jotka toiv saan maksettua itse pois. pitää vaan olla pelaamatta niin olen velaton 5v päästä. tänään tosiaan itsellä pp1 ja nyt toiv tämä on loppu. aivan surkeaa tämä olo kun joka kuukausi saa laskea senttejä. nyt loppu. tiedän tämä ob varmaan 10tuhannes kerta kun näin päätäb mutta nyt on sentään sisko turvana. pystyn hengittämään taas.
Joo kaataa vaan ongelmasa toisen niskaan, niinhän nää selvii.
Kelle maksaa vanhemmat velat, ketä jotku muut jotenki jelppaa.
On se täällä nähty että tuo kertominen on monesti vaan pelaamisen hyväksymistä. Hyväksyttämistä.
Ymmärretään, ymmärretään.
Kohta samassa kusessa.
Jos ei sitä omaa selkärankaa oo niin ei sitten oo.
Täällä on turhan monta joilla “auttajia” on, mut pelit vaan jatkuu. 
Toisille kertominen vaatii monesti paljon enemmän rohkeutta kuin se, että itse taistelee ja epäonnistuu kerta toisensa jälkeen kaikessa hiljaisuudessa. Joutuu sietämään häpeän ja pettymyksen, kun toisille paljastuu itsestä jotain, mitä ei haluaisi paljastuvan. Joutuu jatkuvan tarkkailun alaiseksi. Miksi joillekin itseurhakin tuntuu helpommalta vaihtoehdolta kuin jollekin peliongelmasta kertominen. Voithan sinä tuolla provosoivalla tyylilläsi auttaa jonkun lopettamaan, joten jatka vaan. Yhdelle autta yksi keino, toiselle toinen ja joillekin ei mikään.
Ei päänsilitys oo aina oikee tapa suhtautua, ehkä joskus. Myönnetään et sellasiakin juttuja on.
Mut yleensä asiat otettava niinku ne on. Ainakin nää peliasiat.
Oletko itse Sapettaa peliongelmainen tai läheinen vai muuten vaan niin kiihkeän tuntuisesti asiaan suhtautuva?
Entinen peliongelmainen, ruikutukset sapettaa.
Tähän vois jo kirjottaa että “ottakaa jo itteenne niskasta kiinni.”
Ei ollu helppoo, mutta nyt yli 3 vuotta ilman pelejä ja yksin selvisin.
Täällä tuntuu nykyään tuo kertominen olevan IN !
Mukava olisi kuulla, millainen taistelu sinulla oli. Tuskin se niin helposti kävi, että päätit vaan lopettaa eikä tullut mitään pelihimoja tai vieroitusoireita. Uskotko olevasi täysin kuivilla nyt vai pelottaako, että vielä joskus lankeat? Uskaltaisitko edes kokeilla sitä pelimuotoa, mistä lopulta tuli suurin ongelma?
Laitoin jo et ei ollu helppoo, ja himoja . . . niitä on riittänyt.
Toki joskus pelit pelottaa niin pajon että en aio kokeilla.
Mutta romaania en ala kirjottaan.
Täällä joskus käyn kattoon mikä meininki nykyään, tää paikka oli sillon henkireikä.
Oli samankaltasii yksin kipuilijoita, ei niin paljon lällyn lällyä ku nykyään.
Mut voimii teille itekullekkin miten sitten taistelettekin, tehkää se kunnolla.
Kuulun niihin jotkakipuilevat yksin. En voisi kuvitellakaan että kertoisin asiasta kenellekään läheiselle. Olen jo kauan aikaa sitten oppinut että pärjättävä on itse. Itsehän olen tän sotkun aiheuttanut ja omin avuin tästä on eroon päästävä. Olen aika tasan 9 vuotta taistellut tämän asian kanssa ja taistelu jatkuu edelleen. Keksin aamulla, että minäpä lasken miten paljon olen antanut netticasinoille rahaa. En saanut nettipankissa tiliotetta kuin vuodesta 2010 lähtien, mutta ajalla 1.1.2010-2.2.2016 olen laittanut kasinoihin vähintään 39 000 euroa 
ja siihen päälle vielä vuodet 2007-2009, eli oikea summa lähenee varmasti 45000 euroa. Aivan järkyttävää!! Sillä summalla olisin saanut ulosotossa olevat velat maksettua… Toivottavasti tämä toimii minulle muistutuksena kun tekee taas mieli pelata. Tuli kyllä oksettava olo kun realisoitui miten paljon rahaa on palanut tälläiseen paskaan.
Joskus on käytävä pohjalla ja joskus pohjalla on pakko pysyä vähän aikaa, jotta pääsee taas takaisin pinnalle.
Luulen että tiliotteilta laskeminen miten paljon rahaa on palanut peleihin oli paras tekoni pitkään aikaan. Enää ei järkytä niin paljon, mutta silti ajatus asiasta saa minut voimaan pahoin. Tuli hetkeksi mieli taas pelata ja googlasinkin uusia kasinoita. Olin jo melkein avaamassa uutta pelitiliä kun mieleen tuli 39 000 euroa ja pelitili jäi avaamatta. Ehkä tämä oli nyt se ratkaiseva tekijä kohti pysyvää pelaamattomuutta.
Olen monesti pohtinut pelaamisen syitä. Se taitaa osittain olla veressä, mun isä on kova pelaamaan Veikkauksen pelejä, joihin pahimmillaan on uponnut toista sataa euroa viikossa. Rahan käyttö on aina ollut minulle jonkinlainen ongelma. Tulen köyhäästä perheestä, joten siinä vaiheessa kun aloin itse tienata rahaa tuli ostettua jatkuvasti uusia vaatteita ja tavaraa, osittain velaksi. Shoppailusta tuli hetkellisesti eufoorinen olo, ja sitä tunnetta oli pakko jatkuvasti saada lisää. Oli siis pakko ottaa lisää velkaa. Sitten löysinkin työn kautta netticasinot ja unelma helposta rahasta ja isosta voitosta joka poistaisi kaikki rahahuolet näki päivänvalon. Siitä se alamäki sitten lähti ja nyt ollaan tässä.
Ehkä onnekseni en koskaan saa tietää, miten paljon rahaa peleihin on mennyt. Alkuaikojen tiliotteet ovat menneet roskiin jo kauan sitten yli kymmenen vuoden ajoilta. Palkoista, tuista, lahjoista ja mitä muuta vielä lieneekään voisi laskeskella jotain summia mutta riittää, kun kykenee katsomaan muutamia vuosia taaksepäin. Sitäkään ei oikein uskalla tehdä, jotta ei masennu.
joo, eipä hirveesti halua tietää paljonko mennyt yhteensä, mut yksi kesä on jäänyt mieleen, silloin oli viel markat käytössä ja olin paperitehtaalla muutaman kuukauden töissä… tienasin yli 80k ja ainoa mitä siitä jäi on edelleen olohuoneessani, eli kirjahylly, joka maksoi 4500 markkaa, kaikki muu meni sen sileän tien…
se oli sitä aikaa ku automaatista nostettiin 500, pelattiin ja juotiin, sit lisää 500 ja koko ilta samaa rallia…
Tänään on huono päivä ja ahdistaa kamalasti. On tyhjä olo ja mietin elämäni tarkoitusta, jota ei ole. Onneksi mulla ei oo yhtään rahaa eikä pelitiliäkään, joten tämä pelaaminen ei ole mahdollista. Jotain hyvää sentään tässä rahattomuudessa.
Itse kamppailen samojen ajatusten kanssa. Mutta siitä olen varma että pelaamisesta ei sitä elämän tarkoitusta löydä. Eli pysytään me molemmat erossa peleistä.
Onhan täällä muitakin jotka kokee tota tarkoituksettomuutta ja ahdistusta, jotenkin se lohduttaa.
Mulla on ahdistuneisuus lisääntyny huomattavasti kun en oo menny nollaan päätä täyspottiin.
Mut se ei voi olla ainut keino. Ei mulla oo varaa siihen.
Kai se on vaan hyväksyttävä nää paskat tunteet, eiks ne oo vaan tunteita, kiusaamassa, ne tulee ja menee, tulee ja menee, kuin lastu laineilla.
Niiden kanssa on jotenki yritettävä tulla toimeen. Joku on sanonut että tulla tutuksi, ettei yrittäs niin kauheesti torjua niitä vaikeita tunteita niin vois olla helpompi, en tiiä.
Isabelluska kirjoitti ettei hänen tarvii olla enää se mikä joskus ennen, jäin miettimään tota.
Mä menetin ihan pienenä toisen vanhempani, ja se joka jäi menetti vuosiksi elämänhalunsa kokonaan, elin lapsuuteni aika tavalla oman onneni nojassa ja hämillään, turvattomana.
Miten sellainen vois olla vaikuttamatta.
Eihän munkaan tarvii olla se avuton pikkutyttö enää, mut sellainen turvattomuuden tunne on jääny.
Välillä se vaivaa enemmän välillä vähemmän, mut vaivaa.
Tinja
Minä menetin isäni 9v. Hän sairasti syöpää ja oli koko terminaalivaiheensa kotona ja kuolikin siellä. Kukaan aikuinen ei ilmeisesti ole minun kanssa asista sen kummemmin puhunnut, on ajateltu että jos ei puhu, ongelma ei ole. Ilmeisesti tapahtuma oli minulle sen verran iso järkytys että minulla on totaalinen black-out lapsuudestani. Tunnemuisti on ilmeisesti jäännyt ja se sylkee jatkuvasti epämääräistä pahaoloa ja ahdistusta, jota en osa nimetä. Sen lisäksi opin ylikiltiksi ja suorittajaksi etten vaan menettäisi toistakin vanhempaa. Pelko menettämisestä ja hylkämisestä on aina läsnä.
Mutta niin se on, että me ei olla enää niitä pikkulapsia. Ollaan aikuisia mutta meidän mieli on jäännyt lapsen tasolle, koska tiettyjen asioiten käsittely on ollut lapselle liian iso homma. On ollut vaan pakko jotenkin selvitä ja rakentaa suojamuureja ja keinoja selvitä. Nyt aikuisena on ollut iso homma edes tajuta, mistä koko pahaolo kumpua. Kun sen on tajunnut, alkaa iso työ että ne asiat saa käsiteltyä. Tunteiden kohtaaminen on kai ensiaskel.