Kohtuuttomuus kaikessa

Valtti
21

Ajattelin tulla pikaisesti päivittämään viime hetken kuulumiseni, lähinnä osaltaan siksi, että koen tämän(kin) yhteisön ja ihmisten täällä tukeneen elämäni uudelleenrakentamista äärettömän paljon. Tuskin koskaan osaan arvostaa panostanne kylliksi. Uskon oppineeni luottamusta suhteessa toisiin ihmisiin, osaltaan täällä kirjoittelun myötä. Olenhan jo pidempään saanut tulla tänne juuri sellaisena kuin olen.

Mutta asiaan. Elämä osoittaa minulle näinä päivinä sen, että juurikin kuten aikaisemmin riippuvuuksieni kanssa painiessa, niin nytkin, lähes totaalinen toivottomuuden tila on minulle avain parempaan elämään.

Kuten riippuvuuksissa, niin nytkin elämässäni olen taistellut, tullakseni kuin päätepisteelle, jossa omat voimat eivät enää riitä taisteluun. Tullen tilaan jossa on aivan sama mitä apua ja mistä saan, kunhan minun ei enää tarvi taistella hetkeäkään enempää.

Kuten aikaisemmin olen kirjoitellut, olen taistellut talousongelmieni kanssa, tietämättä yhtään kuinka saisin työkuvioni järjestetyksi. Lopulta, pari kuukautta sitten väsyin tässä taistelussa, luovuttaen. Nyt mietittynä tuo luovutus, aivan samoin kuin suhteessa riippuvuuksiini toi apua jota en osannut kuvitella saavani.

Juuri nyt elän tilanteessa, että eilen pidin parituntisen palaverin, jossa lyötiin lukkoon suunnitelmat jotka käynnistyvät 3 viikon kuluttua. Lisäksi saan alkaa aikas vapain käsin räätälöidä yksilöllistä kuntoutusmallia erilaisiin addiktioihin, erilaisille ihmisryhmille suunnattuna. Parasta kaikessa se että saan itse hankkia tarvittaessa rinnalleni aisaparin, johon tiedän voivani luottaa näissä asioissa kuin kallioon. Toisaalta yksi iso pala kokonaisuudessa on tietty se, että tämän myötä tuloni muuttuvat säännöllisiksi ja voin alkaa hoitaa itsenäisesti talouttani kuntoon ensi kertaa elämässäni. Lisäksi kun itse perheeni kanssa olemme kokeneet sen, että näiden riippuvuuksien kohdalla paras lopputulos saavutetaan hoitamalla koko perhettä, ei liene vaikea arvata minkälaisiin raameihin tätä kokonaisuutta yhdessä toisten kanssa alamme rakentaa. Ihmeellistä on elämä, mutta toisaalta niin raskas kuin kulunut vuosi taas minulle on ollutkin, toimii Se äärettömän hyvänä esimerkkinä niistä kasvunmahdollisuuksista joita elämä tänään tarjoilee, kuin kysyen haluanko oppia kenties jotakin, vai entiseen palaten alkaa paeta itseäni ja elämää. Luojalle kiitos, en enää jaksa paeta mitään.

Vielä kun tähän lisään sen, että kuluneiden 5vrk aikana olen saanut kirjailtua yli 100000 merkkiä, eli 50 sivua valmisteilla olevaan kirjaani perheemme matkasta uuteen elämään, en voi muuta kuin kädet ristien kiittää saamastani avusta ja rauhoittua viettämään ansaittua, vapaata viikonloppua yhdessä perheeni kanssa.

Kiitos että olette olemassa. Annetaan hyvän kiertää. <3

22

Joskus on vain jaksettava nousta, vaikka haluaisi jäädä makaamaan.

Kuinkahan monta nöyryyttävää kokemusta allekirjoittaneen on elämässään vielä kohdattava, oppiakseen elämään ihmisiksi. Taas kerran olo on kokolailla lyöty.

Toisaalta, kun katson taaksepäin, löydän lohtua siitä että olen selvinnyt pahemmastakin, mutta toisaalta juuri nyt tuntuu siltä kuin ei jaksaisi ottaa enää yhtään askelta. Silti on jaksettava. Vastuu on minun ja se on kannettava silloinkin kun sitä ei haluaisi kantaa.

Miksi oloni on sitten tässä hetkessä totaalisen kurja. Syy siihen löytyy taas kerran yhdestä seinästä, johon olen päätäni tässä osapuilleen vuoden hakannut. Kun en vähemmällä usko.

Yrittäjyys. Minun elämässäni tuo sana on osoittautunut sisältävän ne vähemmän mukavat osatekijät. Vaikkakin toisaalta totta puhuakseni, ei yrittäjyydessä sinällään mitään vikaa ole, se vaan ei oikein näytä olevan minulle sopiva homma.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen painiskellut talousongelmieni kanssa jo tovin ja vihdoinkin kun työkuviot järjestyvät, asiat alkavat valitettavasti kaatua päälle voimalla jolle on yksinkertaisesti voi mitään. SIlti epätoivon vimmalla yhä yritän taistella. Hullua.

Tänään on ollut henkisesti varmasti isäni kuoleman jälkeen yksi raittiin taipaleeni raskaimmista päivistä. Kokolailla kovasti pitää minua elämän mätkiä, ennen kuin tuiki tarpeellinen oppi luupäiseen kallooni uppoaa. Näin on ollut aina, niin riippuvuuksissa kuin elämässä yleensäkin. Kun mikään ei riitä.

Yrittäjyyteni ongelmien yksi kulmakivistä osoittautui olevan se, etten saanut tarpeeksi ajoissa toimintaani kannattavaksi. Osaltaan siitä johtuen, sorruin lainaamaan rahaa väärästä paikasta ja siitä taas seurasi se, että kierre vain syveni syvenemistään. Peiliin katsomalla löytyy syyllinen tässäkin tilanteessa, joskaan lohtua se ei tuo tippaakkaan.

Se miksi tänään koin taas kerran henkisen pohjani, johtuu yksinkertaisuudessaan siitä, että tänään varmistui viimeistään se, etten kykene enää estämään tiettyjen laskujen menemistä ulosottoon ja sen myötä tulen jo toistamiseen menettämään luottotietoni. Viimeinen oljenkorteni kun oli se, että otan pankista vakuudellista lainaa, keskittääkseni tietyt lainat yhteen paikkaan ja hoidan ne sitä kautta ajanmyötä pois. Ongelmaksi muodostui tässä tapauksessa vain se, että ne ihmiset jotka hyvää hyvyyttään suostuivat lainalleni takaajiksi, eivät olleet sellaisia, jotka pankki olisi tässä kohtaa hyväksyneet ja sen vuoksi laina jäi saamatta. Toinen vaihtoehto oli se, että lainan vakuudeksi olisi ollut jotakin kiinteää omaisuutta, ja tässä kohtaa olinkin yhteydessä erääseen ihmiseen, pyytäen häneltä lainalle vakuutta, mutta hän kieltäytyi tästä kunniasta. Vaikka kuinka tätä kyseistä ihmistä yritänkin tässä kohtaa ymmärtää, silti juuri nyt en siihen kykene. Lähinnä siitä syystä, että hänellä siihen olisi ollut mahdolisuus, sikäli jos hän olisi kyennyt tietyistä periaatteistaan luopumaan.

Kuten aikaisemmin totesin, vastuu asioissa on minulla. En tuota vastuuta ole pakenemassa, vaikkakin tämä päivä on tunteiltaan sisältänyt sellaisia elementtejä, että mikäli esimerkiksi raittiuteni tai pelaamattomuuteni ei olisi näin vakaalla pohjalla, olisi nuo tunnemylläkät aiheuttaneet minussa sen, että olisin haistattanut maailmalle vitut. Onneksi tiedän ettei tuo ole mikään ratkaisu.

Nyt olenkin koko päivän yrittänyt miettiä sitä, miksi ihmeessä ihminen joka yhden kerran on kaikkiaan 11 vuotta kärsinyt elämässään konkurssin aiheuttamat tuskatilat, häpeät ja muut, kuin tahtomattaan ajautuu toistamaan saman taas kohta uudelleen. Sen tiedän, että tämä kaava on sama, joka lopulta vei isäni hautaan, mutta silti, en aina ymmärrä elämää. Onneksi riittää kun ajanmyötä taas kykenen kaiken hyväksymään.

Lopuksi teroitan tässä itselleni yhden asian. Vastuu. Jos kerran olen valmis kantamaan asioissa vastuun, niin miksi sitten kiukuttelen jos tuo asia sisältää enemmän kannettavaa kuin olisin halukas kantamaan. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että mikäli elämässäni jatkuvasti joku tulee ja pelastaa minut tuholta, jatkan tuota tuhoamista yhä uudelleen. Vaikkakin ei minua ensimmäisestä konkurssista kukaan pelastanut, itse taakkaani kannoin, kaikki ne vuodet. Toisekseen, ei kait se vastuunpakoilua olisi, jos nipun pikalainoja sitoisi yhdeksi pankkilainaksi ja jonkun vuoden periodilla suorittaisi sen työllä pois. Niin tahi näin. Minun ei auta tässä kohtaa kuin nöyrtyä sen tosiasian edessä etten enää asioille voi tehdä enempää. Nyt on vain keräiltävä rippeet itsekunnioituksestaan ja suunnattava katse kohti uutta. Murehtimalla näitä asioita ei ratkota. Ainoa mikä tässä kohden vituttaa ankarasti, on se, että jotkut ihmiset arvostavat rahan korkeammalle kuin lajitoverinsa. Ehkäpä mun ongelma juuri onkin siinä. Jos minä nimittäin arvostaisin rahaa, ehkä minulla sitä joskus olisi ollut.

Loppukaneettina todettakoon se, että vaikka tämä kaikki paska tuntuu kestämättömän raskaalta juuri nyt, silti uskon tästä taas selviäväni eteenpäin. Askeleen kerrallaan. Sitäpaitsi. Laskeskelin tuossa, että mikäli saan kirjani valmiiksi tämän kuun loppuun ja julkaistuksi syyskuun alkuun, niin noilla provikoilla mitä noista näyttää saavan, ei kirjani tarvitse myydä kuin muutamia hassuja tuhansia kappaleita, jotta talouteni taas tasapainottuisi. Kas siinäpä motiivia kirjoittamiseen kummasti. Ja paskat. Jos alkaisin rahan vuoksi tuota opusta rustaamaan, sen sisällöstä tuskin tulisi minun näköiseni. Nyt sen sijaan tiedän siitä tulevan.

23

Häpeää, syyllisyyttä, surua ja kiitollisuutta.

Olen äärimmäisen häpeilläni, kokien syyllisyyttä siitä etten yhä edelleenkään ole oppinut elämään satuttamatta itseäni sekä lähelläni olevia ihmisiä. Lisäksi koen surua siitä, että täytän kohta 40 ja taas joudun toteamaan sen että kiitos toisten ihmisten en menetäkään kaikkea. Jos yhden toiveen elämässäni saisin esittää, olisi se se, että minulle itselleni riittäisi asioissa ihan tavallinen, eikä kaiken tulisi olla jollain tasolla mullistavaa.

Elämäni nimittäin on ollut pelkkää suunnatonta vuoristorata ajelua. Vaikka jysäytin täydellä voimalla vaununi seinään ja vuosia sitten, silti melkein jokaisella elämäni osa alueella huomaan etsiväni jotakin suunnattoman suurta.

Luojalle kiitos, saan vielä yhden mahdollisuuden oppia, ilman että maailmani murenee kokonaan. Sain nimittäin vasta tietää että se tarvitsemani laina järjestyikin. Tapa millä se lopulta järjestyi oli vain sellainen, että sen myötä sain mahdollisuuden tutkailla sitä mitä oikeasti olen tehnyt väärin. Kaiken muun ollessa selittelyä. Eipä silti, tarvitsin kunnon ravistelua herätäkseni unesta jota päivittäin elän.

Toisaalta olen juuri nyt suunnattoman surullinen kaikesta tapahtuneesta, mutta kunhan hoidan talouteni tässä tasapainoon, samalla laittaen pisteen yli vuoden jatkuneelle henkiselle helvetille, uskon että kiitollisuus kokonaistilanteesta nousee kyllä.

Surullinen olen myös siitä, että kaikki se hyvä mitä olen yrittänyt, tuli romutetuksi siinä, kun tajusin, että niin paljon kuin sisimmässäni hyvää haluankin tehdä, lopputulos lähentelee tässä kohtaa totaalista katastrofia. No kukaan ei ole kuollut, se tärkeintä ja lisäksi kun tiedän hoitavani asiat nyt kuntoon, viha laantuu aikanaan, muuttuen luottamukseksi. Olenhan sen jo loputtoman monen ihmisen kohdalla saanut todeksi elää.

Kirjoitin aikaisemmin haaveilevani tavallisesta elämästä. Ehkäpä nyt olisi jo vihdoin aika haaveilun sijasta alkaa elää sitä.

Siispä pidemmittä puheitta: Kiitos ja anteeksi.

24

Heippa
Voi Kaaleppinen, kukapa tätä elämää vois ymmärtää? Mutta tarviiko edes? Kunhan aikansa elelee.

25

Luoja tietää, minä olen yrittänyt ymmärtää. Itseäni, ihmisiä, asioita, elämää. Tullakseni taas kerran toteamaan sen ettei aina kaikkea tarvitse ymmärtää, riittää kun kykenee hyväksymään.

Niin kiitollinen kuin asioiden järjestymisestä tässä hetkessä olenkin, samaan hengenvetoon on todettava myös se, että olen äärimmäisen väsynyt tästä liian pitkään jatkuneesta taistelustani. Ehkä kaiken tämän taustalla on kuitenkin hyvää, sillä nyt taas pitkästä aikaa huomaan osaavani pyytää apua. En ole ihmistä kummempi, ja itseasiassa todella herkkä ja haavoittuvainen. Loppupeleissä uskon tarvitsevani toisia ihmisiä rinnalleni, enemmän kuin mitä toiset tarvitsisivat minua. Onneksi tänään en ole yksin, sillä yksin olisin jo aikaa sitten väärällä tavoin antanut periksi. Onneksi en antanut.

26

Hei
Täällä sama vieras. On minunkin taisteluni jatkunut liian kauan, sanottasko koko pienen ikäni, toivoisin jo “helpompaa” loppuelämää, ja oikeasti rukoilen sitä joka päivä. Tämä elämän korkeakoulu on kohdallani ollut aivan liian kova, enkä siittä ihan ehjänä ole selvinnytkään, jotenkin kumminkin. En nyt tarkoita pelejä, ne on olleet pikku sivuosa, elämä se osaa kyllä kurittaa muutenkin. Joskus jaksan kuitenkin ajatella että jotain tarkoitusta tälläkin elämällä kuitenkin täytyy olla.

27

“Ainoa mikä tässä kohden vituttaa ankarasti, on se, että jotkut ihmiset arvostavat rahan korkeammalle kuin lajitoverinsa.”

Sinä sen sanoit. Sanomalla tuon voit katsoa peiliin. Sinä olet se, joka arvostat rahan korkeammalle kuin henkilön, jota takaajaksi pyysit.

“Vaikka kuinka tätä kyseistä ihmistä yritänkin tässä kohtaa ymmärtää, silti juuri nyt en siihen kykene. Lähinnä siitä syystä, että hänellä siihen olisi ollut mahdolisuus, sikäli jos hän olisi kyennyt tietyistä periaatteistaan luopumaan.”

Tämä “takaaja” on ilmeisesti ystäväsi tai tuttavasi, jota et ymmärrä. Et ymmärrä häntä siksi, että hän ei halunnut ottaa vastuuta sinun virheistäsi. Sillä sen vastuun hän olisi joutunut kantamaan.

Joten, katse peiliin ja myönnä itsellesi rehellisesti että arvostat rahaa enemmän kuin ystävääsi “takaajaa”. Jos hän olisi taannut lainan, olisit ollut todella kiitollinen häntä kohtaan. Koska hän ei sitä tehnyt, et voi ymmärtää häntä :unamused:

28

Juuri näin. Paitsi että hän lopulta takasi lainan, enkä edelleenkään ajattele toisin. Eli en yhäkään ymmärrä itseäni.

29

Auta itseäsi ennen kuin alat auttamaan muita. Muuten annat vain väärää, valheellista toivoa. Sait taas kerran uuden mahdollisuuden aloittaa alusta. Ole sen luottamuksen arvoinen tällä kertaa. Peliongelmainen ei koskaan saavuta normaalia tasoa tunne-elämässään eikä raha-asioiden hoidossa. Kiitollisuus, nöyryys ja itsekkyys seuraavat toisiaan.

30

Minun “auttamistyöni” on pohjautunut ja pohjautuu omaan kokemukseeni. Eikö minulla siis ole enää lupa epäonnistua elämässä, jakaen noita tapahtumia, ajatuksia ja tuntemuksia vai pitääkö minun ensin oppia elämään tekemättä virheitä?

Jos minun tunne-elämäni tulisi joskus olemaan jotakin muuta kuin mitä addiktilta voi odottaa, en silloin mahtaisi ollakaan addikti.

Uskon kuitenkin siihen, että rehellisesti elämästäni puhuessa joku aina löytää jotakin, niin hyvässä kuin pahassakin, aivan kuten sinä nyt.

31

Sinulla on lupa epäonnistua niinkuin meillä kaikilla, kukaan ei myöskään selviä elämästä tekemättä virheitä, muista se.

32

Lämmin kiitos tästä. Luulin joskus, että rankaisemalla itseäni tarpeeksi vääristä valinnoistani, saisin ehkä lopulta ansioni mukaan. Nyt vain en enää jaksa rankaista. Yritän rakastaa. Oppien virheistäni.

33

Istuu pihakiikussa rakkaansa kera, lasten leikkiessä pihalla. Elämässä on hetkiä jotka lähentelevät täydellisyyttä. ‪Rakkaus. Perhe.‬

34

Tiedätkö että on paljon ihmisiä jotka eivät osaa arvostaa just noita tärkeimpiä asioita, surullista :frowning:

35

Viime päivät elämästäni ovat monin eri tavoin olleet antoisia. Olen saanut peilata itseäni ihmisiin, joiden raittiuden taival on alkamassa. Pitkälti tuosta peilautumisesta johtuen, minut on pitkästä aikaa vallannut tunne, että riitän omana rikkinäisenä itsenäni. Valmiiksi kun en koskaan tässä kasvunmatkassani ole tulemassakaan. En ainakaan ennen siirtymistäni ajasta ikuisuuteen.

Pari päivää sitten ajelin tapani mukaan varhain aamusta tuonne päihdekuntoutuspaikkaan, tuumien matkalla sitä, kuinka äärettömän kiitollinen elämälle saankaan olla. Kiitollisuus on tunne, joka riisuu minut kaikista vaatimuksistani, tuoden tilalle hyvää tekevän nöyryyden suhteessa elämän rajallisuuteen.

Miksi sitten yhä edelleen hetkittäin painin tuon riittämättömyyden tunteen kanssa? Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä syystä, että sisälleni on jo varhaisessa lapsuudessa juurtunut käsitys omasta arvottomuudesta. Lähes varmuus siitä ettei minulla ole oikeutta olla olemassakaan. Tuota kieroutumaa oikaistessani, joudun tasaisin väliajoin kohtaamaan tilanteita joissa tuo tuttu tuskaa aiheuttava signaali aktivoituu.

Kuitenkin ymmärrän tässä hetkessä sen, ettei minun tarvitse ansaita olemassaolon oikeutusta keneltäkään. Minulla on siihen oikeus aivan samoin kuin kaikilla muilla. Silti en saa hetkittäin kiinni tuosta oikeudesta, vaan alan kuin pakonomaisesti suorittamisen kautta ansaita paikkaani maailmankaikkeudesta. Tästä nouseva, hyvää tekevä tuska palauttaa minulle todellisuudentajuni ja taas huomaan matkani edenneen hieman eteenpäin. Tässä ehkä onkin yksi raittiin elämäni kulmakivistä. Suostuminen selvinpäin, pakenematta kohtaamaan pystypäin kaiken mitä elämä minulle tänään tarjoilee. Hetkittäin vaivun tuskan alla polvilleni. Pyytäen apua jaksaa. Aina, joka kerta apua tulee. Niin kauan kun en itsekkäästi ala itse räätälöidä sitä, millaisena tuon avun minulle tässä hetkessä tulisi ilmaantua. Joskus nimittäin tuo apukin aiheuttaa minulle kipua. Lähinnä silloin, kun luulottelen muutokseni tapahtuvan itsestään, olematta valmiina kohtaamaan tuo muutoksen aiheuttama vastuu.

Elämä on erilaisten vastuiden viidakko. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa ettei minun todellakaan tarvitse luulotella selviäväni noista vastuista yksinäni. Sen sijaan saan tarvittaessa pyytää jeesiä ihmisiltä, joihin matkani varrella olen oppinut luottamaan. Luottamus onkin muutosvastarinnan romuttamisen kannalta ehdoton edellytys. Ilman luottamusta, en uskaltaudu riisumaan suojauksiani, vaan yritän epätoivon vimmalla taistella yksin. Aina, joka kerta häviten. Minut elämä on niin loputtoman monet kerrat konkreettisesti nöyryyttäen pistänyt polvilleni, että vihonviimeisimmätkin väärän ylpeyden rippeet on matkan varrella varisseet pois. Ymmärrän tänään sen, että me ihmiset todellakin olemme täällä toisiamme varten ja jokainen meistä voi toimia toiselle rinnallakulkijana mitä erilaisimmissa tilanteissa joita elämänpolullemme eksyyntyy. Parasta tässä elämäni aallokossa on ollut oivaltaa se, että juuri se ihminen joka minussa itsessäni aiheuttaa juuri ne voimakkaimmat negatiiviset tunteet, onkin se tärkein peili suhteessa omaan rikkinäisyyteeni. Toisaalta myös aivan samoin juuri ne ikävimmämmiltä tuntuvat tilanteet tekevät samaa. Eli aina kun koen jossain hetkessä tuskaa liittyen johonkin tilanteeseeni elämässä, on kuin minulta kysyttäisiin suoraan: Haluatko kohdata itsessäsi nämä negatiiviset tunteet, vai lähdetkö niitä karkuun? Aikaisemmin elämässä en malttanut edes jäädä odottamaan tuon kysymyksen esittämistä, vaan surutta pakenin aina kun vain siihen joku mahdollisuus ilmaantui. Yhä vieläkin teen tuota pakenemista, mutta samalla tietoisena siitä että pakenen. Jossain kohtaa kipu käy yksinkertaisesti niin sietämättömäksi, että se pakottaa minut pysähtymään ja totaalisen uupuneena kohtaamaan itseäni riivaavat tunteet.

On käsittämätöntä, kuinka paljon toisilta ihmisiltä itsestään voi oppia. Kyse on vain siitä, etten ala tuota toista ihmistä sättiä siitä, mitä hän minusta heijastaa. Toista sättiessäni yritän vain väistää itselleni kuuluvan vastuun omista negatiivisista tunteistani. Tänään en halua sättiä ketään, en edes itseäni. Sen sijaan pyrin rakastamaan itseäni, aivan samoin kuin toisiakin ihmisiä. Rakkaus on nimittäin se voima, joka auttaa jaksamaan juuri silloin kun tuntuu silti ettei jaksaisi ottaa enää askeltakaan.

Tänään, kiitollisena mietin kuluneita vuosia. Todeten ykskantaan sen, että ilman täydellistä elämäntavan muutosta, en olisi tässä. Tuntui todella hyvältä herätä tähän aamuun, oivaltaen sen, että vaikkakin matkamittarissani kääntyy tänään uusi kymmenluku, siitä huolimatta yhä vahvemmin koen eläväni elämääni monin tavoin lapsenkaltaisesti. Malttamattoman uteliaana odottaen mitä tämä uusi päivä tullessaan tuo. Elämä on ihmeellinen. Elämä on lahja.

36

Elämään on helppo luottaa, kun asiat sujuvat. Todellista luottamusta on kyky luottaa silloin, kun elämä tarjoaa vastoinkäymisen.
Olen kipuillut elämässäni ehkäpä eniten juuri luottamuksen kanssa. Vasta kun olin henkisesti totaalisen loppu, tulin halukkaaksi etsiä luottamusta johonkin. Tänään, pitkän matkan kuljettuani, tuosta asiasta on kasvanut yksi raittiin elämäni vahvimmista perustuksista. Silti, sopivan ärsykkeen tullen, tuntuu kuin elämä ravistelisi minut hereille ruususen unestani, kuin kysyäkseen missä kantimissa luottamuksesi tässä hetkessä on.

Tämä hetki onkin juuri se paikka missä vahvin luottamus ilmenee. Sikäli jos harhaudun tästä hetkestä liian kauan menneeseen, saati pitkälle tulevaisuuteen, saan olla varma siitä että tuttuakin tutumpi ystäväni pelko tulee minua tapaamaan. Pelko on minulle tänään hyvä ystävä. Siinä roolissa, että se ohjaa minut takaisin käsillä olevaan hetkeen, luovuttamaan omavoimaisesta taistelusta,i takaisin turvalliseen luottamukseen.

Nyt parina päivänä olen saanut pysähtyä elämään tätä hetkeä ja se tuntuu todella hyvälle. Aina kun ajatus tulevista murheista valtaa alaa, palautan itseäni tähän hetkeen todeten että juuri nyt minulla ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin.

37

Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

[i] En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää,
kun kuiskaat vaan.
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa.
Ja silti nään, kun loittonet luotain.
Sun oma ties sua odottaa.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.[/i]

38

Näin se vaan kohdallani toteutuu tänäänkin vanha viisaus, päivä kerrallaan eläessä päivistä kasvaa viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Päivälleen 7 vuotta sitten astelin ensikertaa arkana, pelokkaana ja totaalisen lyötynä peliongelmaisten ryhmään. Juuri tuossa hetkessä en uskonut että koskaan oppisin elämään ilman uhkapelejä, olihan tuo pakenemisen moottoritie ollut osana elämääni liki 20 vuotta. Silti menin ryhmään, ajatellen etten enää mitään enempää voisi menettääkään. Enkä menettänyt. Päinvastoin, hitaasti ja haparoiden löysin pelaamattoman elämäntavan, joka osaltaan on tuonut minut tähän hetkeen. Hetkeen jossa totaaliseen pimeyteen on pikkuhiljaa löytynyt valon kajastus.

Minun kohdallani vaati että menetin taloudellisesti ja henkisesti kaiken, kyetäkseni rehellisesti myöntämään sen, että päihteiden ohella myös pelaaminen on minulle samankaltainen ongelma. Tästä johtuen tein itselleni heti alussa selväksi sen, että mikäli aion selvitä, ei uhkapelaaminen missään muodossa kuulu elämääni ja tuo on ajatusmalli, jonka turvin vertaistuella olen tähän hetkeen matkannut pelaamatta senttiäkään. Yksinäni en olisi selvinnyt, sillä hetkittäin jopa ihmisten avulla eläessä on ollut täysi työ selvitä. Raha on yhä minulle asia jota en osaa vieläkään käyttää oikein, mutta kiitos raittiin, pelaamattoman elämäntavan, minulla on nyt töitä joista saamallani palkalla saan päivittäin opetella rahaa käyttämään. Asioilla on kuitenkin taipumus järjestyä, sikäli kun olen itse suostuvainen sen edellyttämiin muutoksiin. Tänään olen valmis mihin tahansa, ettei entiseen tarvitse palata.

39

.

40

Päivä kerrallaan elämä kantaa edelleen, niin pelaamattomuudessa kuin päihteettömyydessäkin. Silti vasta nyt, todella henkisesti raskaan ajanjakson jälkeen alan ymmärtää omaa järjettömyyttäni joka on hetkittäin ollut vallalla yhä vieläkin.

Kaikki hyvä on jo valmiiksi minussa, sisälläni. Ei tuolla jossain.

Tuossa ylläolevassa lauseessa yksinkertaisesti kiteytyy juuri tämän hetken ajatusmallini. Kaikki on hyvin.

Sain eräältä ystävältäni vihjeen lukea Lee Jampolskyn kirjan: Vapaudu riippuvuudesta

Kirjassa käsitellään addiktiivisesta persoonallisuudesta vapautumista. Olen lukenut kyseisestä kirjasta kolmanneksen ja voin käsi sydämellä todeta tämän kirjan olleen yksi puhuttelevimmista kirjoista mitä koskaan olen saanut lukea. Mitä pidemmälle kirjan lukeminen etenee, sitä enemmän itseäni ja omaa toimintaani ymmärrän. Olenhan koko elämäni elänyt tavoitellen jotakin. Aina ja kokoajan. Yhä suurempia saavutuksia. Silti koskaan juuri kokematta olevani tyytyväinen.

Kirjassa ehkä tärkein anti tähän hetkeen on ollut se, ettei esimerkiksi onnellisuus löydy mistään minun ulkopuoleltani. Se on minussa sisällä. Ainoa mitä onnellisuus kohdallani edellyttää, on sallia se itselleni. Aivan samoin on rakkauden kohdalla. En löydä rakkautta, vaikka kuinka armottomasti sitä etsisin. Mitä kovemmin sitä tavoittelen, sitä kauemmas se minusta vetäytyy, mutta todetessani rakkauden olevan minussa tässä ja nyt, saan kokea sitä kokoajan saavani.

Olen luulotellut tarvitsevani aina milloin mitäkin, saadakseni kokea onnea. Silti vaikka kaiken mitä ikinä olen kuvitellut haluavani, olen saanut, aina lopputulos on ollut sama tyhjyyden tunne tavoitteen täytyttyä. Toisaalta olen ollut aivan liian herkkä reagoimaan siihen mitä muut ihmiset minusta ovat milloinkin olleet mieltä. Jos esimerkiksi joku on kyseenalaistanut onnellisuuteni, olen hetikohta itse ollut sitä samalla tavoin kyseenalaistamassa. Niin hassua kuin se kaikkineen onkin ja samalla kovin vaikeata järjellisesti selittää, koen juuri nyt äärimmästä onnea siitä oivalluksesta, ettei onnellisuuteni ole sidoksissa mihinkään asiaan, ihmiseen tai olosuhteeseen. Onnellisuus on minussa. Kun totean sallivani itseni olevan onnellinen juuri nyt, saan sitä olla. Vapauttavinta kaikessa, minun ei tarvitse kuin pakonomaisesti tavoitella kokoajan jotakin. Silti voiden tehdä yhä asioita joista nautin, mutta siinä mielessä eri tavalla, ettei tuohon tekemiseen liity enää minkäänlaista vaatimusta siitä että minun on tekemisteni kautta saavutettava jotakin sellaista jota esimerkiksi tekemisilläni en koskaan tule kuitenkaan saavuttamaan.

Voi luoja että minä olen yrittänyt kaikkea. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja ystävällinen. Olen käynyt kouluja. Tehnyt töitä. Yrittänyt. Prosessoinut. Ryypännyt. Pelannut. Vetänyt aineita. Ostanut. Urheillut. Tavoitellut ja vaatinut. Silti juurikaan ohikiitävää hetkeä lukuun ottamatta saamatta kokea olevani tasapainossa. Eli toisin sanoen kaikki touhottaminen on turhaa. Kun hyväksyn sen tosiasian että minulla ja minussa on jo kaikki valmiiksi, kaikki touhottamien taukoaa. Kykenen keskittymään elämään ja nauttimaan elämästä. Tehden todellakin niitä asioita joista nautin. Samalla saaden kaiken mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta.

Yhtenä esimerkkinä voin tässä jäsentää sitä ajatusta jonka ajamana olen läpi elämäni onnistunut päätymään aina ja samalla tavoin umpikujaan itseni ja elämäni kanssa. Olen ajatellut siten että kunhan saan itselleni töitä, joista säännöllisten tulojen avustamana kykenen rakentamaan itselleni taloudellisen riippumattomuuden ja vasta sitten kaikki elämässäni on hyvin. Nyt miettien jos alkaisin tuota ajatustani toteuttamaan, tarkoittaisi se tässä hetkessä lähtökohtaisesti sitä että varaisin seuraavan 5-7 vuotta armottomaan taisteluun, jossa tärkeimpänä motiivina olisi taas kerran saavuttaa jotakin. Lopulta, pääsisinpä tai en tuohon tavoitteeseeni, olisi se lopulta kuitenkin vain taas yksi etappi, jonka saavutettuani alkaisin heti kohta tavoitella taas jotakin seuraavaa. Sen sijaan, kun tässä hetkessä sisäistäen ymmärrän sen, että voin olla onnellinen, tasapainoinen ja hyvinvoiva juuri nyt, vapaudun kuin pakonomaisesti tavoittelemasta onnea, voiden elää onnellisena, tehden asioita joista nautin, silti voiden samalla luottaa myös siihen, että joku kaunis päivä, sikäli kun se minun kohdallani on tarkoitettu, saan elää taloudellisesti riippumattomana. Erona aikaisempaa siis se, ettei tuon asian saavuttaminen enää määritä sitä olenko juuri nyt tyytyväinen elämääni vaiko en.

Tämä oivallus auttaa ymmärtämään myös muita ihmisiä. Kaikki meistä jollain tasolla kärsii tästä samasta vaivasta. Jatkuvasti tavoitellen jotakin, aina yhä suurempia asioita, saadakseen hetken aikaa sallia itselleen hyvää mieltä. Minä en enää halua asettaa itselleni tahtomattani esteitä omalle onnellisuudelleni. Enkä toisaalta enää halua jatkuvasti tavoitella jotakin, silti saavuttamatta sitä mitä eniten halajan. Sensijaan salliessani itselleni juuri nyt sen mitä eniten elämässäni aina olen halunnut, kaikki muu asettuu kyllä aloilleen, juuri oikeisiin mittasuhteisiin.

Tämä kuvastanee todellisuudessa juurikin tuota raamatun lausetta: “Tavoitelkaa ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan.” Kun hyväksyn itselleni sen, että tuo valtakunta on minussa, tässä ja nyt, saan elää kaikin puolin hyvää elämää¨. Voiden luottaa siihen että kaikki muu mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta annetaan.