Viime maanantaina miehelläni oli tärkeä kokous, jonka jälkeen hän meni baariin kollegansa kanssa. Minä hain hänet kotiin autolla siinä kahdentoista aikaan, olin siivonnut kodin puhtaaksi ja tehnyt pizzaa, ajatuksenani mukava kotiintulo hänelle. Kokous oli ollut vaikea ja miehellä iso pyörä pyöri. Kun olimme päässeet melkein kotipihaan, hän hyppäsi autosta vauhdissa ja alkoi potkia auton peltiä. Potki postilaatikon paskaksi, meni sisään kotiimme ja alkoi hajottaa paikkoja. Hän kaatoi pianoni, heitteli kaikki tavarat ympäriinsä ja paikat olivat täynnä lasinsirpaleita. Hän seurasi minua ympäri taloa ja sanoi tappavansa minut, koska en kuuntele häntä koskaan. Lopuksi, kun olin kyyristynyt keittiön nurkkaan, hän potkaisi minua alaselkään kovalla kengällään. Minä lähdin täristen hotelliin yöksi enkä palannut seuraavanakaan yönä kotiin.
Minulle hotelliin meneminen oli iso asia, koska en ole ennen todella lähtenyt pois vaikka mitä olisi tapahtunut. Nämä edellä kertomani tapahtumat taitavat olla pahinta mitä meillä on ollut, mutta eivät ensimmäinen kerta kun olen joutunut pelkäämään. Mieheni on taitava löytämään syitä minusta tai saamaan minut tuntemaan itseni kanssasyylliseksi kännissä tapahtuneisiin asioihin. Tietenkään en ole syytön riitoihin useinkaan, ja osaan itsekin juoda reippaasti liikaa silloin tällöin. Tuntuu, että syyllisyys on usein meidän kodissa se vallitsevin tunne.
Eilen lauantaina, kun noista tapahtumista oli kulunut useampi päivä, siivosimme yhdessä paikat kuntoon ja lämmitimme saunan. Oli siis sovinnon aika. Soimasin itseäni siitä että siivosin, vaikka olin päättänyt etten tekisi mitään hänen puolestaan. Rakastan miestäni paljon, ja myös säälin häntä koska hänellä on takana vaikeita aikoja fyysisen sairastelun takia. Juomiselle löytyy tuhat syytä, ja vaikka hän myöntää olevansa alkoholisti ei hän ymmärrä miksi minä näen ongelmana vain alkoholin - en kaikkea muuta hänen elämänsä kärsimystä. Ja minä yritän ymmärtää ja ymmärränkin - vaikkakin näen myös että mikäli juominen ei lopu, ei ratkea mikään muukaan, ei yhtään mikään.
Minä olen ajatellut lähtemistä, paljon. Samalla en kuitenkaan halua lähteä – haluaisin, että asiat muuttuisivat ja voisimme elää yhdessä, haluaisin että meidän tarina voisi olla se onnellisen lopun tarina. Olen kuitenkin tajunnut, etten voi paljoakaan vaikuttaa siihen miten mieheni tahtoo elämäänsä elää tai kykeneekö hän ottamaan vastuun itsestään. Luottamuksesta on jäljellä vain ohuita säikeitä. Välillä, kun mieheni on oma itsensä – ajattelevainen, herkkä, voimakaskin – haluan vain sulaa häneen kiinni, niin paljon häntä rakastan. Tuntuu niin älyttömältä olla niin läheinen rakkaansa kanssa ja samalla niin pohjattoman yksinäinen. Ja on kauheaa, kun on jatkuvasti lähdössä ja jäämässä samanaikaisesti.
Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa ja se tuntuu tosi tärkeältä, koska minulla ei ole juuri ketään, kelle voisin totuudenmukaisesti näistä asioista puhua. Olen kyllä käynyt psykoterapiassa nyt vuoden verran ja sitä kautta vahvistunut paljon – olen huomattavasti itsenäisempi enkä enää niin paljon mieheni mielialojen vietävissä. Kaipaan keskustelua ilman syyllisyyttä omasta typeryydestä tällaisen järjettömän ristiriidan keskellä. Kaipaan ystäviä, vaikka edes tällä tavalla verkon kautta, ehkä uskaltaisin kohta puhua sitten ongelmista myös läheisilleni kasvotusten enkä jäisi enää yksin.
. Siinä pysähdyttiin jopa keskelle vilkkainta risteystä, kun ‘toinen teki ja sanoi vääriä asioita’ (eli ei esim. suostunut pysäköimään autoa varmalle sakkopaikalle)