Ystävästä eroon..

Moi!
ajattelin jakaa teidän kanssa yhden päivän kirjoituksen mun päiväkirjasta. Niinkuin arvaatte olen peliriippuvainen. Päiväkirjassani en näe sitä niin. En osaa kirjoittaa suoralta kädeltä mun tuntemuksia ja ajatuksia. Se on hankalaa, joten jaan jotain henk.kohtasempaa. jos joku vaikka ymmärtäisi ja auttaisi.

mä en tiedä mistä aloittaa… miten mä olen joutunut tähän pisteeseen, että koen tarpeelliseks kirjoittaa päiväkirjaa… En ole kirjoittanut äidin poismenon jälkeen paljonkaan mitään. Siitäkin jo todella monta vuotta. Mitä mä oon saanu aikaseks siinä ajassa. EN MITÄÄN! ainakaan mitään hehkuttamisen arvoista. Ehkä tää mun pahaolo ja kaikki ongelmat johtuu siitä etten ole koskaan käsitellyt mun ongelmia ja nuoruutta. Oon vaan sulkenut kaikki sisään ja “unohtanut”. Varmaan moni mun ikäinen joka olisi kokenut kaiken niinkuin mä, olis jo poissa tai lukittuna valkoiseen,pehmeään huoneeseen.
Mä en tiedä miten olen ajautunut tähän mun ongelmaan missä olen. En ole ikinä ollut riippuvainen kuin tupakasta. Viinaa en juo, ymmärrettävistä syistä. Enkä ikinä ole kokeillut huumeita, enkä halua. Silti olen jostain saanut pahan riippuvuuden suhun. Sun pois meno (niinkuin joku joskus sen sanoi) tuntuu kuin menettäisin hyvän ystävän. Mutta tällä hetkellä en näe muuta pois pääsyä tästä ja mä haluan mun vanhan vähänkin siedettävän elämän takaisin. Joten mun täytyy jättää sut, häätää sut mun elämästä ja mielestä. Ehkä mä löydän uuden ystävän, paremman. Sellasen joka ei tee mulle näin, joka ei saa mua itseinhoon ja masennukseen, joka ei saa mua pelkäämään kun puhelin soi tai posteljooni tuo postin. Sellaisen ystävän joka ei saa mua valehtelemaan ja esittämään et kaikki on hyvin ja eikä todellakaan aiheuta 20 000€ velkaa,käräjöintiä ja tulevaa ulosottoa. Sellaisen ystävän mä tarvisin nyt, hiljaisen, kuuntelevan, neuvoja antavan ja sellasen joka potkii mua ahteriin aina kun en itse “ylety”.
Mä jopa kerroin mun miehelle susta tai kerroin ja kerroin. Kirjoitin kirjeen. En tiedä miks mun on aina helpompi kirjoittaa hankalat asiat kuin sanoa ne ääneen. Sen takia en olisi hyvä terapia potilas. Mä odotin mun miehen reaktiota. Vihaa,huutoa,suuttumusta (ja ne mä olisin itseni mielestä ansainnut) mut ei, petyin jälleen kerran. Sain vain *elvetin ison ja lämpimän halauksen ja kuiskauksen korvaan että kaikki on hyvin. Se tuntu melkeen kamalammalta kuin huuto mitä odotin. Mä en ansaitse tälläistä enkeliä mun viereen.
Tää on nyt kolmas päivä ilman sua ja mulla on tyhjä olo. Odotan koko ajan jotain sydän pamppaillen, mutten tiedä mitä. Oon jopa itkeny näiden viime päivien aikana enemmän kuin viimeisen kolmen vuoden aikana. Mutta sun takia mä en itke. En. Itken itselleni, kohtalolleni ja miehelleni. Vaikka itku ei auta se puhdistaa, keventää oloa, kunnes pärää taas hetken. Ehkä mä itkenkin sitä että olen vihdoin myöntänyt itselleni että sä olet mulle ongelma, sä aiheutat mussa pahempia tunteita kuin osasin kuvitellakkaan ja mä tiedän mistä se johtuu miks mä tarvitsin sua ennen niin paljon. ja nyt mä osaan korjata sen ongelman. Osaan korjata itseni joten. Hyvästi Unibet!.

Hienoa, tärkeitä askeleita olet ottanut! Toivotan paljon tahdonlujuutta tulevaan! Ensimmäiset päivät ovat vaikeita, mutta myöhemmin olon helpotettua se pahin ansa on juuri siinä paremmassa olossa. Tämä kuulostaa negatiiviselta alleviivaukselta, mutta on niin totta! Huono ystävä on huonoudestaan huolimatta osannut kietoa pikkusormensa ympärille ja ottaa itselleen ystävän tittelin. Ja helposti tekee sen uudestaan. Välit vaan pysyvästi poikki sellaisiin “ystäviin” :slight_smile: !

Kesä on täällä! :sunglasses: