Ystäväni on alkoholisti

Minulla on ystävä, johon tutustuin jo lapseni odotusaikana. Välillämme on ollut pitkiäkin taukoja, mutta ystävyytemme on kuitenkin säilynyt. Pari vuotta sitten sain vahingossa tietää, että ystäväni on alkoholisti ja hän on salannut sen monia vuosia. Sovimme, että hän hakeutuu välittömästi hoitoon. Vaihtoehtona oli lastensuojeluilmoitus. Vuosi sitten hän hakeutui hoitojaksolle, jossa olin yhtenä ystävänä tukemassa häntä.

Hoitojakson jälkeen olen kuullut hänestä vain pari kertaa. Hyvin kuulemma menee. Osallistuin myös sellaiseen läheistapaamiseen.

Minulle jäi hyväksikäytetty olo. Tarjosin hänelle ystävyyttä ja tukea. Olen tästä puhunut hänen kanssaan vuosi sitten, mutta hän oli erittäin itsekeskeinen ja ajatusmaailma oli “minä, minä, minä”. Puhuin tästäkin hänen kanssaan ja siitä, eikö äidille kuitenkin pitäisi ensin tulla lapset (- juu tiedän, että äidin hyvinvointi ensin niin sitten voi kaikki hyvin). Lapset ovat olleet yksin kaikki nämä vuodet ja salanneet äidin alkoholismin. Minulle äärettömän surullista. Nyt tilanteesta tietävät ystäväni muut ystävät ja hänen lapsuudenperheensä.

Tarjosin hänelle ystävyyttäni ja tukea, itse en saanut mitään. Odotin vastavuoroista ystävyyssuhdetta: ihan tavallista lenkkeilyä ja lörpötystä, kahvittelua ja maailmanmenon ihmettelyä. Välillä olen harmitellut omaa tyhmyyttäni, sillä luotin tuohon ystävääni ja kerroin asioita joita en koskaan jaa muiden kanssa.

Minun on nyt vaikea luottaa uusiin ihmisiin - entä jos tuokin valehtelee minulle? Olen halunnut uskoa hyvään ihmisessä. Itse olen aina ollut täysin raitis - minulla ei ole mitään kohtuukäyttöä vastaan, mutta tykkään itse ihan tavallisesta olostani.

Elämässä käy joskus niin, että tulemme investoineeksi ihmissuhteeseen enemmän kuin mihin meillä oikeastaan olisi varaa, ja jos toinen ei vastaa samalla mitalla, jää helposti ontto ja hyväksikäytetty olo. Jos odottaa saman arvoista vastapalvelusta joutuu usein pettymään.

Syyllistä on turha etsiä, odotukset vain olivat erilaiset. Sinä toivoit ja odotit vastavuoroista ystävyyttä ja sinulla olisi ollut siihen kykyjä ja voimia, mutta ystäväsi oli eri kohdassa ihmissuhdetarpeissaan. Hänellä ei ehkä ollut eikä ole vieläkään tarvetta tai kykyä pidempiaikaisiin, sitoutuneisiin ystävyyssuhteisiin.

Sanot, että sinä et saanut mitään. Minun mielestäni sait arvokkaan kokemuksen ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja siitä, että sinulla on halua ja kykyä auttaa pulassa olevaa. Yritä iloita siitä. Auttaessaan muita tulee oikeastaan eniten auttaneeksi itseään, mutta vain sillä edellytyksellä, että ei odota vastapalvelusta, ei siis aseta avulleen “hintaa”. Sinä hinnoittelit ystävyytesi, toisella ei ollut varaa maksaa sitä.

Rohkeasti vaan luomaan uusia ystävyyssuhteita - ilman hintaa.

Tuisku1, todella hyvin sanottu! :slight_smile:

Mielestäni on kohtuullista odottaa ystävyyssuhteelta vastavuoroisuutta. En halua olla aina antava osapuoli, kuten tässä tapauksessa.

Alkoholisteista olen oppinut sen että he ovat äärettömän itsekkäitä. Juoksuttavat läheisiään kuin pässiä narussa. Tarvitaan lastenhoitajaa, rahaa, ruokaa, lapselle vaatteita, takaajaa lainoille, kuskaajaa ja kuuntelijaa. Sitten kun alkoholisti menee hoitoon, meitä juoksutetaan erilaisissa tukiryhmissä ja verkostotapaamisissa auttamisen nimissä.

^Sinä olet myös aikuinen ihminen ja vastuussa siitä, kuinka pitkälle sinun myötätuntosi riittää. Odotat vastavuoroisuutta taholta, jolta et sitä välttämättä koskaan saa; itsekkyys on alkoholismin oire, mutta toisaalta myös aito toipuminen vaatii keskittymistä omaan elämään. Olet hyvin mahdollisesti antanut liikaa, mutta niin elämässä joskus käy; huomiota ja vaivaa tulee heitettyä pohjattomaan kaivoon. Voit olla jatkossa viisaampi ja rajoittaa tekemisissäoloanne, jos se sinua noin rassaa. Miksi muuten menit tukiryhmään ym. jos se oli mielestäsi “juoksuttamista”? Monet vastaavat tapaamiset on ajateltu myös auttamaan läheistä käsittelemään suhdettaan alkoholistiin, mutta sinä ilmeisesti koit ne vain ystävällesi hyödyllisiksi.

Odotuksissa on se paha puoli, että ne harvoin toteutuvat juuri niin kuin me haluaisimme. Ehkä ystävääsi hävettää se että olet nähnyt hänet heikoimmillaan, ja hän siksi arkailee tapaamisia. Tai hänellä on oman elämänsä kanssa täysi työ, kuten usein kaikenlaisista kriiseistä toivuttaessa on. Varmaa on kuitenkin, ettei katkeruus ja kiukku auta sinua piiruakaan eteenpäin, ELLET sitten ota sitä riskiä, että kerrot ystävällesi, miltä sinusta tuntuu. Mitä sitten tapahtuisi?

Olen hänen kanssaan keskustellut siitä miltä minusta tuntuu. Hän ei häpeile käytöstään, hänen mielestään hän on oikeutettu siihen. Olen ajatellut että pääasia on että hän selviää elämään lastensa kanssa. Vastavuoroinen ystävyys ei häneltä onnistu.

Meillä jokaisella on omat murheemme kannettavanaan. Alholisti voi paiskata ongelmansa kuin märän rätin muiden selvitettäväksi. Hänellä on oikeus marssittaa elefanttiansa läheistensä koteihin muista piittaamatta ja sitten odotetaan kahta kättä heilutellen tukea ja apua.

Minusta on ihan ok, että alkoholistin läheiset ovat vihaisia ja ärähtelevät ja odottavat vastavuoroista ihmissuhdetta. Tavisalko ymmärtää tämän, mutta narsistinen persoonallisuushäiriöinen ei ymmärrä.

Varmasti osa alkoholisteista on narsisteja, mutta lopulta hyvin pieni osa. Päihdeongelma saa ihmisen käyttäytymään kuten narsisti ja patologinen valehtelija…viinaa tai huumeita saadakseen ihminen on valmis käyttäytymään käsittämättömän huonosti niitäkin ihmisiä kohtaan, joita eniten rakastaa. Raitistumisen jälkeen suuri osa päihdeongelmaisista pystyy taas tuntemaan “normaalisti”. Yksi raitistunut ystäväni on kertonut monesti, kuinka valtava taakka hänen hartioiltaan on tippunut, kun ei enää tarvitse elää jatkuvassa valehtelun kierteessä vaan voi puhua rehellisesti.