Yrityksiä ja erehdyksiä

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne. Aika karuja kokemuksia on tullut hankittua tämänkin vuoden aikana. Oli parin kuukauden selväkin kausi, mutta sitten mukamas hävisivät syyt raittiuteen ja täytyi alkaa juomaan. Samalla täytyy kuitenkin yrittää pitää kasvonsa tiettyjen ihmisten edessä, vaikka sisältä on aivan rikki.

Olen hakenut apua ja A-klinikalla käyminen auttoikin pitkän aikaa. Mutta sielläkin valehtelin enkä kertonut kaikkia karmeuksia joita olen humalassa tehnyt. Yritin esittää parempaa kuin olen. Ylpeys estää toipumisen, kun ei pysty edes itselleen myöntämään kaikkea. Mitäköhän nyt pitäisi tehdä? Olisiko hyvä käydä läpi kaikkia karmeuksia ja menneisyyden haamuja, vai ajaako sitten ahdistus taas juomaan? Tätä olen pohtinut aiemminkin. Miten voin olla näin epärehellinen ja epäaito, että apua hakiessanikin esitän itseäni hienompaa?

Ahdistuskohtaukset ovat olleet viime aikoina niin suuria, että haaveilen lähes päivittäin siitä, että pääsisin sairaalaan hoidettavaksi vaikkapa kuukauden ajaksi. Kukaan ei voisi tulla vaatimaan mitään minulta, ei työ- eikä vapaa-ajan asioita, vaan saisin vain maata sängyssä ja pohtia omaa olemistani. Se ei vain ole mahdollista, varsinkaan yksinhuoltajaäidille. Toisaalta: jos minulla ei olisi lasta, olisin varmasti itsetuhoisten ajatusten riivaama koko ajan. Nyt haluan kuitenkin elää. On kai sekin jotain…

Saanko olla masentunut ja saanko sanoa, että elämäni on aivan sekaisin? Koti on kuin kaatopaikka, raha-asiat ovat täysin sekaisin ja kaupassakäyminenkin on pelottava kokemus, koska ahdistaa niin paljon. Ei, näitä asioita en voi sanoa, sillä silloin olen heikko ihminen. Niinkö se on? On pakko porskuttaa eteenpäin vaikka mikä olisi. Kuinkakohan pitkään voin vielä teeskennellä olevani aivan muuta kuin mikä on todellinen tilanne?

Aivan sekavaa tämä ajatuksenjuoksu tänään. Päässä risteilee ajatuksia sieltä ja täältä enkä oikein itsekään tiedä mitä mieltä olen. Kaiken lävistää viiltävä hätä ja huoli tulevaisuudesta. Varsinkin rahahuolet vievät yöunet ja itkettävät joka aamu.

Olkoon tämä päivä numero yksi. Näitä ensimmäisiä päiviä on ollut ennenkin, enkä itsekään usko täysin siihen, että korkki pysyy nyt sitten kiinni. Pysyköön tänään ainakin, päivä kerrallaan… Miten voisin saada raittiuden taas mieleeni positiivisenä asiana? Haluan niin paeta huoliani alkoholin maailmaan, sillä humalassa en voi vaatia itseäni hoitamaan asiota. Olenko siis vain yksinkertaisesti niin heikko, etten rohkene kantaa vastuuta omasta elämästäni, vaan juon ja “pidän hauskaa”, vaikka oikeastaan pitäisi etsiä töitä opiskelun ohelle ja saada vuokrat maksettua…? Ehän se juominen kyllä kovinkaan hauskaa enää ole. Törttöilen yksinäni paikallisissa kapakoissa ja tulen sitten yksin kotiin. Enää en sentään juo silloin, kun lapseni on kotona.

Kyllä tuntuu siltä, että johonkin pitäisi päästä kertomaan koko karmea totuus. Se paikka ei ehkä olekaan A-klinikka vaan jokin mielenterveysyksikkö. Pelkään vain, että lapseni viedään pois tai joudun jotenkin sellaiseen koneistoon mukaan, etten pääsekään sieltä pois halutessani. Äitiydestä olen kuitenkin pitänyt kiinni jollain tavoin koko ajan, vaikka totta kai lapsi on joutunut kärsimään juomisestani. Olemme puhuneet siitä paljon ja viimeisimmät juomiskertani ovatkin olleet kaappijuoppoutta parhaimmillaan.

Tämä valehtelu ja kieroilu on niin sietämätöntä! On monia kouluja/työpaikkoja, joilla en voi enää naamaani näyttääkään, koska olen juopotellut itseni niin huonoon asemaan. Poissaoloja, palauttamattomia kirjaston kirjoja ja tyhjiä lupauksia… En kerta kaikkiaan pysty korjaamaan kaikkea, mutta se mikä olisi minun tehtävissäni on juomisen lopettaminen. Voisihan olla niinkin, että esim. kymmenen vuoden päästä elämäni olisikin jotain aivan muuta kuin mitä se on nyt viimeiset kymmenen alkoholinhuuruista vuotta ollut.

V

AA:ssa kävin yhden kerran. Jotenkin se, että jokainen “vain” puhuu vuorollaan, mutta kukaan ei kommentoi sitä millään tavalla ei uponnut minuun. Tosin itse vain istuin siellä ja itkin. Jos autoni saadaan korjattua, voisin kyllä palata sihen ryhmään. Kaikkea täytyy kokeilla, eikä yhden kerran perusteella voi paljoakaan vielä sanoa mistään.

Se, että olen jo pitkään saanut näitä ahdistuskohtauksia - selvin päinkin ollessani - saa minut kuitenkin ajattelemaan, että mielenterveyspuolelle minun kannattaisi olla yhteydessä. Vähän on kuitenkin sitä “kumpi oli ensin, muna vai kana, juominen vai masennus” -ongelmaakin tässä. Kun ei ole minkäänlaista kokemusta noista mielenterveyspuolen jutuista, niin ei vain edes tiedä, miten pitäisi toimia. Sitten mieleen nousee myös ajatus siitä, että eikö kaikille psykiatreille yms. ole aivan valtavat jonot, ja pitäisikö juopon kuitenkin tehdä tilaa muille jonottajille.

Ja vielä se tiedon leviäminen: entä jos joudunkin myöhemmin katumaan sitä, että myönnän elämäni olevan sekaisin? On vain jo melko vaikeaa pitää maskia kunnossa, kun todellisuudessa ei ole voimia yhtään mihinkään. Sitten opiskelupaikalla joku luennoitsija on vihainen, kun olen ollut poissa syksyn aikana kaksi kertaa. Entä jos sanoisin, että kuule, on aika hieno juttu että olen juonut koko syksynä keskellä viikkoa VAIN kaksi kertaa (ja koen oikeasti lähes ylpeyttä tuosta asiasta). Selvin päin sentään olen aina tullut paikalle ahdistuksesta ja pelkotiloista huolimatta.

No, leikki leikkinä, mutta jotenkin täytyy tämä teeskennellyn hyvinvoinnin kupla puhkaista. Vaikka sitten AA:ssa myöntämällä totuus muiden edessä.

Kirjoitanpa vielä, koska se auttaa. Aiemmissa teksteissäni on hiukan ehkä asenneongelmaa, eikä nöyryyttä riittäästi (ollenkaan?). Itsellenihän minä tässä vihainen olen, ja itseäni vain voin syyttää näistä ongelmistani.

Yritän kaivaa sitä positiivistä asennetta jostain, mutta eipä sitä oikein tahdo löytyä. Sen sijaan itken rahahuoliani ja pelkään illalla olevia harjoituksia, joissa pitäisi pystyä olemaan rento ja mukava ihminen. Taas siis teeskentelyä luvassa :confused: .

Jospa kuitenkin yrittäisin ottaa uuden asenteen: on kiva juttu, että pääsen harjoituksiin mukaan! Jospa siellä saan unohtaa maalliset murheet joksikin aikaa.

R

Kiitos tsemppauksesta! Löysin puhelinnumeron psykiatriselle sairaanhoitajalle. Sinne voisi mennä ilman lähetettä. Heti vain tuli mieleen, että mitäköhän tuollainen maksaa? Laitoin kyllä hakemuksen yötöihin, jospa saisi raha-asiat hiukan paremmalle tolalle. Mitenkähän vain jaksaa tällainen ahdistunut juoppo :open_mouth: opiskelua ja yötöitä samanaikaisesti? Jotain on kuitenkin vain tehtävä, ettei menisi vuokra-asunto alta. Itkuhan tässä taas tulee. Kun ei tarvitsisi tehdä sellaista, mitä ei oikeasti edes pysty tekemään :frowning: . On pakko hakea töitä, ja toivoa saavansa paikan, vaikka oikeasti ei koe ollenkaan pystyvänsä hoitamaan edes omaa kotiaan.

Korkki pysyy kuitenkin kiinni. Eipä se juominen ainakaan auta raha-asioiden hoitamista. Mutta pakokeino se on, valitettavasti.

Ja ajatella, että täällä päässä taas haaveillaan sairaalaan “pääsystä” :unamused: … Kai se on vain se ajatus, että saisi ihan oikeasti asettaa oman terveytensä etusijalle ja jättää muut murheet sivummalle. Hienoa, Hannu, että olet saanut AA:sta apua ja kirjoittamasi pitää varmasti paikkansa. Onhan se selvä juttu, että minun täytyy ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan. Tällä hetkellä olen vain niin ihmisraunio, että kotiovesta ulos astuminen tekee tiukkaa. Ihan kaikkien ihmisten kohtaaminen pelottaa, tuttujen ja tuntemattomien.

Lapseni (jo teini-ikäinen) tulee tänään mummolasta kotiin. Mummola on lähellä ja sinne voi mennä helposti yöksi keskellä viikkoakin. Tämä ihmisraunio täytyy haudata ja esiin saa astua äiti, joka jaksaa huolehtia. Kyllä minulla riittäisi nyt työtä ihan vain äitiydessä, opiskelussa ja juomattomuuden opettelussa. Hitto vie, että on pakko vielä alkaa öisin jakamaan lehtiä tms. No, katsotaan saanko edes töitä.

Kamalaa ruikutusta tämä kirjoitukseni, anteeksi vain kaikille. Toivottavasti saan kirjoittaa tänne positiivisistä elämänkäännöksistä mahdollisimman pian! :slight_smile:

Tällaisia sivustoja aion tutkailla tänä iltana: http://www.masennus.org/

Nyt on pakko lähteä ovesta ulos, itkien tai irvistellen. Koko päivän olenkin ollut täällä Päihdelinkissä kirjoittelemassa ja lukemassa tekstejä. Olotila on hieman jo parempi.

alan nähdä, että rehellisyys itseä kohtaan - siis asialle nöyrtyminen - on järkevin tie, jos asioille haluaa jotain tehdä…mun pitäs alottaa siitä, että mä näkisin, millon mä petaan…ja keksisin keinot olla juomatta…tai nään sen kyllä, mut sitten vasta, kun oon jo retkahtanu… :unamused: nyt aattelin kyllä päästä eteenpäin asioiden kanssa…

Hei Apila,
ja tervetuloa takaisin. Kirjoituksesi kosketti etenkin tuon äitiyden osalta.

Olin mitä pahin kaappijuoppo useita vuosia, kun lapset olivat pieniä. Pulloja ja tölkkejä oli lakanoiden takana, saappaiden varsissa, takin hihoissa, pyykkikorissa, ties missä. Jos alkoholismini olisi tullut julkiseen tietoon, olisi se ollut minulle maailmanloppu. Julkinen salaisuushan se oli työpaikallakin, mutta luulin että salasin sen hyvin. Onneksi perheessämme toinen huoltaja oli raitis. Lapseni tietenkin tiesivät minun juovan, mutta kukaan ei puhunut mitään. Meillä asui pysyvästi juoppo ja juopon haamu.

Tuo pointti, että vanha paska on saatava kokonaan ulos, oli tärkeä minulle. En voinut enää rakentaa höttöisiä rakennelmia vanhalle perustukselle. Kävin psykiatrilla (jolle valehtelin), srk:n eri ryhmissä jossa minua ei ymmärretty. AA:ssa kävin parin vuoden sisällä useamman kerran, aina joku tökki. Olin hyvin varautunut ja epäsosiaalinen, muut hymyilevät ja hyväntuuliset ihmiset kummajaisia. Vaikka yrittivät auttaa minua, kuinka kertomalla oman kokemuksensa ja kuinka he olivat selvinneet. Sekä kannustamalla aina vain tulemaan uudelleen. Lopulta menin varmana etten pysty pysymään enää koskaan raittiina, kun ei ollut muuta jäljellä kuin mieletön häpeä. Piti kertoa totuus itsestäni sellaisena kuin se karmeimmillaan oli. Silloin natsasi minun kohdallani. Sain kiinni pelastusköydestä, jossa roikuin ahdistuneena useamman vuoden. Tavoite oli pysyä yksi päivä kerrallaan raittiina, sitä varten tarvitsin toisia ja ryhmiä. Pikkuhiljaa, vähitellen elämä lähti korjaantumaan, yksi pieni asia kerrallaan. Raittiina elämä ei ole sen auvoisempaa kuin juodessa, mutta täysin erilaista, eräs sanoi sen osuvasti: elämää raakana ilman turrukkeita.

Ilman apua en olisi selvinnyt. Tuo mielenterveystoimisto on varmaan hyvä juttu aloittaa ja ehkä se, josta parhaiten saat avun. Suosittelen kuitenkin vielä miettimään; entäs jos menisit johonkin turvalliseen AA-ryhmään ja antaisit tulla ulos rehellisesti sen mitä elämäsi on tänään. Kyllä muut sen kestävät, se on tuttuakin tutumpaa monelle naiselle ja äidille.

Tänään toivottavasti oli uuden elämäsi ensimmäinen päivä. Tästä vain rehellisesti eteenpäin. Ja onhan sinulla takana raittiutta, parempaa se varmaan oli kuin tämä tilanne. Prosessi menee mielestäni koko ajan eteen päin. Ja mitä se voi olla pian yhdeksän raittiin vuoden jälkeen (- retkahdus 10 kk sitten), voit lukea palstaltani. En ikinä olisi uskonut, että näin hyvää.
Paljon rohkeutta sinulle astua 1. askel :smiley:

Kiitos kannustuksista!

Kyllä minun on todella vaikea edes ajatella kaikkia niitä asioita, jotka olen mokannut juomisen takia. Toisaalta tuntuu jopa, että ne teki joku muu, en minä. Se oli se humalainen minä, jolla ei ole mukamas mitään tekemistä oikean minän kanssa.

Näin on päivä numero yksi pian takana. Yritän olla iloinen siitä, että ahdistuksesta huolimatta selvisin harjoituksista hengissä. Yhdessä kohti tuli itku, mutta silloin onnistuin poistumaan muiden seurasta hetkeksi. Kaikkein kamalin on se musertava tunne vatsanpohjassa, kun tunnen miten kehoni huutaa apua yrittäessään toipua alkoholista ja sydän hakkaa niin, että luulen kuolevani.

En ole sinut itseni ja kehoni kanssa. Jos myönnän itselleni kaikki hirveydet mitä tämän alkoholihelvetin keskellä on tapahtunut, voinko enää katsoa peiliin ollenkaan? Kyllä sinne AA:han on mentävä vielä takaisin, jospa voisin ajatella muiden siellä olevan peilinäni, josta voin tutkia todellista minää. Siihen kuuluu myös se juoppo törttöilijä - minähän se olen, ei joku muu, johon en voisi vaikuttaa.

Lapsi tuleekin kotiin vasta huomenna ja hyvä niin. Uneton yö varmasti tiedossa…

Ne asiat, teki se alkoholistisinä, et sinä oikeasti. Eikä tarvitsekaan ajatella kaikkia mitä on tehnyt vaan missä tilanteessa olet nyt. Se riittää.
Hienoa, että yksi raitis päivä on takana. Täälläkin riesana on unettomuus, mutta useimmilla uni paranee parissa viikossa. Vieroitusoireet ovat menossa, helpottavat aikanaan ja uusi elämä taas voittaa. Huomenaamulla voi päättää uudelleen, ettei ota tänään. Illalla on jo kaksi päivää takana. Siitä se lähtee.

Tsemppiä AA:n menoon, tämä oli vain oma kokemukseni. Hyvin sinut otetaan vastaan :smiley:

Apila,
sinulla on vielä paljon menetettävää, paljon enemmän kuin kasvot tai ylpeys. Hae kaikki apu mitä tarjolla on, unohda mietteet siitä, että mitä jos muut saavat tietää. Sillä ei ole sinun ja lapsesi hyvinvoinnille mitään merkitystä verrattuna siihen, että tilanne jatkuu ja pahenee entisestään. Anna auttaa itseäsi.

Aallokko, olet aivan oikeassa. Paljon on vielä menetettävää. Ajattelen mielessäni, että mitä jos juon itseni hengiltä? Silloin lapseni jää ilman kotia ja vanhempaa. Jos en kuole suoraan alkoholiin, voin humalassa joutua vaikka minkälasiin tilanteisiin, jotka eivät ole turvallisia. Pitäisi huolehtia itsestään, mutta häpeä ja syyllisyys saavat uskomaan, etten ansaitse mitään hyvää. Itsensä mollaaminen onkin sitten jo juomisen petaamista: "Olen joka tapauksessa aivan surkea… En voi kestää tätä kaikkea selvin päin… Haluan paeta… "

Sainpahan sentään neljä tuntia nukuttua. Tänään pitäisi kuitenkin jaksaa 12 tunnin päivä, johon kuuluu yksi esiintyminenkin. Ja se esiintyminen osuu tietysti juuri siihen aikaan, jolloin olisi sen psykiatrisen sairaanhoitajan puhelinaika. Sinne en siis voi tänään soittaa. Autoa en saa korjaamolta huomiseksi, joten AA:kin on saavuttamattomissa.

Päätä särkee aivan julmetusti ja perintätoimistojen laskut kummittelevat mielessä. Tuntuu mahdottomalta ajatella mitään muuta kuin että haluan paeta jonnekin… Tänään en kuitenkaan tee sitä juomalla, ja silloinhan joku asia on sentään elämässäni niin kuin toivoisin sen olevan.

Huomenta,

Psykiatriselle sairaanhoitajalle voi jättää soittopyynnön. 12 tuntista työpäivää voi lyhentää lähtemällä töistä vedoten vaikka sairauteen tai migreeniin tai johonkin muuhun syyhyn. AA:n pääsee soittamalla puhelun ja aina yleensä joku hakee vaikka kotiovelta, jos hätä on tarpeeksi suuri. Minutkin haettiin retkahtamiseni jälkeen.

On hyviä syitä jatkaa. Sitten kun ei ole mitään syitä, on aika lopettaa. Anteeksi jos olen suora, mutta kuulostat niin niin minulta aikanaan. Minä en pystynyt olemaan aikanaan raittiina mm noiden syiden vuoksi, pakeneminen oli se ainoa vaihtoehto, kun stressi kävi liian isoksi. Vaikka päätin aamulla toisin, en hallinnut enää itseäni lainkaan klo 12 jälkeen. Ajatus raittiista päivästa vaihtui ajatukseen pullon suomasta helpotuksesta. Sitten mentiin kuninkaan ohjissa. Alkoholisti toimii siten.
Tsemppiä sinulle joka tapauksessa tälle päivälle t. askel

Päätin jättää aamun tunnit väliin. Nukuin katkonaista unta, ja luulin yhdessä välissä tosissani nukkuneeni perjantaihin asti :laughing: . Sitten oli mukava huomata, etteivät unenlahjani sentään niin hyvät ole!

On ihan totta, että aina voi tehdä jotain, vaikka olosuhteet eivät olisikaan kaikkein parhaat. Otin selvää siitä psykiatrisesta sairaanhoitajasta, ja se onkin tarkoitettu nuoremmille, alle 25v. pitäisi olla jotta sinne voisi mennä. Aikuinen tarvitsee ilmeisesti aina lääkärin lähetteen ja sitten joutuu jonottamaan. A-klinikka on itse asiassa varmasti nopein ja varmin tapa päästä puhumaan ongelmastaan. Kismittää vain se, etten puhunut sielläkään rehellisesti aiemmin.

Kukaan läheisistäni ei tiedä koko totuutta juomisestani. Kenellekään en ole kertonut, että menetin hyvän työpaikan juomisen takia. Moni ei myöskään tiedä, miten usein olen juonut yksin kotona. Itse asiassa kaikkein läheisimmät ihmiset uskovat minun syövän nyt Antabuksia. Tänään otinkin puolikkaan tabletin (yritän olla säästeliäs niidenkin kanssa, koska rahaa ei ole). AA:ssa voisin tietysti myöntää koko karmean totuuden. Siinähän se ongelma onkin, etten uskalla sitä tehdä. Jostain täytyisi sitä rohkeutta repiä, jotta tämä valheessa eläminen voisi loppua. Miten ihmeessä voisin siinä onnistua?

Että voikin ihmisen pää olla sekaisin. Päivä numero kaksi on menossa ja huteralta tuntuu.

S

Ne juuri, tämän olen itsestäni huomannut aiemminkin: jos saan kulissit piettyä pystyssä edes jossain määrin, alan pian itsekin uskomaan, ettei ongelmani olekaan niin suuri. Onneksi sain kuitenkin kokea pari raitista kuukautta tänä syksynä. Nyt voin palauttaa mieleeni sen, miltä tuntui kun elämän ohjakset olivat minulla eivätkä viinipullolla.

Haluan luopua alkoholista, sillä se hallitsee minua ja elämääni täysin. Alkoholi tulee aina olemaan esillä elämässäni jollain tavoin. Minun täytyy muistaa se, että kaikki eivät tiedä tai ymmärrä tätä ongelmaani. Siksi he tarjoavat minulle viiniä tai saunaolutta. Minä voin kuitenkin AINA sanoa: “Ei kiitos.” Yksinkertaisen tuntuinen juttu…

En ole koskaan oikeastaan käsittänyt alkoholismia sairautena. Jotenkin näen sen vain toimintatapana, jonka avulla on tottunut suojaamaan itseään erilaisilta asioilta. Tästä suojasta on sitten vaikea luopua, vaikka itse asiassa se tekee enemmän pahaa kuin ne asiat, joilta yrittää suojautua sen avulla. Onkohan tuossa mitään järkeä?

T

Kolmannen päivän aamu, ja olo on todella turvaton. Alkoholista luopuminen herättää sekä turvattomuuden että ilon tunteita.

Hassua, että sitä todella takertuu sellaiseen, joka tekee itselle vain pahaa ja hakee siitä vielä turvaa ja sisältöä elämäänsä.

Aiemminkin olen kokeillut ajatella itseäni ulkopuolisen silmin. Siis jos olisin elokuvan päähenkilö, miten katsojat toivoisivat, että löytäisin jo raittiuden ja saisin elämäni kuntoon. Jotenkin se auttaa tsemppaamaan: haluan, että tällä elokuvalla on onnellinen loppu. Eilen luin lehdestä, miten nainen oli lähtenyt tuntemattoman pariskunnan kanssa ryyppäämään ja tilanne oli päätynyt siihen, että hänet oli puukotettu humalaisten tappelussa kuoliaaksi. Tämä olisi voinut käydä minulle jo monta kertaa!

Jos onnistuisi saamaan edes pienen tunteen siitä, että arvostaa itseään ja haluaa pitää itsestään huolta. Se on ollut suuri ero juomattomien kausien ja juopottelun välillä: itsetunto ja itsensä arvostaminen ovat muuttuneet ja sitä kautta koko suhtautuminen ympäröivään maailmaan.

Eilen kävin pitkästä aikaa iltakirkossa, vaikken uskovainen olekaan. Rauhallisuus ja hiljaisuus tuntuivat hyvältä, samoin se jonkinlainen yhteisyyden tunne, jonka seurakunnan rituaalit saavat aikaan. Istuin vain ja olin, eipähän tarvinnut istua yksin kotona. Ymmärsin, että minä en voi uskoa mihinkään korkeampaan voimaan, jonka haltuun jätän asiat tai jolta rukoilen apua, vaikka se varmasti tuntuisikin lohdulliselta. Kai sitä pitäisi sitten edes itseensä uskoa jonkin verran :smiley: ?