Mieleeni jäi oma ajatukseni jostain toisesta ketjusta: Olen seonnut luonteeltaan vihamieliseen työelämään, raatamiseen, joka vie kaikki voimat ja ajatukset ja johon kietoutudun koko ajan pahemmin kuin hämähäkinverkkoon. Alkoholi ja huumeetkin ovat pieniä asioita tällaisen rinnalla. En pidä siitä, mutta teen sitä silti, koska en muuta voi. Ja keskityn siihen sataprosenttisesti, niin kuin kaikkeen, mitä ikinä teenkin.
Olen varmaankin ihminen, joka olisi aina pohjimmiltaan tahtonut uhrata itsensä jotenkin. Nyt olen jo yli nelikymppinen ja nuoruus on mennyttä. Ehkä teen työtä satavuotiaaksi. Koen kuitenkin, että teen edes jotain oikein, sittenkin, uhraan elämäni siihen.
Työnhän pitäis mm olla keino ansaita rahaa, jolla voi toteuttaa sitten itseään vaikka harrastamalla. Jos työ itsessään on tylsä niin kompensaatioksi tulisi muun elämän olla sisältörikasta.
Vaikuttais siltä, että sä olet uupunut ihminen ja tunnet nyt itsesi epäonnistuneeksi suunnilleen kaikessa muussa kuin työssä. Nelikymppinen on vielä nuori ihminen jolla on kaikki edessä. Sä olet jäänyt todella oman huonommuuden tunteen ansaan pahasti. Vaikuttais aivan masennukselle jota itse olen elämässäni potenut. Mulla on siihen jatkuva SSRI lääkitys. Tällä viimeisellä raitistumiskerralla huomasin aivan selvästi miten se lääkitys alkoi vaikuttamaan ajatteluuni. Nupissa aukeni varmaan jotain uusia “väyliä” kun aloin ajattelemaan asioista aivan toisella lailla ja elämä syttyi mun tomumajaani uudestaan. - Jos mä olisin sun pöksyissä, hakeutuisin jonkin asiantuntujan juttusille! Jos se ei mitään anna, niin ei se myös otakkaan.
Se, että katselee perheitä ja miettii mistä kaikesta on jäänyt paitsi jne. ei kyllä johda mihinkään. Tosi on, että iän myötä tuppaa toi yksinäisyyden tunne lisääntymään. Tuntuu, että toisilla ei ole sulle aikaa, koska niiden elämä on täynnä kaikenlaista säpinää työn, lasten ym kanssa. Kerroit, että sun naiset on olleet exjuoppoja tai narkkareita. On niitä naisia, jotka ei ole olleet vaikeuksissa päihteiden kanssa, niitä on paljon vapaana. Tosta huonommuuden tunteesta ja masiksesta on syytä päästä erooon.
Hyviä ajatuksia… Ammattimainen keskusteluapu auttaisi minua kyllä ja olen jo hakeutunutkin sellaisen piiriin. Se vain ei ole vielä lähtenyt käyntiin. Huonommuudentunteet eivät useimmiten tee minua heikoksi enkä ole oikein masentunut siinä mielessä, että olisin lamaantunut, oikeastaan päinvastoin. Saatan olla jonkinlainen hypomaaninen persoonallisuus. Tämä taas voi olla päihdeongelmaisilla yleistäkin. Voisin ehkä näillä satunnaisilla pohdinnoilla saada joitakuita muitakin ymmärtämään itseään.
Jotenkin haluaisin painottaa varsinkin ongelmista kärsiville nuorille, että työ on pelastus. Elämä on paljon vaikeampaa kuin mitä olisin itse nuorena uskonut. Siinä on paljon kärsimystä. Vaikkei työ olisi mukavaakaan, siitä saa kuitenkin itsetuntoa ja itseluottamusta, jota ei välttämättä mistään muualta saa.
Tahtosin täsmentää, ettei tarkoitukseni ole esimerkiksi valittaa työstäni tai yksinäisyydestäni, vaan vain jotenkin analysoida asioita. Itsesääli on tunteista tuhoisin - tämän mietelauseen luin Valituista paloista jo 80-luvulla. Olen ihan oikeasti koettanut pitää sen aina mielessäni.
En vain saa nukuttua öisin… Aamulla nousen silmät ristissä ja alotan heti kahvin juonnin ja tupakoinnin, menen töihin ja sama peli jatkuu. Illalla voin nukkua tunnin, pari. Kahvimukin täytyy olla aina hollilla, samoin kuin tietysti joskus piti pullon olla. No, kai kahvikin on parempi kuin alkoholi.
Tänä iltana yksinäisyydessä tuli pitkästä aikaa alkoholi mieleen. Ensin eräs asia harmitti pahasti. En päässyt ajatuksesta eroon, ja se kasvoi ja muuttui synkäksi vitutukseksi. Sitten tuli ajatus mennä Alkoon. Nyt kun ajattelen sitä tilannetta, se oli oikea kiusaus, kuin piru olisi maanitellut. Mielessäni oli tuntemuksia siitä, että “siellähän sitä Kossua myydään ihan avoimesti, se on ihan tavallinen tuote”, ajattelin etikettejä ja tavaramerkkejä; kuin menisi maitoa ostamaan, tavallinen, tavallisten ihmisten juttu… Voisin kuunnella musiikkiakin… Menin hetkeksi pitkäkseni, ja tunne meni ohi, ja kohta vitutuskin laantui. Minua koeteltiin.
Näin vanhemmiten en enää koe, että alkoholi soisi mitään pakoa todellisuudesta. Siksi sen houkuttelevuus on ehkä vähentynyt. Päihteiden toleranssit nousevat nopeasti kattoon. Nopeasti on tilanteessa, jossa se ei oikeastaan vaikuta enää. Miksi siis näkisi sen vaivan että edes aloittaisi sitä ollenkaan.
Tuohon nukkumisasiaan kannattaisi hakea apua esim. työterveydestä. Minulla on myös uniongelmia jo vuodesta 2003 saakka. Psykologin neuvoja ja lääkkeitä on ollut mulla apuna ongelmaan. Niitä lääkkeitä esim. ei tarvitse hävetä. Jos ei saa nukuttua, niin mistään ei tule mitään. Toissa yönä nukuin 3 tuntia ja eilen en käynyt edes ulkona, kun väsytti niin paljon, että mikään ei huvittanut. Viime yöksi otin lääkettä ja sain nukuttua paremmin. Nyt on virkeämpi olo.
Mielipiteeni on, että stressitön olotila olisi ihanne. Silloin saa nukutuksi. Nyt minulla ei ole pahemmin stressiä, mutta taitaa valitettavasti olla koukku lääkkeeseen eli olin liian kauan lääkinnän varassa ja nyt pitäisi pikkuhiljaa saada lääkitys pois, mutta silti parempi nukkua vaikka lääkkeillä kuin ei ollenkaan tai ihan surkeasti.
Kun immeinen käypi töissä tai opiskelee on parempi turvautua lääkkeiden apuun kuin roikkua zombina päivän hommeleissa. Olen raittiinakin vuosina joutunut turvautumaan nukahtamispillereihin mutta raittiina en ole todennut itselleni hyväksi käyttää pidempää aikaa. Mun mielestä ne jotenkin "syö"ihmistä. Sitä paitsi toleranssi niissäkin kasvaa, joten mun annokseni oli kaks nappulaa per ilta. Raitistumisvaiheessa kyllä käyttäisin niitä, mikäli kovasti hommelit stressaa. On se parempi tapa kuin lotkottaa taikamehua överisti.
Kiitos näkemyksistä! Sain yöllä melkein heti nukuttua, kun olin koonnut ajatuksiani kirjoituksen muotoon. Se sama vitutus, mikä oli ilmennyt aiemmin illalla, oli valvottanut; laadittuani kirjoituksen sain varmaankin jotenkin purettua jotain möhkälemäistä synkkyyttä omasta mielestäni. Se on melkein kuin jonkinlainen päänsärky.
Olen tyytyväinen siitä, että sain alkoholiin liittyvät ajatukset hälvennettyä ainoastaan antamalla ajan hiukan kulua. Sama voisi päteä osaltaan univaikeuksiinkin. Itseni tuntien olisin nopeasti koukussa nukahtamislääkkeisiin. Onhan mulla joskus niitä ollutkin, hyvin lyhyitä aikoja, ehkä korkeintaan viikon jaksoissa. Niiden ottaminen illalla on kieltämättä autuasta. Mutta aamulla on huonohko olo ja jopa epämääräinen huono omatunto. Tuon vuoksi olen aina pyrkinyt niistä nopeasti eroon, kuten kaikista muistakin mahdollisista lääkkeistä. Kohtaan kovan todellisuuden joka päivä selvin päin, ja tiedän pärjääväni sen keskellä. Silti tulee näitä alkoholiin liittyviä kiusauksia. Tuntuu että mitä pidempään pärjään sekä niiden että unettomuuden kanssa vain itse aktiivisesti ne selättämällä, sen parempi.
Olen melko vaikeassa tilanteessa monella tavalla, eikä lopulta mikään tai kukaan voi minua auttaa kuin minä itse, ei alkoholi, ei lääkäri, ei terapeutti. Minä itse selvin päin kylmässä todellisuudessa, joka tahtoo tuhota minut.
Taas yksi päivä ilman päihteitä on kulunut, ja yksinäinen ilta on pitkällä. Ajattelen positiivisia asioita ja kirjoitan tähänkin jotain positiivista. Tällä tavoin positiivisia asioita voi tulla oikeastikin elämääni. Tänään ei tapahtunut mitään kiinnostavaa, mutta ehkä huomenna tapahtuu. Uskon siihen, että huomenna koen jonkun mukavan yllätyksen!
Sosiaalisen median ja lehdistön seuraamisessa koetan aktiivisesti tehdä pesäeron kaikenlaiseen valitukseen ja negatiivisuuteen. Helvettiäkö ne asiat minulle kuuluvat. Ei minulla ole lapsia eikä mitään, minkä takia minua kiinnostaisi yrittää tehdä tästä maailmasta mitenkään parempaa paikkaa. Oma sisäinen harmoniani on ainakin tässä vaiheessa tärkeämpi. Jos joku tulee oveni taakse jotain möykkäämään, sitten se on eri juttu; muutoin kaikki on melko samantekevää. Minä lähden koiran kanssa tuonne sysimustaan yöhön, ja me kävelemme raittiin ja reippaan ja pitkän lenkin, se on jotain todellista.
Kesällä kulutin paljohkosti alkoholia. Jossain toisessa ketjussa joku kirjoitti maksa-arvoista. Arvon, jonka pitäisi olla alle 50, oli minulla ensimmäisissä mittauksissa noin 270. Viikon päästä otettiin toinen verikoe, ja arvo oli mennyt alaspäin. Tästä käsittääkseni pääteltiin, että maksa oli alkanut korjata itseään, ja ettei mitään peruuttamatonta ole tapahtunut. Juomiseni ei ollut mitään sekoilua vaan lähinnä jatkuvaa tasaista kulutusta. Tästä voinemme päätellä, että minun ei kannata alkoholiin enää ikinä koskea. Olen sen muutenkin tiennyt jo kauan, mutta tämä on jonkinlainen uudenlaisen evoluution tulos alkoholiongelmassani, jatkuva tasainen juominen, johon ei ulkoisesti liity paljonkaan dramatiikkaa, mutta joka alkaa uhata ruumiillista terveyttä sisältäpäin.
Tällaista se minullakin alkoi olemaan lopulta - tai no olihan se aika tasaista monta vuotta. Mutta pari vuotta meni tasaisella tahdilla 10-12 annosta/päivä. Dramatiikkaa oli ehkä 1-3 kertaa vuodessa, osin ehkä sen takia, että pääosin kotona omassa seurassani aikaa vietin. Maksa-arvot olivat yllättävän vähän koholla, mutta selkeästi kuitenkin - niin, että ‘normaali ihminen’ olisi kauhuissaan. Onneksi alkoi tuo touhu liikaa vaivaamaan päätä ja pääsin siitä vihdoin eroon.
Oliko lenkilläsi muuten tarjolla ihan vaan märkää tietä, loskaa vai jopa lunta?
Moi Yoru… Märkää tietähän tuolla pelkästään oli, mutta onneksi ei satanut! Päivittäinen juomiseni meni jotenkin niin tappiin kuin voi mennä, yölläkin heräilin vähän väliä ottamaan lisää huikkaa, pulloja oli sängyn vieressä valmiina, ettei taso pääsisi missään vaiheessa laskemaan liikaa. Toleranssit olivat sellaiset etten ikinä ollut humalassa. Siinähän se paradoksi on: Pitää tehdä valtava työ sen eteen, että voi tuntea olonsa normaaliksi. Tällainen alkoholinkäyttö on selvästikin terveyden kannalta tuhoavampaa kuin perinteinen suomalainen viikonloppukännäily, vaikka jälkimmäinen näyttää pahemmalta.
Samoin. Jatkuva negatiivisten uutisten tulva alkaa jo rassata henkisesti aika pahasti, joten luen niitä hyvin valikoivasti. Minulla on rasitteena yksi työkaveri, jolla joutilaana näyttää olevan aikaa lukea netin iltapäivälehdistä kaikki negatiiviset uutiset ja sitten kierrellä jakamassa omaa ja maailman tuskaa koko konttorin väelle. Hienotunteisena en ole asiasta sanonut, mutta se päivä alkaa olla lähellä. Yleensä vain poistun huoneesta jollain verukkeella.
Joo, minä keskityn vain omaan todellisuuteeni. Se, että joku tulee pyytämättä höpöttämään minulle jotain nykyajan poliittisia nettinyhverömielipiteitään, on väkisin tunkeutumista minun tajuntaani. En tahdo päästää jotain toista ihmistä sisääni mellastamaan sillä tavoin. Makrokosmoksessa rajapinta on oma kotioveni. Sen taakse ei ole vielä kukaan tullut koputtelemaan poliittisine paskajuttuineen. Jos tulisi, alkaisivat toiset toimenpiteet.
Lauantai meni osin “läpijuoksuksi”, koska nukuin ihan koko illan. Nyt sitten olen hereillä. Tämä ei tiedä hyvää maanantaiaamun herätystä ajatellen. Toisaalta uni oli autuasta, näin monenlaisia aurinkoisia, melkein euforisia unia. Näin unta lähdöstä kesäiselle maaseudulle suuren, valikoidun porukan kanssa. Oli mukavia miehiä sekä naisia, joista olin kiinnostunut. Koko uni oli tavallaan lähdön sumplimista. Joku oli myöhässä ja sille soiteltiin, sitten ajettiin pikkubussilla pitkin pöliseviä hiekkateitä jotakuta hakemaan, välillä oltiin jossain suuressa huoneessa. Kaikkea leimasi toiverikas tulevan odotus. Koetan muistaa tämän unen tunnelman ja löytää sen aaltopituuden myöhemminkin.
Päivittäinen juomiseni meni jotenkin niin tappiin kuin voi mennä, yölläkin heräilin vähän väliä ottamaan lisää huikkaa, pulloja oli sängyn vieressä valmiina, ettei taso pääsisi missään vaiheessa laskemaan liikaa. Toleranssit olivat sellaiset etten ikinä ollut humalassa. Siinähän se paradoksi on: Pitää tehdä valtava työ sen eteen, että voi tuntea olonsa normaaliksi. Tällainen alkoholinkäyttö on selvästikin terveyden kannalta tuhoavampaa kuin perinteinen suomalainen viikonloppukännäily, vaikka jälkimmäinen näyttää pahemmalta.