Yksinäisyys

Olin nuoruussekoilujeni jälkeen yli parikymmentä vuotta ilman alkoholia, kunnes annoin pirulle pikkusormeni ja sehän tiedetään miten siinä kävi.
Ensin kaikki meni mallikkaasti. Molemmat lapset aikuisina omillaan jne. Itse jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle selkäni ja mielenterveyteni takia. Olin siihen asti hoitanut omaistani palaen samalla loppuun itsekin. Hän pääsi laitokseen hoitoon ja nyt jo kuollut. Sisaruksistani minä olen viimeinen elossa oleva.
Nyt on mennyt taas muutama vuosi ja juominen vain lisääntyi ja sitten alkoi itsetuhoisuus ja häkeen soitin monta kertaa, sieltä tuli välillä ambulanssi ja välillä poliisitkin.
Olen ollut verkkoterapiassa, josta koen olleen kyllä hyötyä, mutta itse olen repsahdellut.
Olen kohta virallisestikin eläkeiässä, ja minun luulisi osaavan käyttäytyä. Syyllisyydentunto on liian suuri.
Itsetunto maassa.
Haluan lopettaa, mutta pelottaa kun olen niin yksinäinen.
Turha toivoa, että joku tulee ovelta hakemaan, mutta en ole valmis
vielä itse lähtemään minnekään.
Viikonlopun jäljiltä nuolen haavojani täällä, yritän saada särkyneitä palasia kasaan. Mietiskelen paljon sitä, että tuleeko minusta
vielä ihminen?
Löytyisiköhän täältä vertaistukea, ihmistä.

Yksinäisyys on vakava ja vaarallinen ongelma. Varsinkin nyt kun on viisainta välttää lähikontakteja. Ihminen on sosiaalinen eläin ja kärsii jos sosiaalisia kontakteja ei ole. Olihan aikoinaan heimoyhteiskunnissa pahin rangaistus, joka annettiin oli karkoittaminen.

Jos olisi normaalit ajat kehoittaisin sinua menemään johonkin ryhmään vaikka A-klinikan tai AA tms.

Onko sinulla mitään toimintasuunnitelmaa miten aiot menetellä?

Alkoholista vieroittumiseen avuksi tietenkin olisi Antabus.

Tilanteeni ei ole noin ikävä tapaan sentään silloin tällöin, harvakseltaan, ystävätärtäni ja muutamaa muuta ystävää. Lisäksi pidämme yhteyttä sosiaalisen median välityksellä isommalla joukolla ja mm Skypellä, koska jo se, että näkee toisen on parempi kuin puhelu.

Sinun kylläpitäisi päästä puhumaan edes jonkun ammattilaisen kanssa.

Voimia.

Kiitos vastauksestasi Dave2, tätä juuri hain, että vertaistukea saisin täältä. Nyt olen ollut jo viikon kohta juomatta, ja ongelmana yleensäkin viikonloppujuominen. Olen ollut a-klinikan verkkoterapiassa (vahva) ja saanut siitä apua, ensiviikolla on viimeinen kerta.
Toimintasuunnitelma on olla juomatta, hankkimatta alkoholia kotiin, luoda uusia ystävyyssuhteita. Onneksi on aikuiset lapset tukena, mutta tärkeää olisi olla ainakin yksi ystävä, jolle kertoa kaikki.
Jatkan pikkuhiljaa kohti parempaa elämää, ja päivitän täällä tilannettani, sillä tuntuu, että täällä ainakin ymmärretään mistä on kyse.

Voimia sinullekin Dave2

No niin, viimeinen verkkoterapiatapaaminen ohitse, onneksi sain hyvät eväät. Kaksi viikkoa juomatta, alku sekin ja toivon sen jatkuvan vielä pitkään. Yksinäisyys korona-aikana korostuu, ei voi kaikkia tavatakaan tän pandemian aikana. Onneksi on aikuiset lapset ja vanhemman lapsen jälkipolvi. Parisuhdetta ei ole ollut moneen vuoteen. Ehkä joskus vielä löydän jonkun sielunkumppanin, ken tietää.

Voimia sulle!!

Kiitos Uusivuosi, niitä tarvitaan ja paljon.

Toivon sinullekin paljon voimia.

Jaahas, sitten repsahdettiin oikein kunnolla perjantaina. On se vaikeaa tajuta, ettei alkoholi sovi itselle. Nyt en sentään tehnyt mitään pahaa itselleni, mutta juomisen aiheuttama syyllisyys painaa. Pitäisi osata olla armollisempi itselleen, mutta silti jämäkkä. Nyt vaan yritetään saada pää jälleen pystyyn ja jatketaan, 3 viikkoa selvinpäin ja nyt repsahdus.

Mietin tässä juomistani, joka lähtee aina välillä viikonloppuisin lapasesta. Juon niinkuin viimeistä päivää kunnes sammun. Viikonloppuiltoihin täytyisi keksiä jotain muuta? Mutta mitä? Olen hukassa jos tämä juominen ei lopu. Annoksia menee aina noin 10-16, ehkä enemmänkin. Olen alkoholisti. Nyt kohta 3 viikkoa edellisestä oluen kittaamisesta. Toivon ja yritän pitää mielessäni, en voi juoda.

Aurinkoista kevättä kaikille.

Nonniin taas sitä mennään. Ooon pettynyt itseeni, että olut maistuu taas. Mutta olisin niin kovasti toivonut tsemppiä täältä, mitä en ole kauheasti saanut, joojoo itsesäälissä vellon.
Uskoisin, että jätän tämän tähän ja jatkan juomista, pikkuhiljaa nousuhumalassa, silti tietoinen joka käänteestä, vielä…
Ehkä häkeen soitto tänään taas, tai sitten ei… en usko…
Olen pahoillani, minusta ei ole apua kenellekään tänään.
Ehkä voisin lakata yrittämästä kantaa koko maailman murheita sisälläni, ehkä minun pitäisi lakata olemasta se kiltti tyttö, ehkä voisin yrittää olla olematta aina auttamassa kun joku tarvitsee, itse en apua saa… Silloin kun tarvitsen.
Tarvitsisin edes yhden ihmisen sanomaan, että ei mitään hätää jos ei omat voimat riitä.
Heippa. Pärjäilkää.

Kurjaa lukea kirjoitustasi. Taitaa olla niin, että tämä paikka on hiljentynyt lähes täysin. On tainnut aika moni tänne viime aikoina kirjoitteleva kokea samaa. Ehkä tämä ei ole akuuttiin hätään paras paikka, mutta jonkinlainen paikka sentään. Minulla ei tällä sekunnilla ole hätää, mutta se hätä voi iskeä minä päivänä tahansa aivan puskista ja siksi olen täällä.

Sinä itse teet päätökset, mutta tiedät mitä tapahtuu, jos tuolle polulle lähdet ja tuota jatkat. ? En tiedä, voisikohan minusta olla apua jotenkin… Itsekin kaipaan vertaistukea. Miten eilinen meni? Toivottavasti et poistu täältä kokonaan ja olet muutoinkin kunnossa, tilanteeseen nähden.

Mimosaga ja Belle 123.

Molemmat kaipaatte kaveria ja tukijaa, mutta pelkäätte ettette osaa sitä olla. Ei ystävän tarvitse olla asiantuntija missään asiassa. Riittää että osaa kuunnella ja pohtia yhdessä mitä voisi tehdä. Kuten Mimosaga sanoi “Tarvitsisin edes yhden ihmisen sanomaan, että ei mitään hätää jos ei omat voimat riitä.”

Sinä, Belle, voisit olla se ihminen.
Molemmat kamppailette samoilla asioilla, teillä on yhteiset ongelmat. Voisitteko jakaa tarinoitanne keskenänne? Sanoa toisillenne “jaksaa jaksaa” ja “hyvä sinä” ja “ei mitään hätää”. Siitä se alkaa. Raittius ja ystävyys.

Maailma ei lopu retkahdukseen. On noustava ylös ja aloitettava uudelleen. Älä jää maahan makaamaan.
Jaksamista.

Kyllä se minulle hyvin kävisi, kunhan voi vain luottaa.

Kiitos Belle123 ja JuuliaS, yö meni päivystyksessä ja kamala olo koko päivän. Haluan raitistua, olen alkoholisti. Syvällä täytyy käydä että voi nousta jälleen.
Nyt tajuttoman väsynyt, mutta yritän olla antamatta periksi. Myötätuntoisia ajatuksia teille ja voimia teille.

Hei! Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Olen myös itse käynyt aika “syvillä vesillä”. Taistellut alkoholia vastaan vuosia. Se pettymys, masennus, häpeä, itseinho ovat olleet jatkuvia seuralaisia. Nyt olen ollut yli puoli vuotta ilman alkoholia ja tupakkaa ja olen yllättänyt itseni, onko tämä mahdollista? En osaa muuta neuvoa antaa, kuin että älä luovuta, taistele. Välillä minulle tulee valtava tupakan ja alkoholin tuska, mutta en heti lähde kauppaan, vaan lenkille tai ajelen autolla ilman päämäärää. Sitten se menee ohitse. Aamulla on ylpeä olo, en luovuttanut. Asun yksin, joten eihän kukaan tietäisi, jos joisin, mutta se itseinho ja pettymys itseeni olisi todella masentavaa. Tsemppiä taisteluun :smiley:

Voi kiitos Mummeli.

Itsekin asun yksin, aikuiset lapset omillaan. Mutta todellakin niin tuttuja nuo itseinho, syyllisyys jne.
Päivä kerrallaan.

Alkoholiko sinut päivystykseen johti?
Toivottavasti voit jo paremmin. Kuten aiemmin kirjoitin; on noustava ylös ja aloitettava alusta.
Tsemppiä.

Juulia S Alkoholi provosoi itselleni itsetuhoisia ajatuksia, ja sen takia päivystyksessä usein.

Todellakin vain hienoisesti paremmin, 3.4. ja 16.4. olin jälleen päissäni ja heräsin päivystyksen ei niin mukavalta osastolta.

Ensikerran kuulin mahdollisesta ennaltaehkäisevästä katkosta. Täytyy tutkia paremmin sitä asiaa.

Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan taas eteenpäin.

Kiitos kun pidät huolta. :slight_smile: