Yksinäisyys

Nyt on raittiita päiviä takana 38. Viikonloput on tosi vaikeita yksinäiselle. Eilen sain nukuttua mutta tänään olin niin lähellä lähteä. Kävin jo vuoropuhelua itseni kanssa. Tuomitsenko itseni loppuelämäksi yksinäisyyteen? Täytän loppuvuodesta 50 ja olen kauhuissani. Kaikilla on perheet tai ainakin serustelusuhde. Onko tässä mitään järkeä. Näivettyä loppuelämäksi neljän seinän sisälle. Selvinpäin ja yksin en todellakaan halua ravintolaan lähteä. Ja jos sinne lähden juon varmasti. Sitäkään en halua. Itkuviinaa yksinäisyyteen olen juonut tarpeeksi.
Mutta missä tapaan ihmisiä? En tiedä onko tässäkään järkeä. Kumpi on pahempaa.

Esität tavattoman tärkeän kysymyksen, kiitos menneisyydestäni muistuttamisesta.
Kun kohtuujuomisen tavoittelu ei onnistunut, jouduin toteamaan, että olen alkoholisti ja ihmiset ympäriltäni olivat huvenneet lähes olemattomiin. Sitten tuli kuitenkin hetki, hätä itsestäni, jolloin murruin ja tajusin, että edessäni on tuhoutuminen, ellen lopeta juomista. Kun minulla oli tietoa, joskin kovin hataraa, AA:n olemassaolosta, päätin lähteä hakemaan sieltä apua alkoholiongelmaani. Toteutin päätökseni menemällä eräänä iltana ryhmän kokoukseen eikä minun ole tarvinnut juoda sen jälkeen. Raittiuden lisäksi olen saanut elämääni samoja kokeneita ihmisiä. Muutamista on tullut läheisiä ystäviä, ja tuttaviakin on suuri joukko. Ja jokainen palaveri-ilta on mielenkiintoinen, kun ihmisten kohtaamisen pelko ja jännitys on kadonnut.
Asun Helsingissä, joten täällä on joka päivä mahdollisuus valita palaveripaikka omasta kaupunginosasta tai muualta.
Yksin ei siis tarvitse olla, mutta toisten joukkoon on vain mentävä.

AA-palaveri ei ole mikään treffipaikka, mutta aikaa myöden niissä tapaa ihmisiä, joiden kanssa voi vaihtaa puhelinnumeroita ja sopia vaikkapa kahvilassa tapaamisia. Jokaisella ryhmällä on vain yksi päätarkoitus - viedä sanomansa vielä kärsiville alkoholisteille.

Nykymaailmassa on tietenkin mahdollisuus tutustua ihmisiin muutenkin esimerkiksi treffipalstojen kautta.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

Treffideittejä en ole pystynyt/halunnut juodessani tavata, koska jotenkin tiesin että “esittäisin” pakostakin kohtuukäyttäjää, jolle “alkoholi ei ole ongelma”. Nyt raitistellessani taas mietin mitä vastaisin jos joku tarjoaa, tai kysyy juomisesta vai ratkeaisinko? Jotenkin oma raittiuteni on vasta niin alkutekijöissään etten tiedä miten käy. Entä jos vastassa onkin samanlainen tapaus? Katastrofi!
Itse olen juonut 13- vuotiaasta asti, koko ikäni ja rankasti. Nuorena juominen oli työläiskaupungissa ainut huvitus, sekä aikuisilla että lapsilla. Kaikki miestystäväni/ppuolisoni ovat olleet käyttäjiä. Tuttuus on ollut yhdistävä tekijä.
Viimeiset kolme vuotta olen juonut melkein päivittäin. Tänä kesänä pohja tuli vastaan.
Mietin miten saan itseni pidettyä motivoituneena kun elämä on muuten aika tyhjää ja niin kuin kerroin, hyvin yksinäistä.
En ole käyttänyt lääkkeitä, enkä käynyt terapiassa tms. Kynnys AA-ryymään on korkea.
Yritän vieläkin selittää itselleni että hallitsen tämän.

Ja miksi olen yleensä joko suhteessa alkoholin suurkuluttajan/alkoholistin kanssa tai en ollenkaan, niin ainakin viime vuosina olen keskittynyt juomiseen enemmän kuin kumppanin etsimiseen. Ja yleensä olem ollut aina niin humalassa etten ole ketään edes nähnyt. Tämä on hyvin ristiriitaissta, ymmärrän.

AA-peikko kannattaa ajaa pois. Se on oikeasti hyvä paikka! Ihmiset kokoontuvat tukemaan toisiaan ja itseään ja siellä tutustuu ihmisiin. Saa uusia, raittiita tai toipuvia ystäviä. Ei tarvii hävetä, kaikilla on sama ongelma.

Rohkea rokan syö :slight_smile:

ehkä asia on niin, että ei sellaista elämänkumppania kaikki löydä. ei ainakaan silloin,kun
etsii jotenkin pakonomaisesti.

poistuisiko noin eräs este mennä ihmisten ilmoille erilaisiin paikkoihin,kun ei enää ole
tarve sellaista löytää,olisi ikäänkuin helpompi ollaoma itsensä…
löytyy jos on löytyäkseen ja ilmankin voi olla ihan mukavaa.

tuo on varmaan suurimipia syitä, että ihminen alkoholisoituu, tai noin kuvittelen asian olevan.

ihmisiin voi tutustua kaikkialla, missä ihmisiä on…kotona omassa piilossa ja suojassa taas aika
hankalaa.

niin ja… ensin olisi hyvä löytää ja tutustua itseensä, vaikka nyt vuosi olla ilman päihteitä.
saattaa mahdollisuudet kaikenlaiseen kummasti parantua.

johana kirjoitti

Tottakai se on ihan luonnollisesti korkea, koska sen yli astuttaessa on luovuttava alkoholin hallitsemisesta. Kuka alkoholisti on valmis myöntämään hävinneensä kuningas alkoholille ja haluaa luopua orjuuttavasta rakkaimmastaan ennenaikaisesti?

On löydettävä oma pohjansa ennen kuin on valmis ottamaan vastuun raitistumisestaan.

Ensimmäiset asiat ensiksi

Tyhjiö täyttyy, usko pois.
Joskus silti menee aikaa, mutta sitä sinulla vielä on. Viisikymppinen on nuori, paitsi paljon nuorempien silmissä.

Kun pääsee itsensä kanssa sovintoon, eikä ole enää paineita lähteä mihinkään porukkaan tai vartavasten seuraa etsimään, voi haahuilla erilaisiissa toiminnoissa mukana, rentoutuneena ja ilman odotuksia. Ja sitten, se asenne taitaa vetää ihmisiä puoleensa. Niin olen ainakin huomannut usealle ihmiselle käyneen.

Kun ihmisten joukkoon lähtee, niin minusta kannattaa lähteä sellaisiin joukkoihin joissa alkoholi ei ole se yhdistävä tekijä. Ei sen käyttämineen mutta ei myöskään käyttämättä olemine . saman asian ympärillä ne pyörivät.

Selvien joukkoon, sanoisin. Onneksi yhä useammat kansalaistoimintaryhmät ja harrastusporukat ovat siirtyneet hyvinkin päihteettömään toimintaan.

Älä hätäile, kyllä se siitä!

Ei yksinäisyys muuten mikään mörkö ole.

Joissakin elämäntilanteissa se on hyväksi. Joskus menneisyydessä,kun taas kerran oli asiat solmussa, olin pari vuotta ihan tahallani yksin. Siis ilman parisuhdetta tai kiinteää ihmissuhdeverkkoa. Ja nyt tuntuu siltä että silloin jotain opin. Opin ja rauhoituin. En paennut itseäni mihinkään ryhmään tai suhteeseen, annoin elämän soljua omaa rauhallista uomaansa ja katselin. Katselin elämää ympärillä ja opettelin ymmärtämään itseäni pienenä osana tätä yhteiskuntaa.

Just muuten luin laajsta Hollantilaisesta tutkimuksesta, siellä ihmisillä on sen mukaan nuorena keskimäärin neljä hyvää ystävää, keski-iässä kolme. Ei siis mitään joukkoa.

Helposti haksahdetaan sellaiseen harhakuvaan, että kaikilla muilla on kavereita, minä yksin olen näin surkea ettei ole… Ja sitten tunnetaan huonommuutta, jopa syyllisyyttä, pelätään että jotain pahaa tästäkin seuraa.
Ja sitten tuleekin paniikki. Jokin porukka on löydyttävä john minut ottaisi at mukaan, kyllä minä sitten vaikka niiden mieliksi yrittäisin olla, uskoisin minä niiten puheet ja sopeutuisin kun vaan hiukan minusga tykkäisivät…

Ja niin meitä viedään.

Mutta, ei tarvitse, eikä itsensä kanssa toimeen tulemisen opettelusta, yksinolosta ja rauhoittumisesta, mitään tautia tule. Päinvastoin, asiat selkiintyvät kun ei panikoi.

Minustakin yksinäisyys on suorastaan ylellisyyttä, kun se on vapaaehtoista. Onkin onni, jos saa itse valita onko yksin vai muiden kanssa. Onnetonta on olla vastentahtoisesti kummassa tilanteessa tahansa.

Jos treffeille haluaa, niin tietoverkko on nykyaikana raittiille ihan hyvä kanava seuran etsimiseen. Moni raitiskin lienee löytänyt toisensa vaikkapa Tinderin välityksellä. Jos luo johonkin tuollaiseen kanavaan profiiliin, niin siinähän voi mainita että on raitis eikä käytä alkoholia lainkaan. Syitä ja perusteluja sillehän ei ole pakko heti avata, ellei halua.

Raitis voi olla suositumpi kuin arvaakaan. On varmasti paljon ihmisiä, jotka eivät halua etsiä seuraa kapakoista, ja taitaa tuo kapakka-seuranhaku olla jo aika vanhanaikaistakin.
Kävin muuten itse nettitreffeillä aika paljon joskus viime vuosikymmenellä, mutta sillonhan se meni niin että kumppani löytyi netistä mutta treffeille mentiin sitten kapakkaan… hah.

Internetin lisäksi hyviä paikkoja löytää seuraa/kavereita/ystäviä ja ehkä ajan mittaan kumppanikin, voi olla vertaistukiryhmät, vapaaehtoistoiminta, sosiaalisen median ryhmät, harrastuspiirit, yhdistystoiminta, kunnallispolitiikka…

Toivon sydämestäni, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä vasten tahtoaan.

Yksinäisyys on tietysti myös ongelma, silloin kun se sitä on. Mutta, miten suurena sen ongelman kokee, se voi hyvinkin riippua myös siitä miten syylliseksi tai luuseriksi tai alempiarvoiseksi ajattelee ns yleisen mielipiteen määrittelevän yksinäisiä ihmisiä.

Muiden mielipide voi vaikuttaa kovastikin. Pidetäänkö yksinäisiä ihmisiä jotenkin kummallisina, epäonnistuneina, epäsosiaalisina (yksi leimaava ja kantaaottava määritelmä jonka tarpeellisuudesta en ole lainkaan varma).

No, yksinäisyyteen ei ehkä kannata suhtautua kovin kiihkeästi, omallakaan kohdalla. Antaapa olla, niin jotain aina eteen tulee… jossain olosuhteissa toki helpommin kuin toisissa. Vaikeimmassa tilanteessa luulisin olevan huonojen liikenneyhteyksien päässä haja-asutusalueella asuvan, vähävaraisen, liikuntarajoitteisen ja hiukan vaatimattomasti itseään esille tuomiseen tottuneen ihmisen. Netti, joo, jos sen käytön hallitsee, niin saattaapa olla kovin avuksi.

Miten sitten se, ettei käytä alkoholia?
Avuksi ja haitaksi, luulisin. Ihmiset, joille alkoholilla ei elämässä merkitystä ole, itselleen, luullakseni haluavat kumppaniksi/ystäväksi myös ihmisen jolle alkoholi ei ainakaan ongelma ole. Se, onko joskus ollut, kannattaneeko tuosta niin suurta numeroa tehdä? Ehkäpä ei, miksi sitä pitäisi nostaa elämässä suurempaan arvoon kuin se ansaitsee.

Minulla nyt ei ongelmaa ole sen yksinäisyyden/ihmisten seuran suhteenkaan, mukavsti tämä menee. Mutta jos pitäisi määritellä millaista seuraa haluan, niin tuskin ainakaan juoppoa viitsisin huushollissani katsella. Siis sellaista joka ihan holtittomasti itseään lääkitsisi ja sekoilisi.
En kyllä taitaisi jaksaa kuunnella sellaistakaan joka päivästä toiseen muistuttaisi itseään ja muita selvänä olemisesta, eli toisinpäin fanaatikkona olisi putkinäköinen.

Mutta, mieluummin ihmisiä joita kiinnostaa aivan muut asiat. Ne tavalliset, ihmisen elämään ja tähän yhteiskuntaan, ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvät asiat.

Tiedän, sitä juopposeuraa löytyisi kapakoista, ja paljon löytyisikin. Raittiutta uskontonaan pitäviä löytäisin niitäkin, tokihan tiedän missä sitä palvomaan kokoonnutaan.
Mutta, onneksi on niitä ihan tavallisiakin ihmisiä.
Enkä minä niitäkään montaa tarvitse.

Ja edelleen sitä korostan, että ei kannata panikoida. Ei seuraakaan kannata etsiä “hinnalla millä hyvänsä”. Ei se sen arvoista ole. Itsensä kanssa kun kuitenkin on toimeen tultava, ja se kannattaa opetella ihan ensin. Sitten voi olla hiukan valmiimpi myös ihmissuhteisiin. Ja niihin yhteisiin rientoihin joissa useamman ihmisen kanssa jotain yritetään saada aikaan. Tai edes viihtyä, tai mihin nyt kukain luulee jotain porukkaa ympärilleen tarvitsevansa.

Yksinäisyys on myös ylellisyyttä, joskus. Tosin se on niin halvalla saatavissa ettei sitä helposti miellä ylellisyydeksi.
Yksityisyys sitten taas, se voi joskus mennä ja takaisin hankkiminen ehkä maksaa työtä, vaivaa, aikaa ja ehkä rahaakin. Mutta se on eri juttu, se.

Yksinäisyyttä voi poistaa, useimmiten. Joskus voi olla vaikeaa, vaikkapa silloin js asuu jossain haja-asutusalueella jossa ei ihmisille kokoontumisia ole (muuta kuin kapakat ja kirkot jossain keskustaajamassa), ja jos on vielä niin persaukinen ettei omaa autoa ole tai on muuten liikuntarajoitteinen ettei noin vaan lähdetä minnekään… silloin se on todella ongelma.
Joskus ei jää muuta kuin netti ja puhelin, kirjeitä ei paljon enää lähetellä.

Mutta, jos noita konkreettisia esteitä ei ole, niin on se sitten aikalailla itsestäkin kiinni, onko yksinäinen vai ei.
Ihan samalla viivalla ei toki olla; toiset saavat helpommin seuraa kuin toiset. Hyvän ulosannin omaavat, esiintymistaitoiset, hyvän ulkonäön perineet ja varakkaat ovat halutumpaa seuraa kuin rumat persaukiset joilta ei smalltalkki taivu eikä haarukoiden käyttöjärjestyskään ole missään elämänvaiheessa päässyt sisäistymään.

Ja sittenkin, mahdollisuuksia on, kunhan oma suhtautuminen sallii muiden kanssa jotain tehdä.

Eikä tarvitse edes miettiä mitään sulautumista mihinkään porukkaan eikä samaistumista minkään ajattelutavan tai katsomuksen suhteen. Paljon on sellaista mihin voi mennä ihan omilla ajatuksillaan ja ehdoillaan.

On asioita jotka ovat lähes kaikkien hyväksyttävissä.

Huominen, YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä esimerkiksi, on minusta sellainen ettei sitä juuri kukaan vastusta, eikä kukaan ole sitä omimaan päässyt. Senkin puitteissa on ollut tilaa joka puolella suomea jokaisele joka on halunnut mukaan järjestelemään lähteä. Niinpä minäkin olen -tosin kyllä kärpäsenpaskaa pienemmällä panoksella- mukana ja kimpassa on kokoomuslaisista kommunisteihin, uskonlahkolaisista ateisteihin, alkoholisteista raittiisiin, (tosin on kyllä sovittu että tuossa hommassa ollaan selvin päin).

Ja kun mukaan lähtee, ja jos lähtee vielä vilpittömällä mielellä eli tekemään jotain konkreettista (joko tuossa tai jossain muussa yleiuhyödyllisessä hommassa) niin kyllä siinä syntyy ihan väkisin myös vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Ja monenlaisten ihmisten, kuten kai on tarkoituskin, vai mitä?

No juu, voihan tietysti olla että jo tuollaisessakin ne omat asenteet jaruttavat. Että leimaannunko minä nyt sitten köyhäksi tai syrjäytyneeksi jos tuollaisiin mukaan lähden?
Todellisuudessa ei leimaannu. Laidasta laitaan kun ihmisiä on, eivät nuo yleishyödylliset toiminnot mitään sisäsiittoisia salaseuroja ole joissa samanlaiset ihmiset vaalisivat samanlaisuuttaan ja erilaisuuttaan muihin ihmisiin nähden… ei nyt sentään.

Ja toisaalta, kai minä voisin köyhyyteni julkisesti tunnustaakin, mutta ei se tarpeellista ole. Luultavasti pitkällä tähtäimellä ajateltuna on parempi, etten sitäkään leimaa otsaani iske. Ei ihmisten tarvitse minua luokitela ensisijaisesti köyhäksi tai rikkaaksi… ehkä on mukavampaa kun kiinnittävät huomion ihan muihin asioihin. Vaikka siihen millainen noi yleisemmin ihmisenä olen. Enkä itsekään viitsi itseäni määritellä ensisijaisesti köyhäksi, mukavampi on olla kun huomioin enemmän elämän mukavia puolia.

Joo, jotain ihan pientä aion tänään tuon tapahtuman eteen täällä paikallisesti tehdä. Ei nyt tosiaan paljon mutta lisänä on rikka rokassa, kuten vanha sanonta kuuluu. Saan siinä sitten samalla sen pienen annoksen
vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa.

Yksinäisyydestä kirjoitan.
Se on tuttua kaikille ex-alkoholisteille, varsinkin sellaisille jotka ovat pitkään olleet sen aineen parissa. Kun pitäisi aloittaa uusi elämä ilman viinaa, on se vaikeaa. Pitäisi päästä eroon aineesta, mutta samalla pitäisi päästä eroon kavereista, joita ei näe muuten kuin lasin äärellä. Itselleni muodostui tilanne, missä kaikki sosiaaliset suhteet olivat alkoholistien tai ainakin suurkuluttajien seurassa. Jostakin pitää luopua. Yksinäisyys pitää aluksi vaan hyväksyä, ja etsiä sitten tosissaan ystäviä joille alkoholia ei ole ongelma. Suuri kysymys on se, miten paljon rakastat raittiutta.

Yst.terv. Uusi_tie

Noinhan se on.
Ystävien etsiminen vaan on hankala juttu. Niitä kun ei aina etsien löydy, ja kun ei etsi niin sitten löytyy.

Ehkä kannattaakin etsiä itselleen tekemistä, sellaista millä ei ole mitään tekemistä ainakaan alkoholin kanssa.

Siinä sitten yleensä tutustuu myös ihmisiin joita ei alkoholi kiinnosta eikä hetkauta suuntaan eikä toiseen. Niissä on ihan mukaviakin ihmisiä. Semmoisiakin joista sitten voi tulla hyviä ystäviä.

Re: Yksinäisyys
Lukematon viestiKirjoittaja ak47 » 08 Loka 2017 07:48

“ehkä asia on niin, että ei sellaista elämänkumppania kaikki löydä. ei ainakaan silloin,kun
etsii jotenkin pakonomaisesti”.

Tuo on todellisuutta hyvinkin. Tässä ikäjakaumassa on myös paljon pitkissä paristosuhdanteissa
traumatisoituneita miehiä ja naisia ja hyvin harva on ilman sisäisiäkin kolhuja pintaan palannut.
No, minä olen ehkä sellainen, sillä en ole koskaan harrastanut pitkiä suhteita kenenkään naisen kanssa.

Aloittajalle sanoisin, että ei ole ehkä hyväksi kelata liikaa tätä yhtä asiaa. Se voi puuduttaa ja juotattaa.
Kun raittiutta kertyypi enemmän, niin ajatukset alkavat kulkea eri tavalla
ja tulee kenties näkökantoja, joista ei vielä tiennytkään.

Ja eihän me tiedetä, mitä tuleva tuo tullessaan, vaikka ikiaikaista latteaa hokemaa onkin. Tsemppii vaan, Johana

Itse nyt hra nro 4seiskana koen joistain tapahtumista, että kaikelle on paikkansa ja joskus paistaa risukasaankin.

ja silleen

Seuran aktiivinen etsiminen koetaan ehkä jotenkin nolona, ja ajatellaan että “se oikea” tupsahtaa eteen aikanaan ihan itsestään ja etsimättä. No, voihan se tullakin, mutta voi asian eteenkin tehdä jotain.
Ei seuran hakemisessa esim. tinderin kautta ole mitään noloa, tai ainakin vähemmän noloa se on kuin etsiä seuraa kapakasta räkä poskella ja valomerkin aikaan haahuilla ympäriinsä että “meille vai teille”.

En muista kyllä itse haahuilleeni, vaikka en ole tinderiäkään vielä kokeillut. Ehkä joskus kokeilen. :slight_smile:

Nettitreffeistä on kyllä kosolti kokemusta, ja ne on johtaneet eri pituisiin suhteisiinkin. Yleensä ei tosin hirveän pitkiin. Kaikkein pitkäaikaisin suhteeni, eli ex-puolisoni, tuli vastaan sattumalta festarijunassa, joka toisaalta puoltaisi uskomusta sattumanvaraisen kohtaamisen puolesta. :bulb:
Olimme nuoria ja kauniita (ja humalassa), nykyisin vain kauniita, ha ha… :smiley: :unamused:

Pitäisi olla onnellinen että on elämässään saanut paljon rakkautta, vaikka kovin tasaista ja harmonista elämä ei ole ollutkaan. Ihan kauhea ihminenkään en liene, koska lämmin ystävyys on säilynyt mm. ex-avokkiin, vaikka parisuhde päättyikin.
Helppo rakastettava en ole varmaan koskaan ollut, mutta pitänee niiata syvään sille seikalle, että jotkut ovat uskaltaneet yrittää. :neutral_face:

Yksinäisyydestä inhimillisiä uutisia: inhimillisiauutisia.fi/yksin … a/18870898

Usein arvellaan, että melkein kaikki vanhukset ovat yksinäisiä. Eivät kaikki ole, eikä ehkä edes suurin osa. Mutta jotkut ovat, ja sekin tarkoittaa montaa yksinäistä ihmistä. Vanhuksen yksinäisyys ei välttämättä poistu kohtaamispaikoilla, koska yksinäisyys voi olla tiettyjen ihmisten kaipuuta: esimerkiksi edesmenneen puolison tai läheisten kaipuuta.

Koetetaan pitää toisistamme huolta.

.

Vanhusten yksinäisyys on kasvava mutkikas juttu.
Kun liikkuminen vaikeutuu, kontaktit vähenevät. Nettihommat ovat yleensä poissa laskuista, vanhuksista (joiksi ymmärrän reippaasti yli kahdeksankymppiset) vain osa hallitsee näitä juttuja.

Kirkot ja kapakat kutsuvat, mutta nekin nykyään kiinnostavat vain niiden antiin ihastuneita -suurin osa ottaa kummankin tahon seireenilaulut aika välinpitämättöminä vastaan.

Yhden pienen esteen noiden yleisemmin käsiteltyjen lisäksi olenlähipiirissäni huomannut.
Vanhuuden tullen ihminen usein , omien voimien vähentyessä, alkaa tuntemaan piilevää turvattomuutta ja epäluuloakin muuta maailmaa kohtaan. Vaikka joskus ja jossain olisikin pientä mahdollisuutta sosiaalisuuteen niin ei kuitenkaan… kun ei tiedä mitä nuokaan ihmiset sitten lienevät…

Ja sille ei oikein mitään mahda.

Viisikymppisellä on vielä niin pitkä matka vanhuuteen ettei näistä höpinöistä tairvitse välittää, en tätä niin aloittajalle suunnannutkaan, heitinpä nyt mukaan kun vanhuksista puhetta tuli.