On totta ja muistamisen arvoinen asia tuo vadelmamunkin toteamus, on hyvä jos yleensä on koti jossa voi olla yksin, kaksin tai isommalla porukalla.
Ilmankin olen ollut. Onnekseni siitä on jo niin kauan aikaa että siihen liittyvät murheet olen suurimmaksi osaksi autuaasti unohtanut. (Autuaasti unohtaminen on muuten hyvä ja ihmisen mielenterveyttä suojaava tapahtuma, hengellisempien mieliksi voisin kuvailla sitä vaikka heidän sanastollaan siunatuksi tapahtumaksi. Mutta siitä joskus toiste lisää)
Elämässä tulee vastaan tilanteita (ehkei kaikille, mistä minä sitäkään tietäisin) joissa ihminen on niin kasvokkain tunteidensa ja oman olemisensa kanssa, että edes miljoona ihmistä ympärillä ei päästä irti itsensä kohtaamisesta. Siinä vain ollaan, oman elämänsä ja elämisensä kanssa. Väitän, että silloin on , tulevaisuutta ajatellen, viisasta opetella tulemaan itsensä ja tunteidensa kanssa toimeen. Sitten on helpompi tulla toimeen muidenkin kanssa. On nimittäin niinkin, että ihminen joka ei tule edes itsensä kanssa toimeen, on muillekin aika raskas paketti.
Siihen itsensä kanssa toimeen tulemiseen, siihen oppii. Niinkuin muuhunkin, opettelemalla. Jos yksinolo tuntuu vaikealta, niin juuri silloin on aika opetella. Ja siinä voi sivussa oppia kaikenlaista muutakin. Erinäisiä selviytymistaitoja ja jopa jonkinlaista henkistä työsuojelua oman huomispäivänsä turvaksi. Ei se itsensä kanssa vietetty aika hukkaan mene, jos sitä ei käytä siihen että murehtii yksioloa.
Kun minäkin olen ehtinyt kovin monenlaisten ihmisten kanssa tekemisiin, niin sen huomion olen tehnyt että itsensä kanssa toimeen tulevien ihmisten kanssa on yhdessäolokin paljon mukavampaa. Kai se on niinkin että vain ihminen joka tuntee että hänellä itsellään tarpeeksi on, voi myös muille jotain antaa. Itsekeskeisyys sitten taas on ihan eri juttu. Pikemmin sitä ettei ihminen tunne riittävänsä edes itse itselleen, ja silloin sitä omaa itseä on pönkitettävä keinolla millä hyvänsä, silmä valppaana kierrettävä etsimässä mitä juuri minä voisin saada mistäkin itselleni. Eikä säkki tunnu täyttyvän saipa muilta sitten huomiota ja tukea ja aikaa ja vaikka rahaa ja tavaraakin -aina riittää tyhjyyttä täytettäväksi.
Ei tietysti yksinäisyys sellaisenaan mikään tavoiteltava asia ole, eikä yksinäinen ihminen sen parempi kuin muutkaan. Kohtuus siinäkin. Mutta, ei yksinäisyys ole myöskään sairaus eikä edes synti, minun ymmärrykseni mukaan.
Yksin tässä nyt minäkin, uudenvuodenaattona.
Katselen ikkunasta lehdettömiä puita kuin tummina luurankoina harmaata taivasta vasten, hiljaisuudessa.
Ei tämä yksinolo ole aivan sitä miten kaikkein mieluiten eläisin tätäkään päivää, eipä toki.
Mutta, kyllä minä haluan tämänkin päivän elää, ja ja kun siltä tuntuu että vielä on jotain asia itseni kanssa kesken, läpielettäviä tunteita, suruakin, tulevan vuodenkin osalta tehtäviä valintoja, varautumista siihen ettei kaikki taaskaan välttämättä mene niinkuin minun mielestäni pitäisi… onhan tätä tässä. Elämistä. Poisoppimista jostain asioista taas kerran.
Kyllähän tästä ihmisten joukkoon pääsisi, jollain konstilla, jos siihen kova hinku olisi. Eiköhän noita joukkotapahtumia ensi yöksikin olisi jokaisessa kaupungissa ja kirkonkylässä. Ja kapakat auki. Ehkä kirkotkin. Ja toreilla kansaa. Vaikkapa taksi alle ja liikenteeseen…
Mutta kun ei tosiaan huvita. Ehtiipä noihin, eivät ne riennot maailmasta lopu. Kun tässä nyt kuitenkin on rauhallinen ja kiireetön olo, niin mitäpä tästä minnekään. Jos sitten vaikka kesällä, kun on lämpimämpääkin…
Ei tämä yksinolo niin kummallinen juttu ole. Eikä aina niin epäterveellistäkään.
