Yksinäisiä?

Tää mikään seurahnakupalsta ole, mut oletteko te kyllästyneet kuosaamaan itseksenne?
Tai tän keskustelun tarkotus ei ollut muuta kuin hakea uusia tuttavia, koska oon aika kyllästynyt tähän kuppikuntameninkiin… Te kaikki tunnette toisenne pitkän ajan takaa, nautitte välillä elämästä yhdessä…? Ja mitä mä teen? Ei sitä saatana voi laittaa mihinkään suomi24:ään et “nisti tääl kaipais toisen nistin seuraa”… O.o :laughing: Tai ehkä toimis.

Oottekste oikeesti kuppikuntasia, tai tapaatteko vain tiettyjä tyyppejä… Musta on tosi tylsä kuositella yksinään. :imp:

Oonko ainoa YKSINÄINEN NISTI koko suomes? Joka kaipais frendejä?!

No whatever… :blush: tais tulla turha topic…

Eihän tää turha topicci ole :slight_smile:

Vähän yksinäistä välillä joo… Uudet tuttavuudet ois kyllä tervetulleita mullekin! Aika kuppikuntaisesti taitaa porukka pyöriä, omissa ympyröissään.

Emmä ainaskaan täällä tunne kaikkia, nimimerkin perusteella vaan, ainakin tietääkseni… :unamused: Kyllähän sitä yksinäisyyttä on, välil tosi pahaa, välil siedettävämpää, ja sit kun on paremmas kondikses, jaksaa ystäviäänkin tapailla, kun niitä jokunen vielä on. Ja tehdä yksin muitakin asioita, kuin vetää liikaa nappeja, että jaksais… Mut yksi syy roppakaupalla vetämiseen, tai no ei siihen, mut siihen, että elämä ilman niitä tuntuu niin mahdottomalta, saattaa olla sekin, että yksin olen pitkään, usein tuntenu melkosta turvattomuutta, jota en osaa selittää. (Ja taas Pölönen avautuu… :mrgreen:) Kuppikunnista en ole koskaan pitänyt. Pidän kynsin hampain kiinni yksilöllisyydestäni.

Yksinäisyys on kumma juttu. Toisaalta minä kaipaankin yksinoloa, jos on mielenkiintosta tai velvollisuustekemistä tai olen ollut (mulle) liikaa tekemisissä ihmisten kanssa. Itse asias en kaipaa suurta kaveriporukkaa. Tää on nyt vähän eri juttua kai kuin ekassa viestissä oli tarkoitus…? Yksinäisyyttä tietty voin tuntea ja tunnen, mutta paljon vähemmän nyt kun olen käyttänyt huomattavasti vähemmän bentsoja kuin vielä einiinpitkäaikasitten… On voimakkaampi olo yksinkin. Mistä tunnen yksinäisyyttä, on se, ettei mulla ole kumppania, enkä tiedä, kykenenkö olemaan seurustelusuhteessa…aina alan skitsoilemaan ja loukkaannun ja suutun ja pälä pälä. Ehkä mun pitää vain hyväksyä tämä asia… Vai koettaa muuttua? Etsiä epävakaisuuttani sietävä ihminen? Toivoisin, että mulla olisi lempeä kumppani, voisin itsekin joustaa ankaruudestani. Sori, meni hintsusti offiksi.

tässä lienee aineidenkäytön ehkä suurin syy omalla kohdalla.ei pysty
tuntemaan yhteyttä ihmisten kanssa,ei ystävänä,tuttuna eikä parisuhteessa.
tosiaan:olisiko koetettava vain tyytyä olemaan erillinen saari tässä elämässä
ja koettaa sopeutua siihen mahdollisimman hyvin.ainakin tuntuu siltä,että
väkisin yrittämällä ei minkäänlaisia ihmissuhteita saa.
kuitenkin toisaalta:jos onnistuisi löytämään sopivan kumppanin,voisi saada
tukea ja sitä r-sanaa, jota ei edes tohdi ääneen lausua.
toisen ihmisen varaan ei elämäänsä voi rakentaa, joten tuollaisen
tasavertaisen kumppanin löytäminen on kyllä vaikeaa ja sitä paitsi
täytyisi omata edes hitunen uskallusta.
tästä voisi jaaritella varmaan taas vaikka kuinka paljon,vaan taidan
säästää teitä tämän enemmältä.

Meitä on varmasti aika lailla ihmisiä, jotka ajatellaan, että ei musta ole…rakkauteen. En tiedä, onko se hyvä vai paha, mutta lohduttaa, etten ole näissä tunteissani yksin… Mut ehkä rakastaminenkin on opettelemista?? Ja vaatii Hyvää Tahtoa? Sitä paitsi kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat suhteessa tai liitossa, tuskin hekään nyt aivan täydellisiä ovat :unamused: . Kun löytäisi sen oikean, tarkoitan sellaisen jolle minä sopisin ja joka sopisi minulle. Ex-psykiatrini (mulla on enemmän ex-psykiatreja, kuin ex-kumppaneita :laughing: ) joskus kertoi, että hänelle oli joku pappi sanonut, että on kolmenlaisia avioliittoja. 1.Vaikeita 2.Hyvin vaikeita 3.Erittäin vaikeita. Minusta se ei ollut toivotonta, vaan juuri sitä, että ei toisen ihmisen kanssa ole aina helppo olla, mutta sitten ne hienot, hienot hetket ja päivät, ai ai…kuinka kaipaankaan!

Eläkkeelle jääminen ja sitten sairastuminen vei kyllä ystäviä, harrastin ennen ammuntaa, sukellusvehkeet on, jousiammuntaa ihan harjoittelumielessä ja kauan sitten jopa metsästystä ja kalastusta. Syksyllä myin pois matkaveneen rekisteröity 12 henkilölle ja kun kaikki tämä löppuu niin ystävät ovat kaikonneet, vielä joku pyytää apua tietokonehommissa mutta harvaa autan ja ne sovitaan että sitten kun kykenen ja usein sanon että tuo kone mulle niin ilmoitan kun on valmis. Raskaamat hommat täysin seis, hirveää huomata joset ole mukana ja auta niin sut unohdetaan totaalisesti. Ilman koiraa en kestäisi päivän yksinäisyyksiä ja nämä palstat on vähän kuin jonkun kanssa puhuisi vaikka en tunne täältä ketään.

Mä tutustuin just yhteen kivaan likkaan ja alko pitkästä aikaa tuntua siltä, et elämä ei oo ehkä sittenkään niin perseestä, mut sit se joutuki lähtee pitkälle hoitojaksolle terapiatehtaalle! Vittu pakosti. Muuten ois korvaushoito loppunu siihen. Mä kyl tahon hengaa sen kans ihan muuten vaan. En siis mieti hänen kanssaan kaman vetämistä, vaikka sitäki on tehty. Miks mun elämästä aina viedään kaikki kiva pois? :frowning:

Kyllähän sitä aika lailla yksiksensä on kun siihen on tottunu mutta toki toivois tuntevansa jonkun/joitain kuitenkin. Mutta nyt kun on kesä tulossa niin varmastikkin tulee liikuttua ulkona moninkertaisesti enemmän kuin talvisin.

Joa ja kun mailmassa on kaksi ihmistä jotka pitää saada yhteen luonto hoitaa asiann tavalla tai toisella, aikaa tosin voi kulua ja kotoa ei montaakaan tulla hakemaan. Jos baari/ravintola niin sitten selvästä päästä ja pari olutta max ja jos ny muutaman drinkin tarjoat turhaan niin menetys ei ole suuri mutta älä heti ole tarjoamassa vaan jos jostain asiasta tulee ensin puhetta niin sitten, sitten voi jo kysyä nimeä ja yhteistietoja kun haluaisi nähdä/jutella muutoinki niin jää vastapuolelle aikaa harkita.